Päivämäärä: 13.4.2008
Kirkkovuoden ajankohta:
3. sunnuntai pääsiäisestä
Paikka: Maaningan kirkko
Raamatunkohta:
Joh. 17:11–17
Otsikko: Jumalan kansan koti-ikävä
Jeesus rukoili ja sanoi: »Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.»
Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!
Ajatellaanpa aluksi aivan lyhyesti seuraavaa: Pariskunta on elänyt jo muutaman vuosikymmenen ajan tavallisen onnellisessa avioliitossa. Tyrskyt ja tyvenet on kuljettu läpi ja monet kokemukset ovat vahvistaneet heitä. Sitten eräänä päivänä tapahtuu onnettomuus, jossa toinen puolisoista menehtyy. Yhtäkkinen menetyksen tuska ja ylitsevuotava suru läpäisee koko elämän. Pian tapahtuneen jälkeen elossa oleva puoliso tuntee valtavaa kaipausta, joka tuntuu riistävän kaikki voimavarat. Toisaalta hän ajattelee, että jos kerran toisen täytyi lähteä, niin miksi se en ollut minä. Ajatukset risteilevät laidalta toiselle, mutta kaipaus ja ikävä kasvaa kasvamistaan. Kysymys on rakkaudesta. Monista iäkkäämpien ihmisten kuolinilmoituksista voimme usein lukea, miten puolisot ovat lähteneet tästä ajasta aivan peräjälkeen. Kaipaus päästä kotiin voimistui siinä missä ruumis heikkeni. Mutta tämä päivä ei ole mikään virallinen vainajien muistopäivä. Eihän luterilainen kirkkomme oikeastaan sellaisia vietäkään, pyhäinpäivää lukuun ottamatta.
Tarkoitukseni ei ollut myöskään maalailla mitään melankolista kuvaa tänään tässä Kristuksen pyhän ylösnousemuksen juhla-ajassa. Onhan tämän päivän vanha latinalainen aihe ”Jubilate”, riemuitkaa! Täysin suomenkielinen otsikko on ”Jumalan kansan koti-ikävä”, mikä ensi kuulemalta kuulostaa hiukan alavireiselle. Mutta eipä yleensäkään kannata tyytyä ensivaikutelmiin.
Tänään on saarnattava seurakunnalle kristillisestä, elävästä toivosta. Toivoa me tarvitsemme, elimmepä tai kuolimme. Toivon todellisuus ylittää inhimilliset rajat ja siksi virressäkin lauletaan: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” (Vk. 631: 4) Toivo ei kompastu siihen, että minä kaadun. Toivo ei sammu, vaikka minä väsyisin. Toivo ei väisty, vaikka minä horjuisin. Toivo kestää, vaikka minä epäilisin. Toivo ei huku, vaikka minä hiukan räpiköisin. Toivo ei perustu inhimillisiin unelmiin ja haaveisiin, vaan Jumalan pelastustekoihin Jeesuksessa Kristuksessa. Niistä kertoo Raamattu, elämän kirja. Psalmien kirjasta luemme: ”Minä en luovu toivostani enkä lakkaa sinua ylistämästä. Minä julistan uskollista hyvyyttäsi ja alati sinun apusi runsautta, jonka mittaa ja määrää en tiedä. Herra, minun Jumalani, minä kerron sinun voimateoistasi ja julistan vanhurskauttasi, sinun, ainoan.” (Ps. 71: 14–16) Tästä voisikin jatkaa virren sanoin: ”Elävä toivo anna, suo, että voimani alttiiksi tahdon panna myös toisten parhaaksi. Haltuusi, Isä, annan perheeni, kotini. Käsiisi kaiken kannan, jää meille turvaksi.” (Vk. 533: 5) Toivo on siis aktivoiva, liikkeelle paneva voima. Ja onhan sanottu, että me lähdemme liikkeelle kaipauksesta. Ja kyllähän koti-ikäväkin panee meidät liikkeelle. Voimmehan ajatella sitä, miten hyvältä tuntuu parin viikon ulkomaanmatkan jälkeen – olipa se matka miten onnistunut tahansa – päästä omaan kotiin. Vaikka monen oma koti onkin nykyään turhan kallis, on monelle koti yhä edelleen kauniisti sanottuna kullan kallis. Ja jos maallinen kotimme on rakas, niin miksi ei myös taivaallinen kotimme herättäisi meissä kaunista ja lämmintä koti-ikävää. Vaikkapa tähän, vuoden 1701 virsikirjan tapaan:
”O Jesu vähäinen! / Tykös me lähenem', / Murhees' meit' aina lohdut, / Hyvillen tavoillen totut', / O sinä kunnian Isä! / Ann' meidän pysyä niisä, / Vedä meit' tykös, / Vedä meit' tykös. O Isän rakkaus, / O Pojan suloisuus! / Synti meitä pojes kadott', / Ja helvettiin alas vajott'. / Sinä meit' sielt' ylös nostit, / Ja kalliilla verelläs ostit, / Saata meit' taivaas', / Saata meit' taivaas'. Kusa on riemu suuri, / Ja meno jalo juuri, / Enkelit veisaavat siellä, / Sielut ei laulua kiellä, / Ei toraa eli vihaa / Kärsi sen Kuninkaan piha: / Sinne me halaam', / Sinne me halaam'. (125: 2-4)
Kun nyt tätä Kristuksen ylösnousemuksen juhla-aikaa aina helluntaihin saakka vietämme, niin vieläköhän jonkun sielu kyselee, että mihin Jeesusta tarvitaan. Tämän pyhäpäivän evankeliumi julistaa näin: ”Jeesuksen kautta tänäänkin katsomme Isän kasvoihin. Me heikkoina ja tyhjinä pyydämme Pyhää Henkeä: Varjele meitä synnistä.” (Vk. 534: 4) Kuulemamme pyhä evankeliumi on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta eli niin sanottua ylimmäispapillista rukousta. Pyhä evankeliumi on kokonaan Jeesuksen rukousta meidän puolestamme. Moni saa iloita esirukoilijasta, joka on ehkä jo vanhainkodissa. Moni esirukoilija odottaa jo taivaan kotiin pääsemistä. Mutta jos tällaista aarretta ei ole, on meillä kaikilla siis yksi yhteinen esirukoilija, Jeesus Kristus, ja kun meillä on hänet, niin meillä on kaikki, mitä pelastuaksemme tarvitsemme. Tällainen on uskon äidinkieli, rukous: ”Pyhä Henki luo juhlan sydämiin. Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Kuolleista hän noussut on.” (Vk. 104: 5)
