2. sunnuntai joulusta (4.1.2009)
Otsikko: Herran huoneessa
Evankeliumi: Luuk. 7:14–18
Saarna Maaningan kirkossa
Tämän pyhäpäivän perinteisenä aiheena on Jeesus kaksitoistavuotiaana temppelissä. Tänään emme tätä tekstiä kuule, sillä käytämme kolmatta tekstivuosikertaa. Päivän evankeliumi on osa kuvausta, jossa kerrotaan Jeesuksen osallistumisesta vuotuiseen Jerusalemissa pidettävään lehtimajajuhlaan julkisen toimintansa keskivaiheilla. Evankeliumissa kuvattujen tapahtumien aikana Jeesus oli jo Panu-pastorimme iässä eli noin kolmekymppinen. Lähtökohta juhlan viettämiseen oli Mooseksen aikaisen erämaavaelluksen tapahtumissa. Juhla oli samalla syksyllä pidettävä kiitosjuhla vuoden sadosta. Juhlan vietto oli Jumalan VT:ssa säätämä, ja se ankkuroi juutalaisen seurakunnan uskoa Jumalan suuriin pelastustapahtumiin.
Tuolloin, juhlan aikoihin Jeesus oli varsin yleinen puheenaihe, hän kelpasi jopa kiistelyn aiheeksi. Jeesus tuli juhlille salaa. Ennen lähtöään hän jopa esteli sanoen, ettei hänen aikansa ollut vielä tullut. Varttuessaan joulun lapsi etsi oman kutsumuksensa salaisuutta. Evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen veljien sanovan: ”Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!" (Joh. 7:4) Jeesus ei kuitenkaan ollut omalla asiallaan, vaan Jumalan asialla. Hän oli ja on Valo Valosta.
Maailma on noista ajoista pirstaloitunut. Terveestä yhteisöllisyydestä ei ole enää juuri mitään jäljellä, ja moni on alkanut tuntea nahoissaan tämän kehityksen. Elämä kulkee yhä enemmän kirkon ohi, eikä vain rakennuksen, vaan myös siellä julistettavan elävän Sanan ohi. Jeesus esikuvana ei auta tai rohkaise. Vaikka, tiedetäänhän hänen käyneen synagogassa ihan tavan perästä. Kertomus lehtimajajuhlista kertoo myös, miten pitkienkin etäisyyksien takaa käytiin pyhiinvaellusmatkoilla Jerusalemin temppelissä. Jumalan palveleminen ei siis ollut vain vastuullista elämää perheessä ja muun maallisen kutsumuksen uskollista hoitamista. Kristillisen kirkon historiassa ja kirkollisessa opetuksessa näkyy kuitenkin tässä kysymyksessä heiluriliike puolelta toiselle. Toisinaan ihanteena on kirkollisesta perinteestä nousevien hengellisten harjoitusten korostus, jolloin maallinen elämä kutsumuksineen kadottaa merkityksensä aitona Jumalan palvelemisena. Toisinaan yksipuolisesti tulkittu luterilainen kutsumusetiikka korostuu siten, että hengellistä kilvoitusta ja osallistumista seurakunnan monimuotoiseen jumalanpalveluselämään muulloinkin kuin sunnuntaisin moititaan tarpeettomaksi liioitteluksi. Pahimmillaan tämä johti siihen, ettei nyt ainakaan tavan vuoksi sopinut käydä kirkossa, edes sunnuntaina. Unohtui siis se vanha kansan suussa kulkenut totuus, jonka mukaan hyvät tavat kaunistavat. Miksi ne näin tekisivät? No siksi, etteivät ne koskaan nouse tyhjästä, nimittäin ne hyvät tavat. Elämämme pinnallistuu vaarallisella tavalla ja hyvät tavat ovat tässä vain jäävuoren huippu. Voidaan myös kysyä, onko pietistinen uskon henkilökohtaisuuden ja sisäisyyden vääränlainen korostaminen ollut yksi tekijä siihen hengellisen elämän yksityistymiseen, jonka hedelmänä nyt jokainen uskoo, mitä haluaa, ja jokainen, joka haluaa, perustaa oman seurakunnan.
Tämä pyhäpäivä muistuttaa meitä siitä, että kristillinen seurakunta kohtaa Jeesuksen kokoontuessaan jumalanpalvelukseen kirkkoon, Jumalan huoneeseen. Siellä se yhdessä taivaan enkelien ja pyhien kanssa kiittää ja ylistää Jumalan suuria tekoja. Sieltä se myös löytää oman kutsumuksensa ja tehtävänsä. Yhteinen jumalanpalvelus ja toistemme palveleminen kuuluvat yhteen. Siellä ja täällä, tässäkin kirkossa.
Kirkko on Jumalan huone. Edellytyksenä tälle lauseelle on oikea, puhdas ja elävä Jumalan sana ja oikein toimitetut sakramentit. Sanaa korostettaessa on väärin korostaa saarnaa sillä tavoin, että liturgisten osien, virsien ja rukousten ei ymmärretä olevan samaa Jumalan sanan julistusta kuin saarnankin. Oleellista Jumalan huoneessa on myös Kristuksen seurakunta, Kristukseen uskovien ihmisten joukko, joukko, jossa olisi hyvä ja terveellistä muistaa, että vähäinenkin usko on uskoa, ja ettei meillä ole oikeutta arvostella ja aliarvioida tätä Jumalan työtä kenessäkään lähimmäisessä. Tärkeämpää olisi rukoilla, että Jumalan Pyhä Henki saisi tehdä työtään meissä kaikissa, ja myös omalla kohdallamme. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme sanat, jotka viittaavat Jeesukseen, Vapahtajaamme ja Jumalaamme: ”Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Minä kirjoitan teille, nuoret: te olette voittaneet Pahan. Lapseni, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan Isän. Isät, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Nuoret, minä kirjoitan teille: te olette voimakkaita, Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Pahan.” (1. Joh. 2:12–14)
Jumalan kansa on enemmän kuin sattumalta samassa kirkossa istuva ihmisjoukko. Se on Kristukseen uskovien yhteys Kristukseen ja toisiinsa. Nämä näköalat eivät kuitenkaan saa peittää Jumala-suhteen henkilökohtaisuutta. Psalmien kirjasta luemme uuteen vuoteen sopivasti: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan.” (Ps. 118:25–26)
