Oi jospa joulu maallinen.

Näin joulun kynnyksellä olisi hyvä muistaa, että ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Suomalainen joulu on muuttumassa yhä maallisemmaksi. Usein tulee mieleen sanonta, jota on hiukan entisestä parannettu: ”Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.” Tuo sanonta kuului ennen vanhaan ja kenties parempina aikoina näin: ”Joulu juhlista jaloin!”

Kun taannoin vierailin adventtihartauden merkeissä kouluilla, kävi selväksi, ketä lapset odottavat. Onhan se osaltaan ihan luonnollista, mutta ottaen huomioon hartaudellisen yhteyden, niin hiukan surullistakin se on, että odotettu yhteinen jouluvieras on joulupukki, eikä suinkaan Jeesus.

Mieleeni on tullut, jouluhulinahysteriaa ajatellessani, tarina hölmöläisistä, jotka yrittivät kantaa säkeissä valoa pimeään mökkiinsä. Eihän se valo säkissä siirtynyt. Joten ei se joulukaan kyllä kauppakasseissa kaupoista kotiin kulje, vaikka eri kaupparyhmittymät näin haluaisivatkin julistaa.

En tahdo tällä kirjoituksella pahoittaa kenenkään lahjantuojan mieltä. Haluan vain kertoa, että maallinen joulu ei voi koskaan korvata todellista sydänten joulua.

Joulu on armon, rakkauden, ilon, valon ja lämmön juhla. Joulun juhlaan astumme aatosta lähtien. Todellisuudessa aatto on yhä aatto eli juhlaa edeltävä päivä. Nykyään vain ei millään tahdo olla enää mitään väliä. Mukavuudenhalu syö miltei kaiken hyvän perinteen. Tänä vuonna vietämme vielä kolmattakin joulupäivää, jota kutsutaan myös apostoli Johanneksen päiväksi. Luterilainen kirkko on kaiken kaikkiaan ollut varsin horjuva hyvän ja elävän perinteen säilyttämisessä. Toisaalta juhlien nimeäminenkin on ollut turhan käytännönläheistä. Kun joulun juhla-aika loppiaisena päättyy, niin mistä tuo nimitys kertoo, siis muusta kuin juhla-ajan päättymisestä. Tietenkään nimitykset epifania tai teofania eivät ilman selitystä avaudu nykyihmisille, mutta saisihan sitä lämpimän jo siitäkin, että yrittää iskostaa luterilaisiin mieliin, että paastonaika se edeltää jouluakin. Ihmetyttää vain se, että meikäläisten kirkonmiesten ja –naisten mukaan ei paastolla ole mitään tehtävää. Onko asia todella näin?

 

Niin se on, että vain Jumala voi siunata joulumme, joten sitä minä sydämen pohjasta toivon meille kaikille!

 

Pelastus on lähtöisin Jumalasta, aina!!!

Luojan kiitos pelastus ei ole minun käsissäni!

Kun en pidä kaikkea mahdollisena, niin minua pidetään tuomarina. Tuomarin tehtävä ei kuulu hengellisessä mielessä kenellekään luodulle. Kuten olen kirjoittanut, ovat kaikki luodut tervetulleita osallistumaan seurakunnan elämään. Pyhän Kirjan mukaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Meidän viestimme ei saa olla, ettei kukaan pääse Isän luo. Meidän viestimme tulee olla se, ettei Isän luo ole muuta tietä kuin Jeesus Kristus. Meidän tehtävämme ei ole osoitella Jeesukselle, että mene sinä sinne tai tuonne, vaan Jeesus sanoo meille jotain. Hän sanoo: "Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani." Jeesuksen luo voi olla ja on lukemattomia teitä. Olkaamme kaikki Kristuksen kirjeitä maailmalle.

Minulla ja muillakaan kristityillä ei ole valtaa lähettää ketään minnekään, ylöspäin tai alaspäin. Jokaiselle kristitylle kuuluu rukous: "Oi, kunpa kulkuni olisi vakaa." Jokaiselle kristitylle kuuluu varoitus: "Joka luulee seisovansa, katsokoon ettei kaadu."

Luterilaisen opin mukaan kristitty on samanaikaisesti syntinen ja armahdettu. Tätä tarkoitin kun kirjoitin synnintunnosta. Meillä ei ole käytössämme tikapuita jotka johtaisivat synnittömyyteen tässä elämässä.

Miksi sitä, joka haluaa pysyä varsin perinteisillä linjoilla, pidetään ahdasmielisenä. Miksi suvaitsevaisuutta korostavat eivät ulota suvaitsevaisuuttaan kaikkiin.

Ehkäpä pitäisi muistaa benediktiinien motto "ora et labora" eli rukoile ja tee työtä. Ehkäpä tarvitsemme Pyhän Hengen johdatusta ja apua enemmän kuin aikoihin. Ehkäpä jokaisen aamun rukous voisi olla tässä: "Herra, avaa minun huuleni, niin minun suuni julistaa sinun kunniaasi!"

Yhteys-liikkeen sivuilla on osasto yhteys ja ortodoksit (tai jotain sinne päin). Siellä kannattaa käydä myös luterilaisten.

 

Raamattu on uskon ja elämän tärkein peruskirja

Sopiiko demokratia kirkkoon?

Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen. Näin tapahtuu, siksi että olemme huolissamme kirkon kuihtuvista verotuloista, mutta emme kuihtuvasta uskonelämästä. Suorastaan pakonomaista takertumista "jäljellä oleviin" osoittaa se, että pelkäämme pitää kiinni apostolisesta uskosta (eli siitä mihin kaikkeen Jeesusta tarvitaankaan) ja puhua synnistä. Synnintunto on kuitenkin oikeastaan portti pelastuksen tielle. Ilman synnintuntoa emme tarvitse Jeesusta mihinkään, tai hänestä tulee vain kiiltokuvamainen esikuva.

Kirkon usko on edelleen ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, sekä vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Usein muuten mietin, että miten me tämänpäivän ihmiset voisimme paremmin tietää Jeesuksen tarkoituksista kuin hänen aikalaisensa.

Suomessa demokratia etenee niin, että ehdokkaiksi ja luottamustehtäviin saadaan erilaisia julkimoja. Tietämys päätettävien asioiden taustoista ohenee ohenemistaan. Samoin tuntuu käyvän kirkossa. Päättäjiksi valitaan jo ruohonjuuritasolla ihmisiä, joita seurakuntaelämä ei käytännössä kiinnosta pätkääkään. Hiukan minua suorastaan pelottaa, miten käy niiden nuorten, jotka kenties valitaan kirkkovaltuustoihin. Ovatkohan he vielä käytettävissä ehdokkaiksi ensimmäisen kauden jälkeen?

Kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Voisiko se kääntyä liian hitaasti? Enpä usko! Mutta entäs jos ruoriakseli on jo katkennut? Missä on oikea telakka? Puolassako?

Tervehdys Maaningan joulunavauksessa 27.11.2009

Rakkaat kristityt!

Joulu se on merkillinen juhla. Odottamista riittää monen monta viikkoa ja sitten kun juhla lopulta koittaa, se on hetkessä ohi. No, ei se ihan oikeesti ihan näin mene. Tunnetaanhan 3. ja 4. joulupäiväkin kirkollisissa kalentereissa ja onhan joulun juhla-aikaa vielä Loppiaisena.

Se on kuitenkin hyvä, että on, mitä odottaa. Odotus on melkein yhtä tärkeää kuin juhla. Onhan juhlaan valmistauduttava. Mutta kannattaa muistaa myös viisas sana juhlavuottaan viettäviltä Martoilta. Se menee jotakuinkin näin: Suursiivoa kaappisi ainoastaan siinä tapauksessa, että aiot viettää joulusi niissä.

Joulu saapuu jokaiselle, mutta se ei edellytä stressaamista. Joulu saapuu niin rikkaille kuin köyhille, sillä Jumala antaa armonsa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

Olemme astumassa adventin aikaan. Tämä aika muistuttaa meitä kaikkia siitä, millaista Jeesusta me odotamme jouluvieraaksemme. Sunnuntaina laulaa kajautamme tutun ja rakkaan Hoosiannan, ja näin tervehdimme samalla uutta alkavaa kirkkovuotta.

Joulun hyvistä tuoksuista tärkein on Kristuksen tuntemisen tuoksu. Kunpa me kristityt levittäisimme tätä tuoksua kautta tyynen vienon yön, ja kautta koko vuoden.

Joulu on merkillinen juhla. Muistamme toisiamme vähän niin kuin syntymäpäivinämme. Lähetämme kortteja ja paketteja. Lahjat kertovat myös antajansa rakkaudesta. Kun me ihmiset näin osaamme antaa lahjoja, niin miten suuri onkaan meidän Jumalamme rakkaus meitä kaikkia luotuja kohtaan.

Iloista joulunodotusta meille kaikille! Ja siunattua adventtiaikaa!

 

Oi, auta ja pelasta!

Miksi Hoosianna-hymniä lauletaan adventtina mutta ei palmusunnuntaina?

Läntisen kristikunnan kirkkovuosi alkaa adventista. Adventti merkitsee sanana tulemista. Odotamme Kristuksen, Rauhanruhtinaan tulemista. Adventti kuvaa sitä pitkän pitkää odotusta, joka päättyi ensimmäisenä jouluna. Samalla adventti tähtää Kristuksen toiseen tulemiseen, paruusiaan. Odotamme armorikasta Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Nimitys "Vapahtaja" viittaa aina ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Joulua ei siis ole ilman pääsiäistä, eikä pääsiäistä ilman joulua! Kristuksen täytyi syntyä ihmiseksi. Hän syntyi meidän pelastuksemme tähden.

Pääsiäinen on kirkkovuoden ja uskonelämän keskus. Adventti korostaa omalla tavallaan kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina luetaan itse asiassa palmusunnuntain tapahtumista. Siksi Hoosianna lauletaan adventtina. Mutta miksi Hoosianna ei kaiu kirkoissa myös palmusunnuntaina? Siinä on melkein suurempi kysymys!

Odotus on yhtä tärkeä kuin itse juhla. Adventti jää kuitenkin maallisen joulun valmistelujen alle. Joululaulut soivat marketeissa vuosi vuodelta aiemmin. Mutta maallinen joulu voi aina olla taivaisen joulun alku. Siksikin on hyvä asia, että joulu on joka vuosi. Pelastussanoma on tarjolla yhä uusille sukupolville. Onneksi lauletaan myös siitä, miten lapsi voi myös unohtua hankeen ja paleltua. Kunpa me emme olisi laulaessamme noita lauluja vain magnetofoneja, äänentoistolaitteita, vaan antaisimme laulujen sanoman koskettaa sydäntämme.

Vielä vähän Hoosiannasta! Sehän tarkoittaa: "auta" ja "pelasta". Noissa sanoissa on myös vastaus kysymykseen, mihin Jeesusta tarvitaan. Mihin Jeesusta tarvitaan, mihin tarvitaan tietä, totuutta ja elämää? Etkö sinä siis tarvitsisi tietä, totuutta ja elämää? Tie on siis jo valmis, meidän on vain löydettävä se. Erään sanonnan mukaan sinun on kuljettava hiljaa, jos et tunne tietä. Jouluun on pitkä tie, ei vain neljä viikkoa, vaan tuhansia vuosia. Meidän odotuksessamme ei ole kysymys vain meistä, vaan myös heistä, jotka ovat eläneet ennen meitä. Ilman heitä me emme tietäisi joulusta mitään, emmekä Vapahtajan syntymästä. Kasvatus siis kannattaa! Ja se on kotien eli vanhempien tehtävä.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yksi suosituimmista pyhäpäivistä. Suosiossa on yhä enemmän kyse tunnelmoimisesta. Jos kysymys olisi edes joulun odotuksesta, niin kirkkoon osattaisiin kyllä myös ensimmäisen adventin ja jouluaaton välissäkin. Silloin nimittäin kerrotaan, mistä tässä joulun odotuksessa onkaan kysymys. Kaiken kaikkiaan. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen adventti on nöyrtymisen adventti, että toinen adventtisunnuntai on omistettu Kristuksen toiselle , kunnialliselle tulemiselle, että kolmannessa on kysymys Kristuksen hengellisestä tulemisesta sanan ja sakramenttien välityksellä, ja että neljäs adventtisunnuntai kutsuu meitä Herramme Äidin lähelle, jakamaan hänen odotuksensa.

Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu

Millainen onkaan luterilainen hartaus?

Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Siitähän osallistuja yksinkertaisesti tietää, mistä on kysymys ja mihin on tullut. Jumalanpalvelushan on ennen kaikkea Kristukseen kastettujen juhla. Meidät on kastettu Kristuksen käskyn mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hartaudet erottuvat usein muusta jumalanpalveluselämästä varsin selkeästi. Radion aamu- ja iltahartaudet ovat sen harvan kerran kun niitä kuuntelen sellaista mukavaa jutustelua. Äskettäin olin hiippakuntani kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden neuvottelussa ja tätä linjaa jatkettiin. Kysynkin, miten vaikeaa luterilaisen papin on lausua nuo sanat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Sen jälkeen voisi rukoilla psalmin sanoin ja sitten kenties lausua tuota omaehtoista pohdintaakin. Isä meidän –rukous olisi myös tarpeellinen, sillä toistuuhan siinä sana "jokapäiväinen". Pyhän edessä oleminen ja pyhyyden tunto syntyvät varmimmin kun tunnemme ja kuulemme olevamme hartaudessa Pyhän Jumalan edessä: Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme, kuten kaunis virsikin toteaa.

Olen viime aikoina miettinyt, mihin on luterilaisuus menossa. Onko meillä kohta kirkko, joka kulkee joka asiassa ja kysymyksessä omia polkujaan (Camelbootsit jaloissaan, tupakka hampaissaan)? Miksi tuntuu olevan vain jäykkää pönäkkyyttä, jos kirkkomme kulkisi samaan suuntaan kuin vanhemmat kirkot. Nykykaavallakin jumalanpalveluksiin kyllä saa lämpöä ja elävyyttä, niin että tuskin tarvitsee heivata pois alkusiunauksen lisäksi uskontunnustus ja Isä meidän, sekä Herran siunaus. Maailma tarvitsisi kipeästi yhteistä todistusta, ja sitä paitsi takana on myös tuhat vuotta yhteistä aikaa, vaikka toki siitäkin ajasta on kulunut jo tuhat vuotta. Kirkon hajoaminen ei ole Jumalan tahto, ja tuskin ihmistenkään, mutta inhimillinen heikkous ja vallanhimo jakavat yhä edelleen kristikuntaa ja kirkkoja.

Miksi luterilaisessa hartaudessa ei saisi näkyä ja tuntua se jatkumo, jota lutheruskaan ei pyrkinyt katkaisemaan?

Ei kilpailua vaan yhdessä todistamista, jotta maailma uskoisi

No competition!

No competition!, sanoi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I minulle, kun ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi patriarkalle: This is Arto Penttinen. He is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät. Komean, mutta leikillisen tittelin oli minulle antanut vuosia sitten isä Olavi Matsi Pielavedellä.

Hirveän tosissani en titteleihin suhtaudu, vaikka niitä riittääkin: teologian maisteri, pastori, kirkkoherra, archon sevastos of the cross, domestichos of the order. Nämä siis edellä mainitun epävirallisen tittelin lisäksi. No en minä noiden jälkimmäisten suhteen tiedä, vaikka on minulla hieno sertifikaatti plakkarissa. Tuosta kirkkoherran tittelistäkin on ollut lähinnä harmia. Vaikka ennen sen "saamista" olin ollut Maaningalla jo neljättätoista vuotta ja luullut ihmisten tuntevan minut, niin silti jokin muuri tuntui nousevan ympärilleni. Ikään kuin en olisikaan se tuttu Arto-pappi, ihmisestä puhumattakaan. Ei titteleissä mitään elämää ole! Vaikka en suuremmin kannata virkanimikkeeni vaihtamistakaan. Onhan se käytössä myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.

Kuuluisat sanat "yllättäen ja pyytämättä" tulivat tänään mieleeni. Sain yllätys, yllätys facebookin kautta tiedon, että kirkon ulkoasiain neuvosto on nimittänyt minut Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisen yhteyden jaoston jäseneksi. Tai jotain sinne päin. En voinut kuin istua ja nauraa äitini sohvalla, sillä hyvältähän tuo tuntui. Olin jo tyytynyt osaani ekumeenisen neuvoston blogistina ja toimiston etä-apulaisena. Siinäkin on hommaa riittänyt, niin minulla kuin tuunaaja-Sirulla.

No competition! Luulisin että tuo motto on vienyt sinne, minne elämä on vienyt. Ei ole tarpeen, eikä edes hyväksi kilpailla kristittyjen elovainiolla. Tai jos on, niin korkeintaan itsensä kanssa. Evankeliumin valo leviää paremmin kun kristityt tuntevat toisensa ystävinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa. Miksi minun pitäisi tai minun kirkkoni pitäisi olla parempi kuin muiden kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen. Minä en omista Kristusta, eikä kukaan toinenkaan. Terveempää on ajatella, että Kristus se on, joka omansa omistaa. Hänellä on meihin yksinoikeus, ei minulla häneen.

Tuo facebook se vasta on jotain. Siellä olen huomannut, etten ole tiennytkään miten riekaleinen kristikunta on, oikea tilkkutäkkien tilkkutäkki. Minulla on kavereina joitakin arkkipiispoja, joiden kirkoista en tiedä, enkä pahemmin ole kuullut. Kyllä siellä anglikaaneista puhutaan, mutta eipä ole sitten kommuuniota Canterburyn arkkipiispanistuimen kanssa. Puhutaan siellä myös vanhakatolisuudesta, mutta apostolista suksessiota osoitellaan suunnasta jos toisesta. Lievästi sanoen mielenkiintoista, ja kun asiaa ei hirveän vakavasti ota, niin onhan se aika hupaisaa. Ja vakavammin ajateltuna ehkä surullista.

Facebook on osa virtuaalitodellisuutta, oikeaa wonderlandia. En aina tiedä, uskoako aistielimiään vai ei. Mutta jos seikkailua kaipaa, niin tietsikan äärellä se sujuu ihan hauskasti (välillä) jospa keski-ikään ehtineeltä pappismieheltä. Niin, jos jokin ekumeeninen sääntökunta (order) on olemassa facebookissa, niin onko se olemassa myös reaalitodellisuudessa? Siinäpä sitä voisit nuo komeat tittelit punnita, jos aihetta siihen kokisin, mutta enpä koe tarvetta. Maailmassa… vain… on niin monta ihmeellistä asiaa…

Kirkkovuosi päättyy pian, mutta mitä se merkitsee

Pysyvä asuinsija?

 

Ensi sunnuntaina on Valvomisen sunnuntai eli toisin sanoen kirkkovuoden toiseksi viimeinen sunnuntai. Kirkkovuosi on muodostaa kehyksen jokaiselle sunnuntain jumalanpalvelukselle. Jumalanpalveluksen kannalta tärkeämpää on siis se, että vietämme Valvomisen sunnuntaita, kuin se, että kyseessä on marraskuun 15. päivä. Harmittelen edelleen, että lehtien kirkollisissa ilmoituksissa tuo kirkkovuoden ajankohta näkyy kovin harvoin.

Elämää kutsutaan usein matkaksi. Mieleeni nousee yksi monista matkoista. Olen junassa matkalla Budapestistä Györiin. Matkustan yksin. En tiedä aikataulusta mitään, sillä olen junassa yllättäen. Pian huomaan, ettei tässä junassa ole kuulutuksia, eivätkä asemien kyltit näy pimeässä helmikuun illassa. Tunnen itseni hermostuneeksi. Jonkin ajan kuluttua ajattelen, että minun täytyy olla jo lähellä päämäärää, ja siirryn jo junan eteiseen. Siellä seisoo onneksi englannintaitoinen konduktööri. Kysyn häneltä, olemmeko jo Györissä. Hän sanoo: Emme toki vielä. Mene takaisin ja ota vielä nokkaunet. Menen istumaan siihen vaunuosastoon josta läksin laukkuani raahaamaan. Siellä on nuoria. Kysyn, osaavatko he englantia, ja he osaavat. Pyydän heitä kertomaan, kun olemme Györissä. He suostuvat hymyillen.

Lopunajoilla, siis päämäärään saapumisella on saatettu pelotellakin. Minusta olisi kauheampaa jäädä kuin nalli kalliolle matkan varrelle. Olen vieläkin kiitollinen tuolle ystävälliselle unkarilaiselle konduktöörille. Hän ei sallinut minun jäävän junasta ennen aikojaan. Ilman häntä minä olisin astunut pimeälle asemalle ties missä ilman mitään puhelinnumeroa ja osoitetta. Raamatussa löytyy elämäsi matkaa varten "konduktöörin" kuvaus: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21)Olen iloinen, että sain tehdä matkaa noiden unkarilaisten nuorten seurassa. Emme me keskustelleet, mutta he antoivat minulle turvallisen mielen. Jo alussa Jumala tarkoitti meidät avuksi ja tueksi toisillemme: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." (1. Moos. 2:18) Tuskin tuo kohta vain avioliittoa tarkoittaa.

Junassa voi nukkua, jos ei ole vaaraa, että menee oman aseman ohitse. Tuossa unkarilaisessa junassa en pystynyt enkä halunnut nukkua. Pelkäsin meneväni määränpääni ohitse. Ei ole samantekevää, mihin olemme menossa, vaikka siltä välillä tuntuisikin.

Pysyvä asuinsija on nykyään jo melkoinen harvinaisuus. Yhä useampi on matkalla suuren osan elämästään. Niinpä nykyihminenkin pystyy halutessaan jollakin tavoin käsittämään tämän sunnuntain sanoman, jonka mukaan ihmisellä ei ole täällä pysyvää asuinsijaa. Mutta muistammeko, että toivomme onkin se, että kuljemme kohti pysyvää asuinsijaa, jonka Jumala itse on valmistanut? Tämä elämä on vain kalpea heijastus siitä, mitä on edessä. Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.

Nykyään sanotaan, että meitä ihmisiä riittää moniin juniin. Siitä, mitä olen jo kertonut yhdestä junamatkastani, tulee vielä mieleeni tämä: "Me käymme yhtä matkaa rukoillen kohti taivasta. On määränpäämme yksi ja yksi tie on kaikilla. Se tie on Jeesus Kristus. Yön, myrskyn vaaroissa me saamme aamuun luottaa ja laulaa voitosta." (Virsi 444: 2)

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

Kysymyksiä luterilaiselle kirkolle

1.       Olemmeko unohtaneet, että Martti Lutherin pyrkimyksenä ei suinkaan ollut uuden kirkon muodostaminen?

2.      Olemmeko unohtaneet, ettei Luther halunnut mitään nimettävän muistokseen?

3.      Tiedämmekö, mikä ero on luterilaisen ja reformoidun kirkon välillä?

4.      Mitä merkitsee oppi reaalipreesensistä (alttarin sakramentti)?

5.      Olemmeko unohtaneet, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunasi heidät?

6.      Olemmeko unohtaneet, että ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa olemassakaan tässä maailmassa, ja että emme silloin tietäisi mitään pitkäperjantaistakaan?

7.      Mitä merkitsee ecclesia semper reformanda est? Eikö lähinnä apostoliseen uskoon palaamista ja väärien rönsyjen karsimista? Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta.

8.     Onko Raamattu todellakin vain uskon, eikä siis elämän peruskirja? Miten sitten erotat uskon ja elämän, jos usko on sinulle tärkein voimavara?

9.      Miksi kirkon pitäisi seurata kaikkea, mitä eduskunta päättää?

10.  Miksi seurakunnan elämä ei useinkaan kelpaa sen jäsenille tai edes luottamushenkilöille?

Onko kaste todellakin muka vain nimenantotoimitus?

Kaste kantaa ja kasvatus kannattaa

Äskettäin tuomiokapituli lähetti seurakuntiin piispainkokouksen ohjeet liittyen kirkkoon kuulumattomien hautaan siunaamiseen. Kummastusta minussa herätti lause, jonka mukaan kastamatonkin voidaan siunata. Voidaan toki, sillä jos sylivauva menehtyy ilman että häntä on edes hätäkastettu, niin silloin papilla on täydet oikeudet toimittaa hautaan siunaaminen.

Mutta muutoin asianlaita on aivan toinen. Nykyään monet vanhemmat ajattelevat, etteivät kastata lastaan, vaan että lapsi voi vartuttuaan ratkaista, haluaako kuulua jonnekin, vai olla kuulumatta mihinkään. Oletetaan, että tällainen ihminen elää elämänsä kirkon ulkopuolella. Kun hän menehtyy jossakin hetkessä, niin mitä sitten tapahtuu? Omaiset tulevat kenties kirkkoherranvirastoon sopimaan asiasta. Kyseessä on kastamaton henkilö, joka on elänyt seurakuntayhteyden ulkopuolella. Pitäisikö hänet siunata haudan lepoon? Kenties jonkun asiaa tuntemattoman mielestä. En minä ketään halua tuomita. Siitä ei ole kysymys. Vaan kysymys on siitä, hautaan siunaamisessa saatetaan kastettu, siis Jumalan omaksi tunnustama ihminen, haudan lepoon. Näin tapahtuu, koska Jumala pyhitti meidänkin hautamme leposijaksi hautaamalla oman Poikansa.

Ovatko piispatkin sitä mieltä, että kaste on pelkkä nimenantotoimitus? Näinhän moni seurakuntalainen taitaa ajatella, sillä lehdissä toistuu ajatus, että lapsi saa kasteessa nimen. Minulle kaste on ollut aina toimitus, jossa meitä nimeltä kutsutaan. Kutsuja on itse Jumala. Pappi ei anna nimeä, vaan sen tekevät lapsen vanhemmat vaikkapa lauantai-iltana saunan lauteilla. Luterilaisessa kirkossahan ei tunneta nimenantotoimitusta. Jumalanpalvelus on aina Kristukseen kastettujen juhla, jossa synninpäästö toistaa kasteen merkitystä: "Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Sinä olet minun!"

Kasteessa meidät on Raamatun, tuon uskon ja elämän peruskirjan mukaan kätketty Kristuksen kärsimykseen, ristinkuolemaan ja pyhään ylösnousemukseen. Kirkkomme raamatullisen opetuksen mukaan kastamaton ei siis ole osallinen mistään tästä. Vapaakirkolliset tahot opettavat tästä eroavalla tavalla, joten ehkäpä kastamattoman omaiset löytävät sieltä paremmat perusteet kastamattoman aikuisen siunaamiselle. Tai sitten eivät.

Mistä piispainkokouksen ohje kertoo? Ehkäpä kyseessä on hätäratkaisu lisääntyvän jäsenkadon johdosta. Ei vain pitäisi toimia hätäisesti, vaan harkitusti, ja ennen kaikkea avattuun Raamattuun sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin ja ekumeenisiin uskontunnustuksiin nojaten. Yleinen mielipide tai demokratia ei ole paras mahdollisuus ratkaista opillisia asioita. Myöskään rakkaudella kaikkea ei voi perustella, sillä rakkaus ei ole kaikkea sitä, mitä lehdistä luetaan.

Ecclesia semper reformanda est! Eli… kirkon on jatkuvasti uudistuttava!  Reformaation aikana tämä merkitsi paluuta apostoliseen uskoon ja pyrkimykseen karsia erilaisia turhia rönsyjä. Kun Raamattu kehottaa uudistumaan ja muuttumaan mieleltä, kyseessä ei ole mukautuminen sekulaarin maailman menoihin, vaan uudistuminen voi olla myös ulkokultaisuuden puvun riisumista. Luterilainen kirkko voi todellakin ottaa oppia vanhoista kirkoista, kuten katolisesta ja ortodoksisesta, ja miksipä ei voisi tapahtua toisinkin päin. Kirkko Suomessa ei todellakaan alkanut Ruotsin kuninkaan toimesta, vaan olemme osa paljon vanhempaa jatkumoa. Tästä nousee mieleeni kysymys, eikö luterilaisessa kristillisyydessä pitäisi olla avoimempi yhteys ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätöksiin. Jos emme tunne historiaamme, niin miten voisimme tuntea tulevaisuuttammekaan?

Virrestä ei tarvitse viis veisata: "Kaste ja usko yhteen näin kirkoksi meidät liittää. Kristusta täällä vierekkäin elävät kivet kiittää!" (Virsi 197)

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa...

Nomen est omen

Keväällä missasin kahdesti Satu Väätäisen uutuuselokuvan Yksin Jumala. Elokuva kertoo Espoossa sijaitsevasta katolisesta Jumalanäidin karmeliittaluostarista ja sen elämästä. Otin myöhemmin kevään kuluessa elokuvan tekijään, nykyiseen Sotkamon seurakunnan pappiin yhteyttä, että jos vain jotenkin saisin tuon elokuvan vielä nähdä. Satu Väätäinen lupasi lähettää minulle DVD:n. Myöhemmin sain postissa tuon kaipaamani elokuvan. Asetin eräänä myöhäisiltana elokuvan DVD-soittimeeni  ja aloin katsella mielenkiintoista elokuvaa. Katsottuani elokuvan jäi tuo DVD sisälle soittimeen. Seuraavana aamuna ajattelin poistaa levyn soittimesta. Painoin kyseiseen toimintoon johtavaa nappia kaukosäätimestä. Niin sanottu kelkka tuli ulos ja menin soittimen luokse poimiakseni tuon DVD:n takaisin koteloonsa. Äimistyin ennen kokemattomalla tavalla kun tajusin yhtäkkiä katsovani tyhjää kelkkaa. Sen verran se pökerrytti, että aluksi mietin, että otinkos sen levyn jo illalla talteen. Ei, en sitä tehnyt. Katsoin kelkkaa uudelleen, ja se oli tyhjä. Sitten alkoi naurattaa. Nimi on enne, ajattelin. Elokuvan nimi oli Yksin Jumala ja DVD-soittimeni näköjään päätteli aivan samoin: "Tällä toosalla ei sitten enää muuta katsella!" Tilanne kuitenkin muuttui, kiitos elektroniikkahuoltoliikkeen.

Toimitin juuri vihkimisen kauniissa kirkossamme. Valmistauduin hengessä mielestäni aina kauniiseen ja tärkeää toimitukseen. Kaikki meni normaalisti kunnes sakastiin ilmaantui sulhanen ja bestman. Kumpikin oli nauttinut miestä väkevämpää. Lieneekö jännitys ollut sitten normaalia suurempaa? Siinä se bestman kohta horjui alttarin edessä kirkon kuorissa, kun vihkiminen alkoi. Niin, siitä nimestä tässäkin yhteydessä. Sulhasen ja hänen bestmanina toimineen veljensä nimi on englanniksi Hangover ja ruotsiksi dagen efter. Saattaa pojilla olla aamulla sellainen. Hiukan aikaa mietin, että vihinkö, ja sitten vihin...

Katumusta tarvitaan, mutta se ei saa olla kuin toinen luonto

Non, je ne regrette rien?

Kummallista, miten jotkut sanat jäävät mieleen. Niin kuin yllä olevat Edith Piafin esittämän laulun sanat. En ole edes Piafia sen kummemmin kuunnellut, vaikka onhan hänen musiikkinsa soinut radiossa ja televisiossa vuosien ja vuosikymmenten aikana.

En osaa ranskaa, mutta laulun sanat tarkoittanevat jotakin siihen tapaan, että "en kadu mitään." On muuten paljon sanottu. Että ihminen vain mennä porskuttaisi, vaikka jäljet olisivat toisinaan kuin norsulla porsliinikaupassa. Ja kyllä jälkiä syntyy. Halutessasi voit selvitellä omaa ekologista jalanjälkeäsi. Hyviin tapoihin kuuluu se, että korjaan jälkeni.

Niin, niistä jäljistä. Viime sunnuntaina kohtasin ikävän näyn saapuessani kirkolle iltapäivällä. Olin ollut kastamassa kylillä lapsen ja olin viemässä albani sakastiin. Kun ajoin kirkon vieressä olevalle parkkipaikalle, oli siellä kaksi autoa ja niiden vieressä nurmikolla istui kymmenkunta nuorta miestä. He olivat kaljoittelemassa. En pitänyt näystä, enkä siitäkään, että nuoret herrat olivat kylväneet roskansa nurmikolle. En ruvennut ärhentelemään, vaan kehotin heitä mielestäni aivan kohteliaasti korjaamaan jälkensä. Mitään ei tapahtunut. Myöhemmin sotku oli ottanut erään lähellä asuvan perheenisän silmiin niin, että hän vei roskat omaan roskikseensa. No, poikien mielestä hänen jalo tekonsa taisi selvittää asian. Ei se niin kuitenkaan ole, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä ongelma ollut vain roskaaminen. Mistä lähtien kirkon piha on sopinut kaljoitteluun?

Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin tehdä. En ole keksinyt mitään järkevää. Nuoret miehet olivat täysi-ikäisiä. Kannattaako siis ottaa yhteyttä heidän vanhempiinsa? Olen palannut tuttuihin ajatusmalleihin. Kasvatus on aina, vain ja ainoastaan kodin tehtävä. Vanhemmuus vaatii rohkeutta ja tervettä itsetuntoa. Aina ei voi olla kiva. Vanhempi ei voi olla lapsen kaveri, mutta omanikäisiä kavereita lapset ja nuoret tarvitsevat, totta kai. Lapsen ja nuoren maailma ei ole mikään autonominen alue, autokefaalisesta puhumattakaan. Lapsi ei aina suinkaan tiedä omaa parastaan. Ei sitä tietenkään tiedä aikuinenkaan, jos itse on hukassa. Lapsissa ja nuorissa näkyy yhä enemmän elämän ja perheiden rikkonaisuus. Lapset ja nuoret tarvitsevat rakkautta ja rajoja. Nämä ovat muuten sanoja, jotka antavat merkityksen toisilleen. Miten osoitat rakkautta murrosikäistä lasta kohtaan, muuten kuin asettamalla rakkaudella rajoja. Ei nuori tätä ymmärrä, vielä. Mutta viiden vuoden kuluttua hän sen jo ymmärtää, ja paljon muuta. Hän ymmärtää, että hänestä on kaiken aikaa välitetty, ja että häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on.

En kadu mitään! Tämä ei ole paras motto kristitylle, mutta kaikkea ei silti pidä sortua katumaankaan. Ei siis pidä jäädä tuijottamaan vain taaksepäin. Kyllä sellaistakin tapahtuu, mitä ihminen luonnostaan katuu. Ja se on aivan tervettä. Se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, se saa armon. Näin puhuu Pyhä Kirja.

Konfirmaatiopuhe 2.8.2009: Totuus ja harha (Paikka: Maaningan kirkko)

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kuulemamme pyhä epistola alkaa hyvällä, mutta varsin haasteellisella lauseella: "Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa." Ehkäpä asian voisi sanoa niinkin, että rakentakaamme yhteistä ymmärrystä erilaisten ihmisten keskellä.

Tunnustan nyt miettineeni ennen leiriä, mitä tästä oikein mahtaa tulla. Ensimmäisen leiripäivän iltana tuo kysymys oli jo haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaiken kaikkiaan takana on hyvä ja iloinen rippileiri, ja tästä haluan kiittää sydämen pohjasta saakka teitä rippikoululaisia, isosia ja työtovereita. Mielestäni leirillämme oli sekä iloa että rauhaa, kuten päivittäin pyysimmekin taivaan Isältä. Rauha ei merkitse tietenkään samaa kuin huopatossutehtaan hiljaisuus. Jotain aina tai silloin tällöin sattui ja tapahtui, mutta eipä juuri sellaista, mikä olisi rikkonut rauhaa. Se, että eräänä aamuna, ennen lipunnostoa, havaitsin toisen reinoistani olevan ylhäällä lipputangossa, lähinnä nauratti, ja kertoi minulle sen, että leirillä on virkeitä ja mukavia nuoria. Ovathan erilaiset "källit" aina kuuluneet leirielämään.

Pyhä epistola kehottaa meitä näinkin: "Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa." Meidän tulee siis rukoilla toinen toisemme puolesta. Meidän tulee ymmärtää, että Raamattu on todellinen elämän eväspaketti, että se on aina tuoretta Pyhän Hengen eläväksi tekevässä voimassa, eikä mikään vanhentuneiden kieltojen ja käskyjen kokoelma. Meidän on myös ennen pitkää löydettävä omat kipupisteemme. Me emme saa syytellä toisia siitä, mitä lähinnä itse teemme. On hyvä muistaa, että jokainen sukupolvi on oppinut myös virheiden kautta.

Leirin koko oli sillä tavoin hyvä, että yksilöt erottuivat, mutta viikko on lyhyt aika, jotta kokemuksesta voi paljon enempää sanoa. Mutta se on varmaa, ettei ole vain yhtä rippikoulukokemusta, vaan on kaikkiaan kolmekymmentä erilaista kokemusta. Viikon aikana nähtiin, miten yhteisöllisyys kehittyy erilaisten ihmisten keskellä. Mitä tämä sitten edellytti? Luulisin, että kaikkein eniten turvallista ympäristöä. Nuori ihminen saattaa luulla turvallisuutta tylsyyden lähteeksi, mutta ajatelkaapa, rakkaat nuoret ystävät, nyt jälkeenpäin, olisiko leiri onnistunut yhtä hyvin, jos mitään rajoja ei asetettaisi. Rakkaus ja rajat, niitä ihminen tarvitsee aina. Ne on sitä paitsi pidettävä aina yhdessä, rajat ja rakkaus.

Työ tekijäänsä neuvoo, sanotaan. Sen olen oppinut, että rippikoulun opettajan on turha väsyttää itseään valvomalla. Rippikoululaiset ilmeisesti luulevat nimittäin kaiken tapahtuvan ensimmäistä kertaa, mutta kyllä tämä kaikki on nähty moneen kertaan. Hirveästi en ylläty jos tänään kuulisin, että kepeät jalat ovat sipsutelleet Tervonsalmen viimeisessä yössä. Sitä olisi kyllä vaikeampi kuvitella, että koko leiri olisi mellastanut aamukolmen jälkeen. Tämän päivän aiheena on "Totuus ja harha". Totuus ei löydy aamun kaurapuurosta, vaikka se hyvää onkin. Minusta tuntuu siltä, että varsin vaikeaa on löytää totuus, ja paljon helpompaa on kulkea harhaan. Mutta totuutta on tärkeää etsiä, ja se on meitä lähellä, sillä Jeesus itse, Jumalan lihaksi tullut Sana, on tie, totuus ja elämä.  Jumala on kuitenkin aina lähellä ainoassa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, Pyhän Hengen voimassa, juuri sen tähden, "ettemme harhaan kääntyis, ettei kansamme nääntyis", kuten isänmaanvirressä laulamme. Psalmien kirjasta luemme: "Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle." (Ps. 139:23–24)

Vesille venosen mieli eli blogia pitkän pitkästä aikaa...

Virta venhettä vie… ja soutaja vikisee tai sitten ei

Yllätin itseni muutama päivä sitten. Taisivat monet muutkin kokea jotakin samaa. Tai oikeastaan ehkä ei sittenkään. Tapahtumat kulkivat näin: Kävin parturissa, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kukkakaupan kanssa. Kovin kauan ei kuontaloni siistiminen koskaan enää kestä, joten pian astuinkin liikkeen ovesta ulos. Olin huomannut jo jonkin aikaa aiemmin tämän liikerakennuksen edessä puisen veneen. En ollut kiinnittänyt siihen enempää huomiota, mutta nyt tuon veneen tekijä olikin aivan edessäni kun puistelin loput hiuskarvat harteiltani heti parturiliikkeen oven suljettuani. Veneen tekijä on melkein tuon kukkakaupan väkeä. Hän on sen perustajan poika, ja liike on toiminut paikkakunnallamme jo viisikymmentä vuotta.

Nyt veneen tekijä ja myyjä oli siis edessäni ja kohtasi minussa potentiaalisen asiakkaan. Hän kertoi oitis, että kunnossapitokin järjestyy, ja että voisimme lähteä vaikka heti koesoutamaan tuon käsintehdyn veneen. Minulla sattui olemaan vapaapäivä, joten suostuin veneen koeajoon. Haimme tekijän kotoa trailerin, ja kohta olimmekin Maaningan laivalaiturin kupeessa.

Päivä oli kesää parhaimmillaan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Järvi oli tyyni ja kaunis. Helleraja varmasti rikkoontui. Läksimme veneenveistäjän kanssa soutamaan. Minä asetuin veneen kokkaan ja tekijä istuutui veneen perään. Vene liukui vedessä kuin unelma ja miten suoraan se menikään. Kuin juna. Puuveneeni ei ole aivan pieni, mutta se on kevyt soutaa. Huomaamatta kaljunikin hiukan taas kärvähti parituntisen soutelun aikana.

Vakuutuin lähes välittömästi, että tässä se on, minun kauan kaivattu veneeni. Niin, neljätoista vuotta olen asunut Maaningalla ja kaksitoista viimeistä vuotta Maaninkajärven rannalla. Näiden vuosien aikana vain kahdesti olen ollut vesillä. Tunnen oloni syntiseksi maakravuksi. Mutta nyt tapahtui parannus. Yllätin itseni, ja ostin veneen, joka kuuleman mukaan sopii minulle, siis tyyliini. Aika vain odotti itseään.

Seuraavana päivänä veneen tekijä vielä tarkasti veneen ja asensi siihen pilssipumpun. Enpä ollut ennen nähnyt moista soutuveneessä. Pumppu käynnistyy automaattisesti kun veneen pohjalle kertyy tarpeeksi vettä. Toki veneessä on äyskärikin, ja ostinpa liivitkin. Kohta jo läksin yksin soutelemaan. Soutu tuntui yksin hiukan toisenlaiselta, mutta vene kulki aivan niin kuin jo kuvailinkin. Mietin toki, pitäisikö yksin soudellessa asettua lähemmäs veneen keskiosaa. Voihan sitä kokeilla. Vielä on kesää jäljellä, vielä on kirkkaita päiviä.

Vene, paatti, laiva, miten sitä nyt kutsuisi, on vanhastaan kirkon ja myös ekumeenisen liikkeen vertauskuva. Kerran olen muuten soutanut kirkkoveneessä. Vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja tämä taitaa pitää paikkansa hengellisessä mielessäkin. Siinäpä samassa on kuvaus kirkosta, Kristuksen elävästä ruumiista maailmassa. Pelkkää airojen kolinaa tuntuisi olevan. Ajatellaanpa sitten vaikkapa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa tai ekumeenista liikettä. Luojan kiitos, iso laiva kääntyy hitaasti.

Kun viimeksi olin soutelemassa, oli ilta. Aurinko oli laskemassa ja kun se meni pilven taakse, nousi pieni tuulenvire, joka teki soutamisesta heti työläämpää. Toki järven virtauksetkin vaikuttavat soutamiseen. Niitähän voi olla, sillä syvimmät paikat ulottuvat aina kahdeksaankymmeneen metriin. On hyvä, jos vesien virtauksista ollaan tietoisia, ja virtapaikat tunnetaan.

Ecclesia semper reformanda est eli kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Tätä lausetta tulkitaan ihan miten sattuu. Monille se merkitsee mukautumista miltei kaikkiin virtauksiin, joita maahamme saapuu. Itse ymmärrän asian toisin. Uudistuminen merkitsee jatkuvaa yhteyden raivaamista seurakunnan hengelliseen perustehtävään ja myös luovuttamattomaan traditioon. Minulle tärkeintä on päämäärä, ei vain liike. En tarkoita kuitenkaan pysähtymistä ja staattista olotilaa. Vesillä ei ole turvallista jos edetään keinolla millä hyvänsä. Ei se sen kummempaa ole kirkossakaan, joka seilaa Jumalan merillä.

Vaihtelu virkistää eri maisemissa

Hola! Täällä sitä vaihteeksi ollaan, nimittäin Helsinki-Vantaalla. Kolmas lomapäivä on mennyt jo pitkälle iltapäivään. Sää Suomessa on hieno ja lämmin. Hellerajakin lähestyy. Suomen sää ei ole kuitenkaan matkani syy. Koska lähes koko ajan työssä ja elämässä elän ja olen Maaningalla, on lomalla lähes pakko karistaa pölyt jaloista. On vapauttavaa olla tai liikkua kun kukaan ei tunnista tai kiinnitä minkäänlaista huomiota. Tällä kertaa kohteeksi kaupunki, joka on meren lähellä ja missä on kuuluisa ja keskeneräinen kirkko La Sagrada Famiglia. Lähellä on myös valtaisan suosittu Montserratin luostari. Hiukan myöhemmin astun Finnairin koneeseen ja lomamatka jatkuu...

Jälleennäkemisen iloa toivossa odottelen! Mutta sitten kun lyhyt lomani on vähän pidemmällä...

Arto

Tule, Herrani Jeesus... Tule, ja siunaa lastas...

Kristuksen toinen tuleminen eli toinen paruusia

 

Vielä ei ole paljon aikaa siitä, kun sanoin monille ihmisille, etten todennäköisesti koskaan tule liittymään facebookiin. Vielä ei ole kauan aikaa siitä perjantaista, kun tämän ajatuksen jälleen esitin työtovereille. Hiukan vähemmän aikaa on tuota perjantaita seuranneesta lauantaista, jolloin tieto läsnäolostani ”naamakirjassa” alkoi levitä kulovalkean myötä.

Nyt facebook-kavereita on jo hiukan yli kaksisataa. Heissä on kollegoja mutta myös monia entisiä rippikoululaisia ja myös heitä nuorempia ihmisiä. Olen liittynyt erilaisiin ryhmiin, joita on olemassa ihan luvuttomasti. Monet ryhmien nimet ainakin tuottavat minulle sydämen iloa. Itsekin muodostin ryhmän, joka tuo esille minulle tärkeää ajatusta: Uskon tehtävänä on yhdistää, ei erottaa! Lähettelen ryhmälle joskus mielestäni ajankohtaista ja meitä kaikkia yhdistävää sanomaa. Kun kerran muodostin ryhmän, niin mielestäni sen on oltava hiukan muutakin kuin se, että se on olemassa. Sähköpostia saamme vaihtelevasti. Jollekin laatikko pursuu yli ja joku toinen tuskailee roskapostien kanssa. Jälkimmäisistä puhuen minä (tarkemmin: sähköpostiosoitteeni) voitin viime vuonna erilaisissa arvonnoissa yli kolmekymmentä miljoonaa euroa. Niistä ei ole kuulunut myöhemmin mitään, koska en ole yhteenkään reagoinut mitenkään.

Fanitan erilaisia asioita siellä veispuukissa. Yksi mieleisimmistä on Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I. Tiedän patriarkan vaikean tilanteen Turkissa. Turkki ei ole millään tavoin kovin kristillinen kansakunta. Kristittyjä on vain vähän ja heitä suoranaisestikin vainotaan. Turkin hallinto ei suvaitse patriarkaattia oikein mitenkään. Facebookissa on epävirallinen ekumeenisen patriarkan sivusto. Sivusto vaikuttaa ihan rehelliselle ja siellä todetaan suoraan, että kyseessä on epävirallinen sivusto. Sivuston ylläpitäjä liittää ”seinälle” mielestäni todella tärkeitä ja meitä kaikki kristittyjä yhdistäviä ajatuksia. Olen niitä jonkun kerran kommentoinut. Äskettäin yhdestä kommentista sukeutui keskustelu, johon lisäkseni osallistui ilmeisesti kreikkalainen ortodoksikristitty sekä serbialainen ortodoksipappi. Kirjoitin jotenkin niin ensimmäinen kommentin, että kaikki sodat päättyvät kerran, kun koittaa toinen paruusia. Tarkoitin siis todella edessä olevaa tapahtumaa, Kristuksen toista tulemista. ”Kreikkalainen” kommentoi ajatuksiani korostaen omaa ortodoksisuuttaan ja perustaen ajatuksensa edesmenneen arkkipiispa Kristodouloksen kirjaan. Paruusia tulkitaan kirjassa toisin. Jos oikein ymmärrän, sain tukea serbialaiselta ortodoksipapilta. Hänen sydämessään taidan minäkin olla kristitty, vaikka kuulunkin luterilaiseen kirkkoon. Hänkin vieteissään korosti sitä, että Kirkko on yksi. Se on itseäni lähellä oleva ajatus. Olen yksityisesti muutaman kerran kommunikoinut tämän Isä Dusanin kanssa ja tuntuu, että emme ole kaukana toisistamme. Tämä tosin on vain ensituntuma.

Olen saanut erikoisia kaverikutsuja tässä kevään aikana. Minut on kaverikseen halunnut yksi kreikkalainen ortodoksipappi, yksi tsekkiläinen ortodoksimies ja yksi kreikkalaissyntyinen ortodoksimies Ruotsista. Kreikkalaisen ortodoksipapin myötä olen kuunnellut Youtubesta löytyvää bysanttilaista kirkkolaulua. (www.youtube.com/byzmusic tai www.byzmusic.gr)

Niin, tuosta aiheesta vielä. Kristityt ovat aina eläneet lähiodotuksessa. Sen voimme todeta lukemalla elämämme ja uskomme peruskirjaa, Raamattua. Sittemmin Kristuksen toisella tulemisella on taidettu myös pelotella. Se ei ole raamatullista. Toisen paruusian hetkeä emme tiedä, sen tietää Isä yksi. Edes Poika ei sitä tiedä. Vielä on aikaa jakaa Kristuksen tuntemisen jaloa tuoksua. Vielä on aikaa julistaa evankeliumia luoduille. Vielä on aikaa rukoilla kaikkien kristittyjen yhdistymistä. Tätä kaikkea voi tehdä vaikka missä, vaikka facebookissa.

 

Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä, kuka voi sen löytää...

Päivämäärä: 7.6.2009

Kirkkovuoden ajankohta: Pyhän Kolminaisuuden päivä

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Matt. 28:16–20

Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Otsikko: Salattu Jumala

Arto Penttisen saarna

 

Yhdistääkö usko meitä ihmisiä, vai erottaako se meitä? Tämä kysymys on läsnä varmasti aina kun puhumme Pyhästä Kolminaisuudesta. Jonkun mielestä raamatullisia perusteita tälle Pyhän Kolminaisuuden päivälle ei oikeastaan ole, tai että niitä on äärimmäisen vähän. Jonkun toisen mielestä monoteismi eli yksijumalaisuus tekee kolminaisuusopin mahdottomaksi. Näin taitavat ajatella vaikkapa muslimit.

Tänä päivänä on puhuttava myös raamattukäsityksistä. Hyvin harva kristitty suhtautuu Raamattuun taivaasta tipahtaneena kirjana. Useampi on sitä mieltä, että silti jokainen sana on totta. Yhä useammalle Raamattu on Jumalan Sanaa. Tänä päivänä moni puolestaan sanoo, että Raamattu on sanoja Jumalasta. Jollekin suuret linjat ovat tärkeitä kun taas joku toinen takertuu yksittäisiin jakeisiin.

Sen selkeämmin kuin päivän evankeliumissa Pyhästä Kolminaisuudesta ei Raamatussa puhuta. Jonkun mielestä tosin tämäkin kohta on niin sanottu myöhempi lisä, eikä siis löydy varhaisimmista käsikirjoituksista.

Tämän päivän aiheena onkin ”Salattu Jumala”. Järjen avulla yksikään ihminen ei tavoita jumalallisia salaisuuksia. Mutta mihin me järjen työntäisimme? Ihan hyvin on sanottu, kun on sanottu, että ”uskon vaikka minulla on aivot”. Järki ei yllä sinne mihin ihminen haluaisi sen yltävän. Luonnollinen ihminen kieltää sen mitä hänen järkensä ei käsitä. Mutta miten elää sen kanssa, mitä järki ei käsitä, mutta mikä ei silti häviä vaikka sen kieltäisi? Sattuu, vaikka kieltäisin, kuten eräässä laulussa lauletaan.

Kirkko on pitkän pitkä jatkumo. Jatkumo tarkoittaa pakostakin jotakin traditiota, uskonperintöä. Monet kerrat olen miettinyt, tekeekö kaikki kehitys ihmisen jotenkin kykenevämmäksi käsittämään jumalallisia salaisuuksia. Vai voimmeko tai saako enää edes puhua mistään salaisuuksista? Pitkän jatkumonsa aika Kristuksen kirkossa on ymmärretty, että ensimmäinen Pyhän Kolminaisuuden kuvaus löytyy jo Vanhan Testamentin alkupuolelta: ”Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän.” Tämä kertomus on erään kuuluisan ikonin taustalla. Tuo ikoni on Andrei Rublevin Pyhä Kolminaisuus. ”Venäläinen Andrei Rublev maalasi 1400-luvulla kuuluisimman Pyhän Kolminaisuuden ikoneista. Hänen ikoninsa keskittyy ainoastaan enkeleiden kuvaamiseen. Ikonissa on paljon symboliikkaa. Enkeleiden taivutetut päät, selät, siivet, kädet ja jalat muodostavat ympyrän kehän, joka viittaa iankaikkisuuteen ja jumalallisuuteen. Myös taustan rakennus, tammi ja vuori kertaavat enkelien liikettä. Keskimmäistä enkeliä pidetään Kristuksen edustajana mm. vaatteiden värityksen perusteella. Hänen päänsä on kääntynyt nöyrästi vasemmanpuoleisen enkelin puoleen, joka puolestaan ymmärretään Isä Jumalan kuvaukseksi. Vasemmanpuoleisen enkelin oikea käsi on kohotettu siunaamaan muita. Oikeanpuoleinen enkeli, joka kaartuu muita kohti, kuvaa Pyhää Henkeä. Nelikulmainen alttaripöytä kuvaa ajallisuutta ja maallisuutta. Pöydällä olevassa maljassa on vasikan pää. Abraham tarjosi vierailleen teurastetun vasikan, mutta se on myös vanhatestamentillinen uhrieläin. Sen lisäksi, että taustan elementit löytyvät Abrahamin vieraanvaraisuuden tapahtumasta, niilläkin on symboliset merkityksensä. Taustan rakennus symboloi Jumalan armoa, tammi puolestaan kuvaa kunniallista ja eläväksitekevää ristinpuuta ja vuorelle nouseminen kuvaa Pyhän Hengen osallisuutta.” (vitrina.fi/ikoni)

Raamatussa esiintyvä tietty hämäryys voi olla hyvinkin tarkoituksellista. Kukaan ei voi sanoa omistavansa Totuutta. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta Totuuteen. Ihmisen nimi ei lopultakaan nouse keskukseksi, vaan voima ja valta säilyy Jumalan käsissä, lopullisesti. Jumala on kuitenkin ilmaissut itseänsä Raamatussa. Hän on ilmoittanut itsensä ihmiselle Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjän eli toisin sanoen Isänä ja Poikana ja Pyhän Henkeä. Isossa Katekismuksessa Luther opettaa näin: ”Usko tuo muassaan pelkkää armoa, tekee meidät hurskaiksi ja Jumalalle otollisiksi. Sillä kun opimme tuntemaan armon, alamme koko sydämestämme rakastaa kaikkia Jumalan käskyjä. Mehän huomaamme nyt, miten Jumala antaa itsensä kokonaan, kaiken mitä hänellä on ja kaikki voimansa meidän tueksemme ja avuksemme, niin että voimme täyttää kymmenen käskyä. Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.”

Meidät on kastettu Kolmiyhteisen Jumalan nimeen, Kristuksen käskyn mukaisesti. Me olemme kristittyjä uskoessamme Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan. Luther puhuu näin tuossa samaisessa Isossa Katekismuksessa: ”Uskontunnustuksessa on siis Jumalan koko olemus, tahto ja kaikki teot kuvattu sinulle erittäin osuvasti, lyhyin mutta runsassisältöisin sanoin. Siihen perustuu meidän koko viisautemme, joka liikkuu korkealla kaiken inhimillisen viisauden, käsityskyvyn ja ymmärryksen yläpuolella. Sillä vaikka koko maailma on keskittänyt kaiken ahkeruutensa selvittääkseen Jumalan olemuksen, ajatukset ja teot, yhteenkään kysymykseensä se ei ole saanut vastausta. Mutta tästä sinä opit runsain määrin tuntemaan niitä kaikkia.” Uskontunnus on paitsi tunnustusta myös rukousta: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani!” Ylistetty olkoon Pyhä Kolminaisuus, yksi ja jakamaton Jumala. Hän on meille hyvä ja armollinen.

Lähtemisen ja lähettämisen juhla on Helatorstai, siis pyhä torstai

Helatorstai 21.5.2009 Mukulamessu

Maaningan kirkossa

Pyhä epistola: Ap. t. 1: 1-11

Pyhä evankeliumi: Luuk. 24: 46–53

Arto Penttisen saarna

 

Tänä päivänä kuulemme sanoman Jeesuksesta, joka lähtee Isän luo ja poistuu apostoliensa luota. Miksi Jeesuksen täytyy lähteä, jos hän kerran on veljemme ja ystävämme? Tokihan sitä toivoisi, että tätä hyvää aikaa riittäisi loputtomiin. Kyllähän Jeesuksella töitä riittäisi täällä maan päälläkin.

Ajatelkaamme kuitenkin asiaa toiseltakin kantilta. Paluun ja jälleennäkemisen riemua ei voi tavoittaa muulla tavoin kuin vain ensin lähtemällä. Lähtöhetken haikeutta ei silloin kukaan enää muista.

Meille ihmisille tottumus on toinen luonto. Jos Jeesus olisi jatkuvasti näkyvänä keskellämme, niin me saattaisimme varmaan tottua häneen. Sanoisimme jo ennen kuin hän avaisi suunsa, että näinhän sinä tästä ajattelet, etkö vain! Kyllä me sinut tunnemme, Jeesus! Vaihda jo levyä! Niinhän hänen sanansa saattajista tänä päivänä saatetaan sanoa.

 

Helatorstai, Kristuksen taivaaseenastumisen juhla kääntää katseemme myös pääsiäiseen. Sanoma suuresta voitosta, siitä, että elämä voitti kuoleman, täydellistyy ja jalostuu. Tämä päivä ei olekaan vain lähtemisen juhla, vaan myös lähettämisen juhla. Ylösnoussut, siis kuolleista herätetty Jeesus lähettää omiaan kaikkialle maailmaan. Jeesus kutsuu kaikkia ihmisiä, pieniä ja suuria, nuoria ja vanhoja, heikkoja ja voimakkaita rauhantekijöiksi ja ilon lähettiläiksi.

Ennen kuin Jeesus lähtee omiensa luota Isänsä ja meidän Isämme luokse, hän vahvistaa meitä kaikkia lupauksen sanoilla. Jeesus lupaa, että hän on kanssamme kaikki päivät. Jeesus on läsnä sanassaan ja pyhissä sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Nämä elämää, toivoa ja uutta rohkeutta antavat lupaukset ovat totta Pyhässä Hengessä.

 

Helatorstain todellisuus on pääsiäisen todellisuutta. On kuin kulkisimme useinkin Emmauksen tiellä huomaamatta, että Jeesus on kanssamme. Mutta Jeesus on läsnä, vaikka emme häntä huomaisikaan. Hän jakaa meille armoaan ja totuuttaan. Hän hoitaa ja kantaa meitä seurakunnassa. Joskus joku sen tuntee, ja sanoo: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän puhui meille, ja opetti meitä!”  Näitä hetkiä, hyviä ja iloisia, turvallisia hetkiä on lukemattomia koettu myös Elinan kerhoissa. Aika on kiittää ja kättä puristaa. Siunausta toivotamme ja aina kanssasi olemme. Työ seurakunnassa ja lasten parhaaksi jatkuu. Se on työtä ylösnousemuksen todellisuudessa, siinä todellisuudessa, jossa elämä aina lopulta voittaa. Siunatkoon ja vahvistakoon Jumala työtään maailmassa.

 

Omin voimin en aina pääse eteenpäin, mutta eipä tarvitsekaan...

Puhe Vesperissä 16.5.2009

Raamatunteksti: Jaak. 5: 13–16

Jos joku teistä kärsii, hän rukoilkoon; jos joku on hyvillä mielin, hän laulakoon kiitosvirsiä. Jos joku teistä on sairaana, kutsukoon hän luokseen seurakunnan vanhimmat. Nämä voidelkoot hänet öljyllä Herran nimessä ja rukoilkoot hänen puolestaan, ja rukous, joka uskossa lausutaan, parantaa sairaan. Herra nostaa hänet jalkeille, ja jos hän on tehnyt syntiä, hän saa sen anteeksi. Tunnustakaa siis syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta parantuisitte. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.

Kuulimme tässä monia tärkeitä kehotuksia, ja monia suuria lupauksia. On todella terveellistä nostaa Jumalan sana esiin kerran ja toisenkin. Kaikki me tunnemme ihmisiä, joiden elämään liittyy kärsimystä ja ahdistusta. Saatamme tuntea itsemme voimattomiksi ja avuttomiksi, mutta miksi katsoisimme vain itseemme ja omaan mahdottomuuteemme. Jeesus kehottaa kärsivää itseään rukoilemaan. Rukous on kuin hengittäminen, yhtä tärkeää ja luonnollista. Kumpikin muuttuu vaikeaksi, mutta vain meidän mielissämme, jos ryhdymme niitä järkeilemään.

Me olemme tässä ja nyt –ihmisiä. Emme malttaisi odottaa, ja kuitenkin meidän usein täytyy vain odottaa. Epävarmuus ja epätietoisuus kuluttavat voimiamme. Luvataanko kuulemassamme epistolassa, että rukous parantaa välittömästi? Voimme varmasti sen niin lukea, mutta sanotaanko niin, että kaikki tapahtuu yhdessä hetkessä.

Voiko paranemisessa olla toisaalta kysymys siitä, että sairaus sinänsä ei katoa, mutta sairaan suhde sairauteensa tervehtyy. Sairaankin elämässä voi olla muutakin kuin sairaus.

Esirukous on seurakunnan jalo ja kaunis tehtävä, mutta sen on kuuluttava myös arkeen. Ilman rukousta emme ole sydämen kristittyjä. Me emme saa ajatella vain itseämme ja sitä, mikä on mieluista itsellemme. Tämä tarkoittaa, että rukoileva luottaa siihen, että Jumalan tahto toteutuu ilman rukoustammekin. Jumala ei ole riippuvainen meistä, vaan asia on täysin päinvastoin.

 

Usein kuulee sanottavan, että synnistä puhutaan liikaa. Asia ei taida olla näin, mutta ei ole tietenkään lainkaan sama, miten synnistä puhutaan. Jos kristitty on aina selvillä toisten synneistä, mutta ei tunnista syntiä itsessään, on hän joutunut harhaan. Parannusta voi jokainen tehdä vain omista synneistään. Synnintuntoa ei voimakkainkaan lain saarna voi synnyttää. Synnintunnon, joka on kristitylle portti pelastukseen johtavalle tielle, voi synnyttää vain Jumalan Pyhä Henki Jumalan sanan kautta. Nyky-yhteiskunnassa näemme myös sen, että syntikin on sairautta. Hoitamattomana tämä sairaus tuottaa kuoleman. Ja koska me olemme niin kovin kykenemättömiä hoitamaan itseämme, lähetti Jumala Jeesuksen maailmaan. ”Fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: "Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:11–13) Apostoli Paavali kirjoittaa:     ”Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen. Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti.” (Room. 5:3-6)

Meidän tehtävämme kristittyinä ei ole turvata uskoomme, vaan meidän tehtävämme on turvata uskossa Jumalaamme. Usko ei ole meidän omaa ponnisteluamme, vaan laulu sanoo sen, miten asiat usein elämässämme ovat: ”Omin voimin nyt näin pääse en eteenpäin. Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään!”

 

Arto Penttinen

Nauru pidentää ikää, mutta lehdenkö vai ihmisen?

Mitä ihmettä?!?!

 

Luin aamulla vanhasta TV-maailmasta erään toimittajan arvion, että Urkin naisjutuille osataan jo naureskella. Kysyn kuitenkin, ehkä vastoin yleistä mielipidettä, että mitä naurun aihetta on kenenkään syrjähypyillä. Vaikka kuinka aikaa kuluisi, niin väärä ei muutu oikeaksi. Ennen aikaanhan ei näistä presidentin edesottamuksista kirjoitettu (juuri) mitään. Tänään olisi varmasti toisin. Ennenkin näitä asioita katsottiin sormien läpi. Oli ennenkin julkisia salaisuuksia. Mutta nykyinen kaiken repostelu ei auta kenenkään elämää. Voimme kysyä, mikä meitä naurattaa ja miksi. Onko vahingonilo paras ilo? Siinä on se vaara, että nauru voi kolahtaa kipeästi omaan nilkkaan päivänä, jota en nyt aavista.

Nykyistä tiedonvälitystä ihmettelen muutenkin. Väitänpä, että sanomalehdet, joita vieläkin arvostetaan asiallisen journalismin tähden, ovat myyneet ”pyhät” periaatteensa, ja niidenkin tehtävä on myydä itseään. Levikin suurenemisen tähden ollaan valmiit heittämään periaatteet roskakoriin. Joku piispa joskus neuvoi kantamaan toisessa kädessä Raamattua ja toisessa sanomalehteä. Raamattu on useimmilta unohtunut kirjahyllyyn Grimmin satujen tms. kirjojen viereen. Sanomalehdestäkin useimmat taitavat lukea sarjakuvat ja urheilusivut.

Nykyään huonot uutiset myyvät parhaiten, eli ne ovat parhaita uutisia. Toisen vahinko on lehden levikin perustekijä.

Onneksi Raamattu on sen Jumalan ilmoitusta, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

Mihin voi aina olla niin kiire?!?!

Onko sulla kiire? Toivottavasti ei!

 

Minusta tuntuu, että nykyihmisellä ei ole kiire lähteä kirkkoon, mutta hänellä on kiire sieltä pois. Tämä kuvastaa mielestäni maallistumista. Jos menemme ajoissa kirkkoon, niin siellä on silloin mahdollisuus valmistautua pyhään palvelukseen rukoillen ja hiljaisuutta kunnioittaen. Voihan sitä toki rupatella naapurin kanssa, jos nimittäin sellainen sattuu ihmeen kaupalla lähellä istumaan. Tapana on näet istua miltei niin kaukana lähimmäisestä kuin nyt vain on mahdollista. Usein toivon, että pyhässä messussa voisimme toivottaa toisillemme Kristuksen rauhaa, mutta eihän se ole edes käytännössä mahdollista. Miksi ei? No siksi, että kaikki istuvat niin hajallaan. Hiljentyminen ja pyhän edessä oleminen ei tällaista käytöstä edellytä.

Olen usein sanonut, että jos ne noin viisikymmentä ihmistä, jotka kirkkoon tulevat, tulisivat kirkkosalin etuosaan ja kokoontuisivat yhteen, niin kirkkokokemus saisi uuden ja iloisen ulottuvuuden. Penkit taitavat olla jonkinlainen haitta luterilaisissa kirkoissa, sillä taitavat passivoida meitä. Ortodoksisessa kirkossa seisomista luterilaiset kristityt usein vierastavat, mutta minua melkein lämmittää mahdollisuus pyhän edessä seisominen. Seisaallaan oleminen on yksi rukousasento. Ja istuahan siellä aina voi, sinne sivupenkille, jos selkä tai jalat eivät kanna. Ei se istuminen syntiä ole. Mutta ei ole seisominenkaan.

Luterilaisuudessa minua on alkanut ärsyttää se, että messun pitäisi kestää vain tunnin verran. Mihin ihmeeseen meillä on aina kiire? Miksi messun tai muun palveluksen pituutta pitäisi määritellä? Eräässä pohjoisen Savonmaan tuomiokirkossa vihkimiseen on aikaa muuten vain kaksikymmentä minuuttia. Ei toimituksen pituus tai lyhyys varmaankaan ole lisääntyvien avioerojen syy, mutta eikö tätä ainutkertaista tapahtumaa voisi käytännössä kunnioittaa paremmalla tavalla. Kaikki eivät eroa, vaikka tilastoja melkein niin luetaan. Eikö avioliittoon vihkiminen voisi olla ikimuistettavan kaunis ja lämmin tapahtuma. Minulle muuten on sanottu monen monta kertaa, että ”enpä ole ollut tällaisessa vihkimisessä aiemmin!” Minä vastaan siihen, että käsikirjan mukaanhan minä näitä toimittelen. Enkä valehtele! En vain mene siitä mistä polku on lyhyin. Aiemmin minultakin kysyttiin lyhyttä kaavaa ja minä vastasin, että joo! Kaikki tuli vihittyä sillä tavallisella kaavalla, eikä kukaan ole vieläkään valittanut. Kiireeseen en suostu, jos ei ole hätätila. Viiden minuutin takia en kirkkoon vaivaudu.

Ihailen ortodoksista kristillisyyttä monestakin syystä. Sen keskellä ei niin paljon hötkyillä kuin meillä. Kun menen Valamossa kirkkoon, tiedän, ettei nyt aivan heti tarvitse kiirehtiä pois. On ihanaa levätä rukouksessa. Ja saa siellä välillä istua ortodoksikin, niin kyllä sekin käy luterilaiselle kristitylle.

Näin joskus tyynyliinan, jossa sanottiin jotenkin tähän tapaan: ”Elä kiireellä immeinen itteäs pilloo, sillä jos terveytes mennee, niin onko siitäe illoo!” Anteeksi huono savon murteeni! Savvoo on hankalampi tavata kirjoittaen kuin puhuen. Kirjoittaen tahmoo ja kirjoitetun lukeminenkin tahmoo.

Kaiken jälkeen haluan rohkaista sinua: Tule ajoissa kirkkoon ja levähdä. Anna silmiesi tottua ja korviesi avautua. Avaa sydämesi, ja jos se tuottaa vaikeutta, niin muista, että Jumala voi hellästi avata sydämesi ukset. Osallistu hiljentyen, veisaten ja toisinaan seistenkin. Ja kun loppusoitto heläjää, niin pue takkisi kaikessa rauhassa kun sävelet sammuvat. Suntio ei kuitenkaan aivan välittömästi salpaa ovia lukkoon.

Toivotan sinulle Kristuksen rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!

 

arto.penttinen@evl.fi

Ryhmä alkoi, kiitos Herran, ja tietenkin rohkeiden lähimmäisten!

Yksin emme elämänmatkaa tee, toinen toistaan tarvitsee

 

Hengellinen matkakumppanuusryhmä alkoi juuri sillä tavoin kuin odotinkin. Rohkeita immeisiä saapui kirkon kappeliin sunnuntai-iltana yhteensä kuusi itseni lisäksi. Ilta oli lämminhenkinen ja alku rohkaisi ainakin itseäni. Ehkäpä muitakin, mutta jokainen puhukoon omasta puolestaan. Tässä kokoonpanossa ryhmää jatkaa. Muut halukkaat, mutta tällä kerralla estyneet joutuvat odottamaan mahdollista seuraavaa ryhmää. Äsken valmistelin kirjoitusta huomenna alkavalle lähijaksolle Sotkamon Rytilahden Majalla. Aiheena oli varsin haastava ”Syyllisyys vai hengellinen häpeä.” Nyt alkaa väsymys painaa suhteellisen pitkän työpäivän jälkeen. Hyvää yötä Kristus myötä Kiitos tästä päivästä!

"Osallistujia oli illalla 22 ja paikkoja vapaana noin reilut 1000, eli tilaa olisi sinullekin, olitpa normijäsen tai luottamushenkilö!"

Kirkko keskellä kylää, mutta onko seurakunta elämäsi marginaalissa

 

Maaningan kirkon sisäseinistä debatoitiin voimakkaasti vuosia sitten. Tuhatkunta nimeä kertyi sisäseinien valkoiseksi maalaamista vastustavaan listaan. Ei siinä mitään, omalla tavallaanhan se osoittaa, että jokin merkitys kirkolla sentään elämässämme on. Ehkä museona. Muistoissa vahvasti lapsuuden tunnelmat joulukirkoista.

Seinät säilyivät entisellään, mutta nuokaan tuhat ihmistä eivät ole kirkkoa sittenkään täyttäneet. Samalla kuitenkin täytyy todeta, että ei kirkon täyttäminen hinnalla millä hyvänsä ole tavoite- ja toimenpidelistallani mukana. Tästä seuraa se, että niin kauan kuin minulla on valta vaikuttaa asiaan, ei Maaningan kirkossa soi Juice Leskisen musiikki eikä edes Hectorin kappale Lumi teki enkelin eteiseen, vaikka siinä papista puhutaankin. Kirkko on rukouksen huone, jonne mahtuu oikein hyvin kristillisestä uskosta kasvava ilo, jopa riemu. Ja mahtuisi sinne ihmisiäkin, paljon nykyistä enemmän.

Täytyy tunnustaa, että luottamushenkilöitä on oikein ikävä. Heistä kaksi tai kolme osallistuu aktiivisesti seurakunnan toimintaan. Ja kuitenkin he ovat päättämässä vähintään toiminnan raameista. Millä lihaksilla he päättävät, jos ei ole omakohtaisen kokemuksen tuomaa päivitettyä tietoa toiminnasta ja sen edellytyksistä? Enkä tarkoita yksittäisiä kokemuksia, kuten joulukirkko kerran vuodessa. En ole myöskään ajamassa mitään kirkossakäyntipakkoa. Kirkossa ei ole pakko käydä, mutta kyllä se ihan terveellistä on. Jumalanpalveluksen sana ja rukous, sekä musiikki voivat hoitaa uskoa aivan verrattoman yksinkertaisella tavalla. Moni sen tietää ja tuntee.

Moni tunnustaa uskovansa Jumalaan, mutta ei kirkon opettamalla tavalla. Moniko näistä sitten todella tietää, mitä kirkko opettaa. Väitän että noin promille tai kaksi. Usko ei kuitenkaan ole tee itse –talo. Paljon enemmän se on avaimet käteen –paketti. Jumala on uskonut meille kaikille todelliset avaimet elämään: armon ja anteeksiannon. Elämä on Jumalan lahja. Me olemme ja elämme, koska se on Jumalan hyvä tahto. Elämä on myös matka. Kun me liikumme maallisilla matkoillamme, niin joskus saattaa tehdä mieli vähän kaasutella. Juuri silloin liikennemerkit eivät oikein silmää miellytä, vaikka niiden tarkoitus on hyvä ja terveellinen. Samoin on kirkon sanoman laita. Jonakin hetkenä kaikkiin yksityiskohtiin ei oikein osaa samastua, mutta erilaiset kokemukset elämästä voivat avata niiden merkitystä, sitä, että sanomaa on kuitenkin pitkien aikojen kuluessa koeteltu ja se on kestänyt. Raamattu on elämän kirja. Se on meidän rakennuksemme peruskirja. Raamatusta löytyy toki Jumalan lakikin, ja onhan se toki merkitykseltään vähintään perustuslain kaltainen. Harva meistä Suomen perustuslakia tuntee, mutta se turvaa silti meidän kaikkien oikeuksia. Riittäneekö kenelläkään meistä rohkeus turhentamaan perustuslakia? Miksi me emme sitten arvostaisi sitä elämän kirjaa, jolla kaikki lopulta lepää. Jos suljemme Raamatun kannet ja annamme sen pölyttyä kirjahyllyn nurkassa, niin mitä me sillä voitamme. Jos siirrämme Jumalan elämämme marginaaliin, emme tee sitä todellisuudessa, vain marginalisoimme oman itsemme, sillä silloin emme tiedä mistä tulemme, keitä olemme ja mihin olemme menossa.

Jumala ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, eikä edes uskostamme. Meihin ihmisiin kuitenkin vaikuttavat erilaiset jumalakuvat. Jumala ei ole sama kuin inhimilliset käsitykset hänestä. Tämän pohjalta kysynkin, että missä määrin voimme todellisuudesta, jossa elämme, sälyttää vastuuta kirkolle tai Jumalalle, jos emme anna kummallekaan sijaa muualla kuin marginaalissa, tyhjäksi jäävässä seremoniallisuudessa. Tarkoitan esimerkiksi kirkkohäitä sen tähden, että saataisiin hörhelöiset prinsessahäät kalliilla rahalla. Kun nykyään halutaan perehtyä rakkauteen, luetaan roskalehtiä. Kestävintä tekstiä koskien rakkautta löytyy Raamatusta, joka todellakin kannattaa avata. Jos itsestä tuntuu, ettei lukemaansa ymmärrä, niin sitä varten on seurakuntasi pappeineen, jumalanpalveluksineen ja raamattupiireineen. Tule sellaisena kuin olet, niin tulet myös sellaiseksi joka olet: luotu ja lunastettu, Jumalan silmissä kaunis ja ainutkertainen.

Kristus kysyy sinulta: Minä olen ylösnousemus ja elämä... Uskotko tämän?

Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret! Kristuksen pyhä ylösnousemus merkitsee monia tärkeitä ja iloisia asioita:
+ Kirkko on olemassa maailmassa, mutta ei maailmasta
+ Me saamme olla kristittyjä tässä maailmassa
+ Jumalan tahdon noudattaminen tuottaa rauhaa
+ Ylösnousemus on armon ja anteeksiantamuksen ikuinen lähde
+ Meidät on kastettu Kristuksen kärsimykseen, kuolemaan ja ylösnousemukseen, kaste ei siis ole mikään nimenantotilaisuus, vaan Jumala kutsuu meitä kaikkia nimeltä. Kaste on Jumalan teko, jota ei voi koskaan pyyhkiä pois. Kaste osoittaa Jumalan rakkauden, jota me emme voi ansaita millään tavoin, eikä tarvitsekaan
+ Me tiedämme paremmin myös suuren ja pyhän perjantain, eli pitkäperjantain merkityksen
+ Pääsiäinen on sekä ristin juhla, että ylösnousemuksen juhla
+ Ylösnousemuksessa Kristus astui huomiseemme, jossa hän meitä odottaa.

Pax et bonum! Rauhaa ja siitä koituvaa hyvää!
Kristus sanoo: Rauha teille!

Esirukouksin,
Arto-pappi

Elämä on yhteinen ja jaettavissa oleva todellisuus

UUTTA!!! Matkakumppanuusryhmä

aloittaa kirkon kappelissa su 26.4. klo 18.

Mukaan mahtuu 5-8 uskonelämästä kiinnostunutta osallistujaa.

Mukaan tarvitaan avaraa mieltä. 5 kokoontumiskertaa.

Lisätietoja antaa Arto-pappi, puh. 050 401 9120, arto.penttinen@evl.fi

Tämä toiminta liittyy hengellisen matkakumppanuuden kurssiin, johon Arto-pappi osallistuu parhaillaan. Ryhmässä voimme kulkea kappaleen matkaa rinta rinnan, vailla oikeassaolemisen tarvetta tai pakkoa, annamme tilaa toisillemme ja samalla itsellemme.

 

Tavoitelkaa Sanan maitoa, jonka tuoreuden takaa Pyhä Henki, eläväksi tekijä

Ajankohta: 1. sunnuntai pääsiäisestä (19.4.2009)

Otsikko: Ylösnousseen todistajia

Evankeliumi. Luuk. 24: 36–49

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: "Rauha teille." He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
    Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

 

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat! Haluan ensiksi palauttaa mieleemme pyhän Vapahtajamme nimet: Jeesus ja Immanuel. Enkeli oli ilmoittanut nämä nimet jo edeltä käsin. Kummallakin on erityinen merkitys. Jeesus merkitsee ”häntä, joka pelastaa kansansa sen synneistä”, ja Immanuel merkitsee ”Jumala on meidän kanssamme”. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisessä nämä nimet toteutuvat suurella merkityksellä. Jeesus ei ole siis vain esimerkillinen ihminen, jollaisena hän sentään on tainnut kelvata taannoin kommunisteillekin. Jeesus on Jumalan Poika, siis Jumala ja ihminen, Valo Valosta, siis meidän turvallisin valomme. Vain Jumala voi pelastaa syntisen ja monin tavoin langenneen ihmisen. Vain ihmiseksi tullut Jumala voi lunastaa luodun vapaaksi synnin ja kuoleman vankeudesta. Jumalan siis täytyi syntyä ihmiseksi, ja ainoan viattoman täytyi kärsiä ja kuolla. Ja vaikka sanomme sanan ”täytyi”, Jeesus teki tämän kaiken vapaasta tahdostaan. Tässä kohden me emme ole olleet vain hitaita käsittämään tätä, vaan järkemme ei yksinkertaisesti saavuta pyhiä salaisuuksia, kuten Jeesuksen neitseellistä syntymää ja hänen ristinkuolemaansa. Suuren perjantain, meikäläisittäin pitkäperjantain ehtoopalveluksessa tämä tulee esiin: ”Tänään nähdään tapahtuvan kauhea ja hämmästyttävä salaisuus: Käsillä koskettamaton pidätetään. Hän, joka päästi Aadamin vapaaksi kirouksesta, sidotaan; joka itse tutkii sydämet ja sisimmäiset, laittomasti tutkitaan; joka on sulkenut syvyyden, suljetaan vankilaan; Pilatuksen edessä seisoo hän, jonka edessä taivaalliset voimat vavisten seisovat. Luoja saa iskuja luodun kädestä. Ristin puuhun tuomitaan se, joka itse tuomitsee eläviä ja kuolleita. Hautaan kätketään helvetin hävittäjä. Oi kärsivällinen Herra, Sinä kaikki laupiaasti kannat ja pelastat kaikki ihmiset kirouksesta. Kunnia olkoon Sinulle.”

Seuraavaksi haluan kohdistaa huomiomme sanoihin ”Rauha teille!”, jotka Ylösnoussut lausuu seuraajilleen, apostoleille. Ylösnoussut Kristus Jeesus on meidän rauhamme. Näin Jeesus itse muistuttaa sanoista, joita luemme omasta virsikirjastamme: ”Rauha ei saavu, jos emme taivu Luojamme tahtoa noudattamaan. Orvoiksi jäämme, jos hylkäämme itse ainoan turvamme melskeissä maan.” (Vk. 590) Tämä maailma on täynnä levottomuutta ja sotia, koska ihminen ei ole taipunut noudattamaan kaikkivaltiaan ja armollisen, ihmisiä rakastavan Jumalan tahtoa. Jeesuksen sanat - rauha teille! – liittyvät hänen sanoihinsa, joiden mukaan ”hänen nimessään on saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista”. Parannuksen saarnaaminen ei siis ole koskaan lähimmäisen sitomista. Parannuksen saarnaaminen on sitä, että ymmärrämme, että kaikki ovat tehneet syntiä, niin siivosyntiset kuin julkisyntisetkin. Parannuksen saarnaaminen on sitä, että ymmärrämme, ettei Jeesus tullut maailmaan sulautuakseen ja samaistuakseen kaikkeen inhimilliseen menoon. Jeesus tuli vapauttamaan luodun synnin ja kuoleman vallasta. Parannuksen saarnaaminen on siis kaukana syyllistämisestä, josta kristittyjen tulisikin pyytää anteeksi lukemattomien sukupolvien ajalta. Pääsiäisstikiiroissa veisataan osuen pääsiäisen sanoman ytimeen: ”Veljet, sanokaamme myös vihollisillemmekin: antakaamme kaikki ylösnousemisen tähden anteeksi, ja näin huutakaamme: Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Kristuksessa rakkaat sanankuulijat! Vielä tahdon tähdentää, että kuulemamme evankeliumi osoittaa, että Jumalan sanan ymmärtäminen ilman Pyhän Hengen apua ja tukea on mahdotonta. Kun Raamattua luetaan ja tutkitaan ilman rukousta, todellinen rukous on aina Pyhän Hengen työtä, päädytään ihan mihin tahansa, vai miten se oli. Raamattua voi toki lukea monessa mielessä ja näin on tapahtunutkin. Raamattua voi lukea vaikkapa verrattomana seikkailukirjana, josta jännitystä ja vaarallisia tilanteita ei tule puuttumaan. Raamatusta löydämme verrattoman kohdan avaamaan ymmärrystämme: ”Filippos lähti sinne. Juuri silloin sitä tietä tuli mahtava etiopialainen hoviherra. Hän oli käynyt Jerusalemissa pyhiinvaellusmatkalla ja oli nyt palaamassa kotiin, istui vaunuissaan ja luki profeetta Jesajan kirjaa. Henki sanoi Filippokselle: "Mene lähemmäs ja pysyttele vaunujen vieressä." Filippos juoksi vaunujen luo, ja kuullessaan miehen lukevan profeetta Jesajaa hän sanoi: "Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?" Mies vastasi: "Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo." Hän pyysi Filipposta nousemaan vaunuihin ja istumaan vierellään. Kohta, jota hän kirjasta luki, oli tämä: - Niin kuin lammas hänet vietiin teuraaksi, niin kuin karitsa, joka on ääneti keritsijänsä edessä, ei hänkään suutansa avannut. Kun hänet alennettiin, hänen tuomionsa otettiin pois. Kuka voi laskea hänen jälkeläistensä määrän? Hänen elämänsä otetaan pois maan päältä. Hoviherra sanoi Filippokselle: "Voisitko sanoa, kenestä profeetta puhuu, itsestäänkö vai jostakin toisesta?" Filippos rupesi puhumaan, aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta.” (Ap. t. 8:27–35) Jeesus sanoi suuresta auttajastamme ja uskomme vahvistajasta näin: ” Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:26–27) Ylösnoussut Kristus sanoo sinulle ja minulle, kaikille jotka uskovat ja jotka eivät usko: ”Rauha teille!” Kristuksen katse on valoisa, ja suorastaan kristallinkirkas. Hänen sanansa ovat täynnä täydellisen rakkauden lämpöä, armoa ja anteeksiantamusta: ”ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm. 21:4) On uuden kuuliaisuuden aika!