Millainen onkaan luterilainen hartaus?
Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Siitähän osallistuja yksinkertaisesti tietää, mistä on kysymys ja mihin on tullut. Jumalanpalvelushan on ennen kaikkea Kristukseen kastettujen juhla. Meidät on kastettu Kristuksen käskyn mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Hartaudet erottuvat usein muusta jumalanpalveluselämästä varsin selkeästi. Radion aamu- ja iltahartaudet ovat sen harvan kerran kun niitä kuuntelen sellaista mukavaa jutustelua. Äskettäin olin hiippakuntani kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden neuvottelussa ja tätä linjaa jatkettiin. Kysynkin, miten vaikeaa luterilaisen papin on lausua nuo sanat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Sen jälkeen voisi rukoilla psalmin sanoin ja sitten kenties lausua tuota omaehtoista pohdintaakin. Isä meidän –rukous olisi myös tarpeellinen, sillä toistuuhan siinä sana "jokapäiväinen". Pyhän edessä oleminen ja pyhyyden tunto syntyvät varmimmin kun tunnemme ja kuulemme olevamme hartaudessa Pyhän Jumalan edessä: Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme, kuten kaunis virsikin toteaa.
Olen viime aikoina miettinyt, mihin on luterilaisuus menossa. Onko meillä kohta kirkko, joka kulkee joka asiassa ja kysymyksessä omia polkujaan (Camelbootsit jaloissaan, tupakka hampaissaan)? Miksi tuntuu olevan vain jäykkää pönäkkyyttä, jos kirkkomme kulkisi samaan suuntaan kuin vanhemmat kirkot. Nykykaavallakin jumalanpalveluksiin kyllä saa lämpöä ja elävyyttä, niin että tuskin tarvitsee heivata pois alkusiunauksen lisäksi uskontunnustus ja Isä meidän, sekä Herran siunaus. Maailma tarvitsisi kipeästi yhteistä todistusta, ja sitä paitsi takana on myös tuhat vuotta yhteistä aikaa, vaikka toki siitäkin ajasta on kulunut jo tuhat vuotta. Kirkon hajoaminen ei ole Jumalan tahto, ja tuskin ihmistenkään, mutta inhimillinen heikkous ja vallanhimo jakavat yhä edelleen kristikuntaa ja kirkkoja.
Miksi luterilaisessa hartaudessa ei saisi näkyä ja tuntua se jatkumo, jota lutheruskaan ei pyrkinyt katkaisemaan?
1 kommentti:
Syyt, jotka luettelit, johtivat minut ortodoksikirkon syliin. Tässä epävarmassa elämässä tarvitsen jotakin varmaa ja pysyvää.
Lähetä kommentti