Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Pyhän Patrikin rintakilpi

Minä sidon itseni tänään lujasti
Kolminaisuuden nimen voimaan.
Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,
joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.

Minä sidon itseni ikuisesti lujasti
uskon voimaan, Kristuksen elämään ihmisenä,
hänen kasteeseensa Jordanin vedessä,
hänen ristinkuolemansa tuomaan vapahdukseen,
hänen ylösnousemiseensa tyhjästä haudasta,
hänen paluuseensa taivaan maahan,
hänen tulemiseensa tuomion päivänä,
tähän sidon itseni tänään lujasti.

Minä sidon itseni tänään lujasti
tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:
auringon elämää antaviin säteisiin,
kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,
salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,
tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,
lujaan maahan, suolaiseen mereen,
joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

Minä sidon itseni tänään lujasti
Jumalan valtaan pidellä ja johdattaa minua,
Hänen silmänsä valvovat, hänen valtansa antaa voimaa,
Hänen korvansa kuulevat rukoukseni,
Hänen viisautensa opettaa minua,
Hänen kätensä johdattaa minua,
Hänen kilpensä on puolustukseni.
Hänen sanansa antaa minulle sanani.
Hänen taivaalliset joukkonsa suojelevat minua.

Kristus luonani, Kristus minussa,
Kristus takanani, Kristus edessäni,
Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,
Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,
Kristus allani, Kristus ylläni,
Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,
Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,
Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

Minä sidon itseni lujasti nimeen,
Kolminaisuuden nimen voimaan.
Minä rukoilen ja rakastan Jumalaa,
joka on Yksi Kolmessa ja Kolme Yhdessä.
Hänestä ovat kaikki luodut,
Ikuisesta Isästä, Hengestä, Sanasta.
Ole korkeasti kiitetty ja ylistetty Herra,
minun pelastukseni.
Pelastus on lähtöisin Kristuksesta,
Herrasta!

(Suomentanut Arto-pappi)

Eräs puhe ekumeniasta (2007)

Runko on yksi. Oksia on paljon. Lehtiä on vielä enemmän. Runko on Jeesus Kristus. Kun puhumme yhdestä ja ainoasta kirkosta kirkoissamme on muistettava, että todellisin kirkko on itse Jeesus Kristus. Mutta meille ihmisille ymmärrettävällä tavalla tämä käynee ilmi vasta nauttiessamme uutta viiniä Kristuksen kanssa Jumalan valtakunnassa.

Oksia on paljon. Kirkkokuntia ja kristillisiä yhteisöjä sekä niiden seurakuntia on maailmassa luvuttomasti. Uusia yhteisöjä syntyy jatkuvasti. Toisaalta tämä kertoo, että kaikessa me ihmiset emme ole ajan mittaan onnistuneet. Kristikunnan pirstoutuminen ei varmasti ole Jumalan tahto. Apostoli Paavalihan sanoo: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:27–28) Toisaalta nykykehitys kertoo siitä yhteiskuntamme vähittäisestä moniarvoistumisesta, joka on vääjäämätöntä. Samaan kun liitetään yhteisöllisyyden katoaminen ja yksityisyyden korostaminen, niin ei ole ihme, ettei kaikki säily ennallaan.

Kristus kutsuu omiaan kaikkialla rauhansa välikappaleiksi. Reilu vuosi sitten olin tilaisuudessa, jossa koin sen olevan mahdollista. Suomen ekumeeninen neuvosto järjesti vuoden 2005 marraskuussa paikallisekumeenisen foorumin Espoossa. Osanottajia oli luterilaisesta, ortodoksisesta, katolisesta ja anglikaanisesta kirkosta, helluntaiseurakunnista ja vapaaseurakunnasta. Olipa mukana varsin uusiakin yhteisöjä, joista mainitsen Majakka-seurakunnan. Tuo päivä oli niin lämpimän yhdessäolon täyttämä, että sitä vieläkin mielelläni muistelen. Kun opimme tuntemaan toisiamme, olemme rauhallisella mielellä ja kunnioitamme toisiamme.

Jos ajattelemme Kristusta runkona, kirkkoja ja seurakuntia oksina, niin lehdethän voisivat olla sitten yksittäisiä kristittyjä. Tässä käy ilmi myös se, miten tärkeää on yhteys runkoon, Kristukseen. Puista näemme useimmiten lehtien liikkuvan, kovalla tuulella toki oksienkin. Oikein kovassa myrskyssä runkokin taipuu. Usein kuitenkin lehdet värisevät. Niitä värisyttävät milloin ilot, milloin surut, milloin onnistumiset, milloin väsymys. Jos lehti irtoaa, se putoaa maahan, kuivuu ja kuihtuu. Samoin käy oksalle. Yhteys Kristukseen, on elämänyhteyttä.

Yhteyttä me ihmiset tunnustamme ja ilmaisemme sanoin. Yhteinen kieli auttaa meitä monessa. Täällä Suomessa me saamme rukoilla omalla kielellämme. Läntistä rukouselämää toi mukanaan piispa Henrik, jonka muistopäivää lännen kirkko viettää huomenna. Suomen kirjakielen loi piispa Mikael Agricola, jonka kuolemasta tulee kuluneeksi 450 vuotta. ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan.” Tuo sointu on toisen maailman ääni, jota Kristus toivoo meidän itse kunkin vahvistavan tämän maailman keskellä.

Kristuksessa ei ole miestä eikä naista

Pappeudesta

Olikohan maailma Jeesuksen elämän aikana jo valmis ja täydellinen? Oliko tuon aikainen maailma ilman puutteita? Ehkäpä Jeesus on täydellinen realisti! Ehkä näki maailmamme paremmin kuin kukaan. Ehkä hän kutsui ja lähetti miehiä apostoleiksi nähdessään, ettei maailma ole kerta kaikkiaan vielä tasa-arvoinen, vaan kylmästi patriarkaalinen. Pian se taisi unohtua, että Jumala loi ihmisen (naisen) kumppaniksi ja sillä tavoin todelliseksi avuksi. Kumppanuus on rinta rinnan kulkemista, niin ettemme ole vieraita ja muukalaisia, vaan Kristuksessa rakkaita. Ajatelkaamme muuten, miten kovia aikoja alkukirkko koki, vaikka apostolin virka oli vain miehillä. Ajattelen, että pappeus sinänsä on opillinen asia. Papin sukupuoli on sitten alemmalla tasolla eli se toteutuu käytännöllisenä asiana. Pappeus sinänsä ei ole suoranainen pelastusasia, vaan papin julistama evankeliumi ja jakamat sakramentit ovat pelastusasioita. Niitähän Kirkko pitää armon välineinä. Näin papin sukupuoli ei kerro mitään kirkon maallistumisesta tai Sanan polkemisesta, vaan sen toteutumisesta mitä taivaan Isä tavoitteli jo eräänä luomisen aamuna. Kyse on tulkinnoista, joita tekee jokainen Raamattuaan lukeva, vaikka kuinka rukoilisi. Jos asiat voidaan ratkaista yksittäisiä jakeita poimimalla, niin miksi tähän asiaan ei kuuluisi se kohta, jossa apostoli Paavali toteaa, ettei Kristuksessa ole orjaa tai vapaata, juutalaista tai kreikkalaista, miestä tai naista. Jos taas korostetaan katolista näkökulmaa, jonka mukaan Jeesuskin oli ennen kaikkea mies, niin miksi emme voisi ajatella kuitenkin, että Sana tuli lihaksi, Jeesus syntyi ihmiseksi. Siinäpä vasta ihminen! Eikö ihmisyys ole tärkeämpää kuin sukupuoli, joka on osa ihmisyyttä? Kukaanhan ei ole valinnut vanhempiaan, saati sukupuoltaan.

Vapaus elää parhaimmin vastuussa

Vapauteen Kristus meidät vapautti

Nykyihmiselle on vapaus tärkeää. Mutta miten vapaus pitäisi ymmärtää? Merkitseekö vapaus mahdollisuutta tehdä ihan mitä tahansa? Tuskinpa. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Vapautta on käytettävä vastuullisesti ja vastuuta toteutettava mahdollisimman vapaasti. Kristillisessä mielessä vapaus merkitsee vapautta hyvään. Jos haluamme määritellä ”hyvän”, voinemme sanoa, että hyvä ei vahingoita ihmistä tai ympäristöä.

”Uskonnonvapaus on perustuslain mukainen perusoikeus. Siihen kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus sekä oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uuden uskonnonvapauslain taustalla on ajatus positiivisesta uskonnonvapaudesta. Siinä uskonto ymmärretään paitsi yksilön valinnaksi myös yhteisön perinteen osaksi. Valtion tehtävänä on turvata uskonnonvapaus ja luoda edellytykset sen toteutumiseen.” (http://www.evl.fi/avain/uskonnonvapaus/)

Uutta uskonnonvapauslakia tulkitaan siis silloin harhaisesti, kun korostetaan vapautta uskonnosta. Tällöin halutaan nähdä kirkko ”hyvin pitkälle historiallisena jäänteenä”, jonka virheistä ollaan kyllä hyvin perillä. Mutta jos kysymys olisi vain sarjasta karmaisevia rikoksia ihmisyyttä vastaan, niin mikään maallinen mahti ei olisi voinut pitää yllä kirkkoa kahta vuosituhatta. Kysymys voi pikemmin olla siitä, että meillä kristityillä on tosi aarre saviastioissa, ja että astian makua on aivan liian usein tarttunut siihen sanaan, jota todellisesta Vapaudesta julistetaan. Inhimillisyys ei suinkaan aina kukin kaunein kukinnoin, mutta siitä ei voine syyttää ainoastaan kirkkoa.

En tiedä, mitä on niin sanottu vapaa-ajattelu, sillä ainahan ajattelua jokin ohjaa, ellei usko, niin jokin muu. En tiedä, mitä sellainen vapaus on, joka ei tunnusta toisen vapautta, vapautta uskoa. Jos vapaus merkitsee pakkoa katkaista juuret suomalaiselta kansakunnalta, niin minusta se ei ole vapautta, vaan sokeutta pimeyteen asti.

Me haluamme olla vapaita, mutta voinee olla terveellistä pohtia, mistä me sitten haluamme olla vapaita, ja miksi.

Kirkkovuosi omistaa jumalanpalveluselämän

Kirkkovuoden pyhistä

Suhtautuminen jumalanpalveluselämään on rapautunut kaikella tavalla luterilaisessa kirkossa. Luottamushenkilötkään eivät aina oikein ymmärrä sitä, että kokouksiin osallistuminen on vain yksi osa. Seurakunnan perustehtävää eivät ole virallisetkaan kokoukset nuijankopautuksineen, vaan esimerkiksi evankeliumin lukeminen ja kuuleminen, siis jumalanpalveluselämä.

Mutta osittain tästä kehityksestä johtuen olen alkanut ajatella, että myös luterilainen kirkko voisi päättää palata juurilleen. Jumalanpalvelukset tapahtuvat kirkkovuodessa, eikä kalenterivuodessa, joten kirkko voisi rauhassa elää ilman työmarkkinalaitosten niskaan hengitystä. Marian ilmestyspäivää (25.3.) ja muitakin kirkollisia juhlia voisi viettää ”oikeina” ajankohtina. Näinhän toimii esimerkiksi ortodoksinen kirkko. Marian ilmestyspäivä olisi pyhäpäivä, mutta ei kuitenkaan yleinen vapaapäivä. Kirkkoon tulisivat ne, joille se on mahdollista. Näinhän se alkaa olla sunnuntaisinkin, kun se on jo nyt monelle kaikkea muuta kuin Herran päivä. Tiettyjen pyhäpäivien viettäminen sunnuntaina on varsin uusi käytäntö, mutta ei sekään oikein ole tuonut seurakuntaa kirkkoon. Kirkko voisi olla siis uskollinen omalle perinteelleen ilman, että siitä suurta vaaraa seuraisi. Olisihan se hienoa, jos kuitenkin kirkot hengittäisivät rukouksessa yhtä aikaa, jos ei vielä aivan yhdessä kuitenkaan. Koin omituisena, että luterilainen Marian ilmestyspäivä oli jo 9.3. kun ortodoksinen ja katolinen kirkko viettivät sitä 25.3.2008. Ei pitäisi olla luterilaisia tai ortodoksisia tai katolisia pyhäpäiviä, vaan yhteisiä kristillisiä pyhäpäiviä. Elävään traditioon palaaminen voisi olla aitoa eteenpäin menoa.

Arto Penttinen

Ace Crux Spes Unica

Toivon uskontunnustus

Minä uskon Jumalaan.
Kaikkien tunnustuksien ja niiden totuuksien Jumalaan.
Mutta, ennen kaikkea, Jumalaan,
joka nousee kuolleista sanoista ja tulee osaksi elämää.

Minä uskon Jumalaan, joka seuraa minua jokaisella maanpäällisen polkuni askeleella:
kulkien monet kerrat takanani, katsoen minuun ja kärsien harha-askeleistani, kulkien toisinaan vierelläni, puhuen ja opettaen minua, ja muina aikoina kulkien edelläni,
opastaen ja pitäen vauhtiani yllä.

Minä uskon Jumalaan, joka Jeesuksessa tuli ihmiseksi;
Jumalaan, joka eli ihoni alla ja kokeili kenkiäni,
Jumalaan, joka kulki polkujani ja tuntee valot ja varjot.
Jumalaan, joka söi ja oli nälissään,
jolla oli koti ja joka kärsi yksinäisyydestä,
jota ylistettiin ja joka tuomittiin,
jota tervehdittiin suudelmin ja jonka päälle syljettiin,
jota rakastettiin ja vihattiin.

Jumalaan, joka kävi iloisissa juhlissa ja hautajaisissa,
ja joka nauroi ja itki.

Minä uskon Jumalaan, joka katsoo tänään tarkkaavaisesti maailmaan ja näkee vihan,
joka eristää, jakaa, syrjäyttää, haavoittaa ja tappaa;
joka näkee luotien lävistävän lihan ja viattomien veren valuvan maahan,
joka näkee käden kurottumassa toisen taskuun,
varastamassa mitä joku tarvitsee syödäkseen,
joka näkee tuomarin joka suosii korkeimman tarjouksen tehnyttä,
tekopyhien totuuden ja oikeudenmukaisuuden,
joka näkee saastuneet joet ja kuolleet kalat,
myrkyllisten kemikaalien tuhoamassa maan ja puhkovan taivaan
joka näkee tulevaisuuden pantattuna ja ihmisen velan vain kasvavan.

Minä uskon Jumalaan, joka näkee kaiken tämän…
ja itkee itkemistään.

Mutta minä uskon myös Jumalaan,
joka näkee synnyttämässä olevan äidin – kivusta nousevan elämän,
joka näkee kaksi lasta leikkimässä – kylvön kasvamassa,
joka näkee kukkien puhkeavan kukoistukseen jätteiden keskellä – uuden alun,
joka näkee kolmen naisen hourupäisinä vaativan oikeutta – kuvan, joka ei kuole,
joka näkee auringon nousevan jokaisena aamuna – ajan täynnä mahdollisuuksia.

Minä uskon Jumalaan, joka näkee kaiken tämän…
ja nauraa,
koska,
kaikesta huolimatta,
yhä on toivoa.

© Gerardo Oberman, Argentina (Creed of hope)

(Suomentanut Arto-pappi)