Voimmeko elää ilman sunnuntaita, jos pidämme itseämme kristittyinä

Nykyinen meno hirvittää (en tarkoita hirvivaaraa tai katkoja riista-aidoissa)

 

Voisimmeko kristittyinä elää ilman sunnuntaita eli Herran päivää? Ilman sunnuntaita emme ole muuta kuin nimikristittyjä. En toki halua esitellä mitään ankaraa kirkossakäyntipakkoa, mutta ihmettelen kyllä kaiken kaikkiaan, että lepopäivästä on tullut maallistumisen esimerkki!

Herran antama lepopäivä on muuttunut surffailuksi kaamean suurissa kauppakeskuksissa. Sinne sitä riennetään tyhjentämään lompakkoa ja yltämään kohti seuraavaa luottorajan korostusta. Tätä ajatellaan kai lähinnä viihteelliseksi asiaksi. Megamarketteihin mennään viihtymään koko perheen voimin. Samalla kaarretaan kirkon jos toisenkin ohi niihin katsomatta.

Sunnuntain pyhyys ja arjenkin pyhyys ovat haihtumassa. Niiden suhteen voidaan kohta laulaa jotenkin samoin kuin kotoisasta suvestakin: ”Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran...” Ehkäpä laulua muistellaan joskus tulevaisuudessa tähän tapaan: ”Näin lunta kesällä kerran.” Toki sekin pitää paikkansa. Vuonna 1982 satoi lunta kesäkuussa. Kävin sinä kesänä rippikoululeirini.

Suvivirsi tuntuu tuottavan nykyihmiselle ahdistusta. Siitä ollaan karsimassa pois kaikkinainen ”tekopyhyys”, siis se, että olemme ja elämme Jumalan kämmenellä. Tällä on se yhteys jo sanottuun, että kysymys on Herramme luomakunnasta samoin kuin Herramme päivästä, jota tutummin sunnuntaiksi kutsutaan. Nykyisessä menossa korostuu selkeästi tämänpuoleisuus. Tässä, tässä ja nyt, on kaikki monen mielestä. Minä vain en ymmärrä tästäkään kaikesta kaikkea, joten tämänpuoleista ei mielestäni pidä viljellä aivan ainoana totuutena. Tällä menolla kun elämästä katoaa terveellinen syvyysulottuvuus. Se on vaarallista, sillä todelliset anteeksiannon ja rakkauden sanat kaikuvat taivaassa asti. Sen lupaa Raamattu. Se, mikä on vapautettu maan päällä, on vapautettu taivaassa. Eipä tarvitsisi siis väen vängällä raahata eilisen vääriä tekoja, virheitä ja suoranaisia syntejä enää huomiseen, eikä edes tähän päivään. Tämähän se alkuperäinen ajatus on, ja sunnuntain perustehtävä.

Sunnuntai on joutunut suvaitsemattomuuden ja liberaaliteologian temmellyskentäksi. Suvaitsemattomuus ei siedä erilaisuutta, joka nousee erilaisista tulkinnoista, jotka sinänsä voivat olla aivan luonnollisia. Jokainen Raamattuaan lukeva myös tulkitsee sitä. Kyse ei ole vain liberaalien uustulkinnoista, vaan jokaisesta hetkestä Raamatun äärellä. Sillä, joka ei mielestään tulkitse Raamattua, ei todennäköisesti ole ihmeempää toimintaa aivoissakaan. Kirkkoon ei enää astuta sisälle, koska erilaiset tulkinnat eivät vain kohtaa, vaan törmäävät aivan päistikkaa.

Joskus opin että luterilaisuudessa uskon ja elämän ylin ohje on Raamattu. Jonkin verran se sitten hätkäytti, kun luin, että tämähän kuuluu reformoituun, ei siis luterilaiseen näkemykseen. Tämänpuoleisissa riittää arkijärki, ei siinä Raamatulle ole tarvetta. Minä luulin aivan toista vielä äskettäin. Luterilaisen käteen riittää siis sanomalehti pelkästään. Sieltä löytyy arjen teologiaa joka lähtöön. Mitä on tämä arjen teologia? Minä en tiedä kutsua sitä teologiaksi, siis opiksi Jumalasta.

Olen huomaavinani, että minussa on heräämässä ”pieni konservatiivi”. Mutta, älä huoli. Minä olen huolissani ihmisten pelastumisesta ja siihen liittyvistä perusasioista. Naispappeutta en silti vastusta, sillä on vain pappeutta, johon kirkossani vihitään niin miehiä kuin naisia. Miten siinä sunnuntaille kävisikään, jos ei kohta enää ole miehiä Kristuksen evankeliumia julistamaan? Pitäisikö laittaa kirkon ovet kiinni? Ei kai sillä suurta väliä ole, kuka ja minkä näköinen immeinen sitä evankeliumia puhtaasti julistaa, kunhan nyt edes joku julistaa! Epäpyhiä ämmäin loruja suoltaa hyvin moni kirkonmieskin. Siitä tulikin mieleeni se, että luterilaisen opin mukaan pappi on tavallinen ihminen. Jotenkin tuntuu, että kaikki papit ovat tavallisia ihmisiä. Vai mitä se kertoo, mitä kaikkea papit ovat tehneet niin kotimaassa kuin ulkomailla? Yhdysvalloissa pappien pahat teot ovat viemässä joitakin hiippakuntia konkurssiin. Ei sekään oikein käy, että sunnuntain elän hurskaasti, mutta muut päivät muun teeman alla. Sunnuntain pyhyydestä taitaa riippua myös arjen pyhyys. Jos arjesta katoaa pyhyys, emme kunnialla voi kantaa kristityn nimeä. Tärkein jumalanpalvelus kuitenkin tapahtuu kaikkien pyhien palvelusten välillä. Tähän palvelukseen saamme kaikki uusia voimia, uutta sisältöä, uutta suuntaa ja uutta rohkeutta kukin oman kirkkomme jumalanpalveluksista, olivatpa ne luterilaisia messuja, katolisia messuja, ortodoksisia jumalallisia liturgioita tai vapaakirkollisia kokouksia.

Jumala on historian Jumala ja me olemme sen jatkumoa!

Puhe Maaningan koulujen kevätkirkossa 31.5.2008

 

Alussa oli sana! Näinhän se oli, eikö vain! Ensimmäisestä sanasta iloitaan ja riemuitaan. Miten ihmeelliseltä se on mahtanut kuulostaa isän ja äidin sekä isovanhempien korvissa, se ihka ensimmäinen sana. Siitä hetkestä on kuljettu jo pitkä matka tähän koulunpäätösaamuun. Nyt tulevat vanhat ajat mieleen. Ennen koulut päättyivät aina 31. toukokuuta. Mutta eipä muistella näitä menneitä, vaan mennään vielä pitemmälle saakka. Luomiseen saakka.

Sinne johdattavat juuri nuo sanat: ”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Mutta miksi ihmeessä pitäisi mennä luomiseen asti? Kuin omiaan sinne johdattaa meitä kaikkia parhaillaan ympäröivä luomakunta. Luovuus on mahtava voima. Tunnet varmaan jonkun ”luovan” ihmisen. Tämän päivän raamatuntekstit kertovat, että tällä inhimillisellä luovuudella, jopa luovalla hulluudella ja kauneudella on syvempi ulottuvuus kuin vain pinnallisesti inhimillinen.

”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Toisin ja ehkä hiukan helpommin sanoin tämä kuuluu näin: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.” Tänään on ilmassa paljon iloa ja riemua. No, ehkä joku ei ole aivan viimeiseen asti tyytyväinen jostakin numerosta. Muistan, miten minua aikoinaan harmitti kun ylioppilaskirjoituksissa reaali jäi pisteen päähän siitä ainoasta ällästä. Ensi harmituksen jälkeen tuo lopulta vähäinen asia ei ole tahtia juuri haitannut. Olipa niin tai näin, niin saamme iloita siitä, että juhlailoa ja muunlaisiakin tunteita jakaa kanssamme Jeesus. Jos tämä päivä on kirkas, niin Jeesus tekee jokaisesta päivästä vielä kirkkaamman. Jeesus kun on aina sama. Eilen hän auttoi ja kirkasti päivää. Tänään hän samoin saattaa meitä yllättää iloisesti. Huomisen suhteen varminta on se, että Jeesus on läsnä, sillä hän on ylösnousemuksessa astunut jo huomiseemme.

”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Miksi tämä menneen ajan muoto eli imperfekti? No siksi, että eihän meidän kenenkään elämä ole historiatonta. Sitä kai koulunkin tehtävänä on opet­taa. Kirkko puolestaan on aina opettanut, että Jumala on historian Jumala. Jumala toimii historiassa, mutta ei virheitä toistaen, vaan pikemminkin virheitä korjaten. Paras osoitus tästä on juuri Jeesus. Jeesus kosketti ja korjasi, hoiti ja paransi. Kun tietokoneissakin on erilaisia virheenkorjausohjelmia, niin on meille ihmisillekin sellainen tarjolla, ja ohjelman nimi on siis Jeesus. Tämän ohjelman toimintaa voi kuvata oikeaksi valohoidoksi. Tämä alkukesä kertoo väkevällä tavalla siitä, miten valo herättää elämää, valo ja lämpö.

Kasvit kääntyvät kohti valoa. Niin tekevät ihmisetkin, mutta joku voi silti eksyä pimeyteen. Meidän tulisi yksilöinä ja yhteisöinä elää ja toimia niin, että kaikkien olisi hyvä elää. Viime talvena on Suomessa ja Maaningallakin jouduttu käymään läpi sellaisia tapahtumia, joita ei vielä äsken pidetty mahdollisina. Lapset ja nuoret tarvitsevat aina turvallista aikuista ja turvallista läsnäoloa.