Luottamuksesta lähdemme liikkeelle, luottamuksesta…
Kirjoitin blogin taannoisesta Mauritiuksen matkasta. Kerroin, miten matka sai kummia käänteitä vielä jälkeenpäinkin. Äskettäin kaikesta tuli vielä kummempaa.
Tapaushan oli suurin piirtein tämä. Lomailin noin viikon paratiisisaari Mauritiuksella. Eräänä aamuna hotellin rannalla ostin katamaraaniristeilyn eräältä nuorelta mieheltä. Hänen nimensä on Jonathan. Hän oli rehdin tuntuinen nuorukainen. Hän todisti henkilöllisyytensä jonkinlaisen henkilökortin ja puhelimenkin avulla. Kaikki tuntui olevan kunnossa.
Muutaman päivän päästä koitti tämä merellinen retki. Siinä purjehtimisen lomassa poikkesimme eräässä kauniissa saaressa. Kun pieni veneemme, jolla katamaraanilta saareen siirryimme, oli rannassa , päätin astua veteen veneen laidan ylin. Vesi näytti niin kirkkaalta, hiekka niin valkoiselta ja se paikka niin matalalta. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin kuin näyttää… Ranta syveni niin, että siinä kohdassa oli jo syvempää. Kun astuin, niin tämän huomasin ja horjahdin. Olin siinä selälläni. Kastuin, vaatteeni kastuivat, kännykkä kastui, kaksi kameraa kastui…
Jonathan oli avulias. Hän huuhteli kännykkää ja kameraa pullovedellä. Kertoi vielä, että voisi käyttää meitä Port Louisissa lauantaina. Näin kävikin, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Saattoi johtua pitkästä viikonlopusta. Edellinen päivä oli Mauritiuksen 42. itsenäisyyspäivä.
Jonathan tahtoi esitellä saarta. Tuon katamaraanipäivän jälkeen vielä kahtena päivänä hän ja hänen ystävänsä Mario esittelivät saaren luonnonnähtävyyksiä. Kulkuvälineenä oli 80-lukuinen Honda. Kaverit kertoivat, että kumpikin haluaisi pois saarelta, toinen Eurooppaan ja toinen Amerikkaan. Heille ei ollut mielestään tulevaisuutta Mauritiuksella.
Matkan jälkeen sitten vaihdoimme tekstiviestiterveisiä lähinnä säistä. Muutaman viikon päästä sain molemmilta viestin, että Jonathan oli saanut äkillisen sydänkohtauksen. Hän on alle 30-vuotias. Nyt tarvittiin lääkäriä ja rahaa. Aikaa olisi pari viikkoa. Mario kertoi myyneensä auton, että Jonathan pääsisi lääkäriin, mutta että rahaa tarvittaisiin paljon enemmän.
En lähettänyt lainkaan rahaa. Siihen oli muutama syy. En käytännössä tuntenut näitä poikia ollenkaan. Rahan lähettäminen kenties onnistuisi, mutta mistä tietäisin, mitä niillä tehdään. Kummastusta herätti sekin, että mielestäni sydänkohtauksen jälkeen viedään sairastunut ainakin täällä lähimpään sairaalaan sen kummempaa miettimättä.
Muutaman viikon päästä sain viestin, että Jonathan oli kuollut, ja että Mario oli murheen murtama. Itsekin olin hiukan hämmentynyt. Kuitenkin jäin miettimään, mistä oli kysymys.
Pari viikkoa sitten tein testin. Lähetin Jonathanille tekstiviestin sellaisella kännykällä, jonka numeron vain harva tietää. Kerroin saaneeni hänen numeronsa tammikuussa eräältä ystävältä, joka lomaili Mauritiuksella. Kerroin olevani kiinnostunut katamaraaniretkistä. Annoin itselleni englantilaisen nimen John Henry. Viestin välitystiedot saapuivat heti. Aamulla tulikin innostunut viesti henkilöltä, joka ilmoitti nimekseen Jonathan William. Mikä ilo valtasikaan minut! Jonathan ei ollutkaan kuollut, vaan noussut ylös!
Luottamuksesta lähdin liikkeelle, mutta nyt tuntuu, että sitä käytettiin kylmästi hyväksi. Suorastaan ihailen sitä taitoa, jolla nuoret miehet teatterissaan näyttelivät. Mutta minua myös puistattaa, sillä onko minun todellakin luovuttava luottamuksesta epäluottamuksen hyväksi: epäile kaikkea, äläkä usko ketään!
Välillä mietin, kerronko näille nuorukaisille, että he ovat paljastuneet. Välillä taas tunnen, että ehkä jotenkin voin ymmärtää heitä, vaikka en voi hyväksyä heidän petosyritystään. Tältä etäisyydeltä on aika paha sanoa mitään. Olen päättänyt, että eläkööt rauhassa! En viestittele, enkä vastaa Jonathanin viesteihin, joissa hän pyytää ilmoittamaan koska mr. Henry saapuu Mauritiukselle ja mihin hotelliin hän asettuu. Aiemmin kirjoitin, kun olin vielä toisessa uskossa, pojista keksityillä nimillä. Nyt olen kirjoittanut heistä niillä nimillä, jotka he antoivat.
Mauritius on ihan kaunis saari. Mutta paratiisissakin on käärmeitä.
