Jumalanpalveluselämä tapahtuu kirkkovuodessa
Läntisessä kristillisyydessä on juuri alkanut uusi kirkkovuosi. Kirkkovuosi on aivan erilainen asia kuin kalenterivuosi. Kun uusi vuosi 2009 pian alkaa, astumme uuteen tuntemattomaan. Emme tiedä mitään edes huomisesta. Toki suunnitelmia on kohti tulevaisuutta ja myös epävarmuutta ja sekä epätietoisuutta. Tässä on se suuri ero kirkkovuoteen nähden. Kirkkovuodesta tiedämme oikeastaan kaiken mitä tulee tapahtumaan. Ja se onkin tärkeää. Kirkkovuosi sisältää pähkinänkuoressa Jeesuksen elämän. Adventtiaika kertoo pitkästä odotuksesta, joka eli juutalaisuudessa. Tätä odotusta voidaan oikeastaan kuvata sillä selityksellä, minkä Raamattu antaa ”aamenesta”: ”Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi.” (2. Kor. 1:19–20) Messiasodotus nousi Jumalan lupauksista, jotka tulivat profeettojen, Jumalan miesten, suusta.
Jouluaatosta on tullut suomalaisen kristikansan joulu. Menemme Jeesuksen synttäreille siis etuajoissa. Tiedätkö toista sankaria, jonka juhliin mentäisiin joka vuosi ennen aikojaan. Jouluaaton teemana kun on ”Lupaukset täyttyvät”. Ihminen voi todeta, että helpompi on luvata kuin täyttää. Siinähän me eroamme todellisesta Jumalasta. Me unohdamme usein sen, mitä olemme luvanneet. Jumala ei koskaan.
Joulun juhla-aika alkaa Jeesuksen syntymäjuhlasta. Pian siirrytään Jeesuksen lapsuuden kautta hänen pelastavaan työhönsä. Kirkkovuosi päättyy Kristuksen toisen tulemisen odottamiseen. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksella, että Herra saapuisi keskellemme.
Adventti kertoo myös kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyydestä. Laulamme ”Hoosianna! tervehtien todellista auttajaamme ja pelastajaamme. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi kuvaa palmusunnuntain tapahtumia. Ensimmäinen adventti johtaa meidät suoraan kirkkovuoden keskukseen, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Yksi rakkaimmista joululauluistani on tämä: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä. Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.” Joulu on meidän Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Tätä joulua ei kukaan voi kantaa ostoskasseissa. Tämä joulu ei ole se mainosten kultainen joulu.
Kirkkovuodesta tiedämme jo sen alkaessa (periaatteessa) kaiken, mutta sen toistaminen on todella tärkeää. Kirkkovuodessa elää raamatullinen todellisuus, joka on meille kaikille hyvin haasteellinen todellisuus. Luterilaisuuskin nimittäin alkaa muuttua vähitellen järkiuskoksi tai aivouskoksi. Voimme tällaisen uskon mukaan hyväksyä vain sen, mikä mahtuu järkeemme. Miksi me sitten hyväksymme varmasti omasta elämästämmekin paljon sellaista, mille ei löydy järkeenkäypää selitystä? Kirkkovuodessa meitä auttavat kolme tekstivuosikertaa. Arvostan kirkkovuottamme hyvin paljon, sillä me saarnaamme sitä evankeliumia, mikä kuuluu kuhunkin pyhäpäivään. Emme saarnaa useinkaan siis siitä, mikä tuntuu itsestämme hyvältä. Evankeliumit haastavat myös saarnaajan oman elämän. Kun nousen saarnastuoliin, saarnaan myös itselleni. Siksi minun on toisinaan vaikea nousta saarnastuoliin, toisen yläpuolelle. Kun polvistun ennen saarnaa, rukoilen, että Herra avaisi minun huuleni, niin että minun suuni julistaisi hänen kunniaansa. Kun saarnan jälkeen polvistun, noudatan Herramme kehotusta: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'” (Luuk. 17:9–10) Hoosianna-hymni on ortodoksisen kristityn mielessä varsin myöhäinen perinne. Keskustelu idän kirkon esipaimenen kanssa rohkaisi minua valitsemaan virren 1 myös palmusunnuntaina laulettavaksi. Eikö muuten ole omituista, miten harvoin Hoosianna silloin kuullaan, vaikka evankeliumitekstit puhuvat samoista tapahtumista?
