Mistä alkaa kristillinen viikko? Se alkaa sunnuntaista, kuten maallinenkin viikko teki vielä muutama vuosikymmen sitten. Mistä alkaa kristillinen vuorokausi? Se alkaa illasta. Jokainen voi tämän huomata lauantai-iltaisin soivista ehtookelloista. Nehän soivat tasan iltakuudelta.
Tässäpä oli hiukan johdantoa yritykseeni vastata otsikon kysymykseen. Nyt kun luterilainen puhuu pääsiäisviikkoa, miltei kaikissa tapauksissa tarkoitetaan hiljaista viikkoa. Kyse on siis siitä viikosta, mitä ortodoksinen perinne nimittää suureksi viikoksi, ja mikä tunnetaan myös tällä epiteetillä: piinaviikko.
Hiljainen viikko tai toisin sanoen suuri viikko alkaa palmusunnuntaista. Hiljainen viikko päättyy hiljaiseen lauantaihin, jolloin kristikunta muistaa Kristuksen haudassa lepäämistä. Hiljainen viikko on nimityksenä sikäli erikoinen, että viikon raamatulliset tapahtumat eivät ole lainkaan hiljaisia. Nuo tapahtumat hiljentävät kuitenkin järkyttävällä suuruudellaan. Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen!
Pääsiäisviikko alkaa siis pääsiäispäivästä tai oikeastaan jo pääsiäisyöstä. Meitä luterilaisia kutsutaan toisinaan pitkäperjantain kristityiksi. Nimitys tuntuu toisinaan hyvinkin oikeutetulta. Vihapuhehan on suoraa pitkäperjantain meininkiä. Mutta, jos tahdomme olla muutakin kuin välinpitämättömiä nimikristittyjä, on meidän astuttava rohkeasti ylösnousemustodellisuuteen: Ihmetelkää Herran rakkautta! Idän kirkon perinteestä löytyy suurta viisautta, joka kehottaa meitä ylösnousemuksen tähden antamaan anteeksi myös vihollisille. Eipä Jeesuskaan tehnyt paljon vähempää. Hänet pettäneille ja hylänneille kaikuvat Vapahtajan sanat: Rauha teille! Nämä sanat ovat täynnä armoa ja anteeksiantamusta, elämää ja valoa, rakkautta ja lämpöä. Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen ikuinen lähde.
Luterilaisissa kirkoissa hiljaisen viikon palvelukset vetävät seurakuntaväkeä kohtalaisen hyvin. Kiirastorstai on yksi suosituimmista pyhistä ja pitkäperjantaikin vetoaa. Murheellista on se, että kärsimys ja kuolema tuntuvat vievän voiton ylösnousemuksesta. Pääsiäiskirkko ei täyty, eikä pääsiäisriemu pääse raikumaan.
Sehän ei voi olla niin, että kärsimys ja kuolema kuuluvat luterilaisille ja ylösnousemuksen kirkkaus ortodokseille. Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen on koko kirkkovuoden keskus ja uskonelämän ydin.
Ortodoksisessa kirkossa pääsiäisviikkoa kutsutaan kirkkaaksi viikoksi. Meilläkin on tekstit jokaiselle päivälle kuten edelliselläkin viikolla, sillä hiljaisella. Ortodoksisten kirkkojen kellotornit kumavajat. Luterilaiset kirkot hiljenevät. Emme vietä ilojumalanpalveluksia, vaan lepäämme työruuhkan rasittamina, vaikka luterilaiset papit häviävät pääsiäiskiireissään ortodoksikollegoille mennen tullen kuusi nolla.
Tällaista opetusta olen koettanut jakaa vuodesta toiseen. Tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Mietin sitäkin, miksi luterilaiset piispat eivät kirjoita uskoville paastokirjeitä.
Lopuksi pieni kevennys. Keräsin eilen yhteisvastuukeräystä ovelta ovelle keräyslista kädessä. Muutamilla ovilla kuulin sanottavan: Katsos, ihan itse!
Ja takaisin asiaan. Kaksi viimeistä paastoviikkoa on kärsimysaikaa. Emme muistele kaikkea maailman kärsimystä, vaan yhden ainoan, Jeesuksen, kärsimystä. Hänen kärsimystään ainoastaan voi kutsua pelastavaksi kärsimykseksi. Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa.
