Koskas kirkastuit viimeksi?
Milloin vihastuit tai suutuit viimeksi? Näinhän tuon otsikon kysymyksen voisi kai kääntää. Ainahan ei tule mieleen pyhän Raamatun viisaus: ”Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.” (Jaak. 1:19–21)
Luterilainen kirkko viettää tänään kirkastussunnuntaita. Tänään ei ole kysymys vihastumisesta, jonka äänet kaikuisivat aivan taivaasta saakka. Päinvastoin.
”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Apostoli Pietari ei tosin oikeastaan tiennyt mitä peloissaan sanoi. Mitä Pietari sitten pelkäsi? Olivathan aivan lähellä Jeesus sekä Elia ja Mooses, jotka keskustelivat hänen kanssaan vuorella. Pelko ja kunnioitus ovat joskus melkein samaa tarkoittavia sanoja. Emme aina ole kummituksen edessä, vaikka tuntisimme pelkoa. Tunsin itsekin äskettäin pelonsekaista kunnioitusta, kun seisoin Islannissa kahden mannerlaatan välisellä alueella. Maat ja mannut saattavat vavista, vaan ei Herran sana. Mieleeni tulee Vähän katekismuksen sana: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme.” Mooses ja Elia edustivat Vanhan testamentin lakia ja profeettoja. Kyllä siinä nykyihminen vähemmästäkin hämmentyisi!
Kirkastumisesta puhuminen ei ole helppoa eikä kovin konkreettista. ”Kun he laskeutuivat vuorenrinnettä, Jeesus varoitti heitä kertomasta näkemäänsä kenellekään ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista. He pitivät Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.” (Mark. 9:9–10) Noiden tapahtumien pöly on jo ehtinyt laskeutua. Sen me tiedämmekin, että kristillinen kirkko näki alusta lähtien Kristuksen elämänvaiheet, kuoleman ja ylösnousemuksen Vanhan testamentin lupausten täyttymisenä. Jeesukselle kirkastusvuorikokemus merkitsi entistä lujempaa ja vahvempaa kutsumustietoisuutta. Meidän kannaltamme se on hyvin onnellista. Ja sekin on onnellista, että moni elää todeksi kristityn kutsumustaan keskuudessamme.
Ehtoollisvirressä veisaamme: ”Ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Siinähän se on toisin sanoin sanottu: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Ennen vanhaan olivat tiet ja taipaleet pitkiä, hankalia ja hikisiä ja pölyisiä. Silti jo vuosituhansia sitten koettiin suurta iloa: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1) Kirkko tahtoo tänäänkin tarjota kirkastusvuorikokemuksia suojissaan. Moni kanssavaeltaja kaipaa niitä sydämessään. Jumala voi antaa suruumme lohdutuksen ja täyttää kaipauksemme elävällä toivolla.
