Me luterilaiset olemme hukanneet monia vertauskuvia ja vielä enemmän me olemme hukanneet ymmärrystämme kristillisten vertauskuvien sanomaa kohtaan. Monelle ihmiselle hautausmaa merkitsee loppusijoituspaikkaa. Ja totta onkin, että hautausmaamme eivät välttämättä paljon muuta näyttäisi merkitsevänkään. Kuinka monelle meistä risti hautakivessä on yksi kuoleman kuvista? Kuinka monelle se on voiton merkki ja elämän puu, jollaisena risti toivottavasti kaulassamme riippuu? Risti kaulalla ja risti hautakivessä on sama risti, Kristuksen risti.
Risti on voiton merkki ja puu, josta versoo elävä toivo. Risti kertoo rakkaudesta ja näyttää elämämme tärkeät suunnat: alhaalta ylös ja ylhäältä alas, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, idästä länteen ja lännestä itään, pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen: "Kun on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä, niin me voimme yhdessä oppia elämään ihmisinä". Näin ristiä voi minun mielestäni sanoittaa. Rististä tunnemme kirkon kirkoksi.
Itä-länsi-suunta oli ennen vanhaan myös tärkeä. Se näkyi kirkoissa ja hautausmailla. Ennen vanhaan kirkot rakennettiin niin, että alttari oli idässä ja pääovi lännessä. Ennen vanhaan vainajat laskettiin hautaan niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää. Näin on ortodoksisilla hautausmailla yhä tänäkin päivänä. Kuten tiedämme, itä on auringonnousun suunta. Valo tulee idästä, tahdoimme tai emme. Minua tämä itä-länsi-suunnan vertauskuvallisuus on puhutellut jo pitkään voimakkaasti. On myös ymmärrettävä, että kysymys on vertauskuvista, joita minun on katsottava sielun silmin ja uskon antamalla ymmärryksellä.
Idässä sijaitsevan kirkon alttarin rinnastan jollain tavoin ikoniin, joka on ikkuna iankaikkisuuteen. Olemme rukoillessamme hengessä ja totuudessa kohti Jumalaa, vaikka kyllä toki rukoilija on varmasti aina kohti Jumalaa, olipa hänen fyysinen asentonsa sitten minkälainen tahansa. Ja onhan se niinkin, että ei oikea ilmansuunta auta, jos sydän on kaukana, siis erossa Jumalasta.
Mutta minusta on ihana se ajatus, että tuo itä-länsi-suunta hautausmailla muistuttaa meitä Kristus-auringosta, joka kerran on nouseva valaisemaan kasvojamme uuden elämän ensimmäisenä kirkkaana aamuna. Silloin huomataan, että niiden uni, jotka lepäävät kirkkomaassa, onkin ollut kevyttä, niin kevyttä, että Kristuksen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja niin he heräävät.
Me uskomme, että Kristuksen sana on silloin vähintään yhtä täynnä elämää, rakkautta ja hyvyyttä, ja tuon uuden elämän valoa ja lämpöä, niin kuin se oli jo ensimmäisenä pääsiäisenä: "Rauha teille!" Erilaiset kristilliset vertauskuvat siis auttavat rukoustamme, sitä joskus meissä herättäenkin. Hienoa niissä on se, että ne nousevat uskostamme, ja näin jopa Raamatustakin. Luterilaista kirkkoa tahdottiin ennen vanhaan kutsua Sanan kirkoksi. Joskus minusta tuntuu, että Sana käsitettiin ajan mittaan kovin kapeasti. Se tuntui lopulta merkitsevän vain Raamatun sanaa ja papin saarnaa. Sittemmin on sentään puhuttu jo soivasta sanasta ja näkyvästä sanasta.
Ennen vanhaan kirkot saarnasivat myös kuvillaan lukutaidottomalle kansalle. Kun nykyihminen ei jaksa kuunnella pitkiä puheita, niin haittaisiko se yhtään, jos hän tuntisi kristillisiä vertauskuvia, ja varsinkin jos kirkossa olisi muitakin kuvia kuin kirveen jäljet seinähirsissä.
