Missä ovat uskon juuret?
Minulle ja monelle muullekin on rakas kirja Antoine De Saint-Exupéryn satukirja Pikku Prinssi. Kirjassa on tärkeä aihe juurista: ”Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. – Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. – Hyvää päivää, vastasi kukka. – Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: - Ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista. – Hyvästi, sanoi pikku prinssi. – Hyvästi, vastasi kukka.”
Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa:” Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän.” Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä. ”Muuttuuko (siis) ihminen, ja mihin suuntaan?”, kuten kauniissa profaanissa laulussa lausutaan.
Niinpä niin, karavaanikin tuntuu joskus kulkevan, ja koirat haukkuvat. Jumalanpalvelusuudistus on mennyt monen mielestä puolitiehen ja joittenkin mielestä täysin turhaa. Minä olen aivan toista mieltä. Uudistus oli tärkeää paluuta kohti juuria. Meillä on suuri liturginen aarteisto olemassa, mutta niille tahtoo moni tehdä kuten aikoinaan eräs Ruotsin kuningas, joka aikoinaan ulosmittasi kirkon maallisen omaisuuden. Tänä päivänä jotkut haluavat Satumaa-tangon kirkkoon selittäen sen olen täynnä arjen teologiaa. Mitä on sellainen teologia, joka ei mainitse Jumalaa lainkaan? Tämä kysymys koskee myös Juice Leskisen poplyriikkaa. Taannoinen reformaatio ei halunnut heittää suinkaan kaikkea pois. Meillä kaikilla on monessa mielessä yhteinen perintö. Tuhat yhteistä vuotta on tärkeä aihe meille muistettavaksi.
Kunnioitan suuresti niin ortodoksista kirkkoa kuin roomalais-katolista kirkkoa. Ne ovat niitä laivoja, jotka tämän nykyajan tuulissa kääntyvät tarpeeksi hitaasti. Ei nimittäin ole tarpeellista seurata kaikkia tuulia, sillä kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta. Kun katson hengellisessä mielessä idän ja lännen vanhoja kirkkoja, niin tunnen kääntäväni katseen samalla omiin juuriini. Jos luterilainen kirkko on minulle äiti, niin roomalais-katolinen kirkko on isoäiti, jota lapsenlapsen on syytä kunnioittaa. En ole luonnollisesti aina ymmärtänyt omaa äitiäni ihan varmasti. Minulla on tunne myös, että en edes tiedä isoäidistäni mitään. Näin on muuten omassa elämässäni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin muistini on voinut tallentaa pienen pojan kokemuksia. Kirkollisessa mielessä tilanne ei onneksi ole sama.
Vapaa-ajattelijat tuntuvat pitävän kirkkoa historiallisena jäänteenä, jota maailman tuulet vähitellen haihduttavat. Onneksi hekin siis pitävät kirkkoa historiallisena. Verrataanpa kysymystä kirkon historiallisuudesta Jeesuksen historiallisuuteen. Jeesus-niminen mies on ollut olemassa paatuneimmankin ateistisen tutkijan mielestä. Hänen merkityksestään ollaan toki monenlaista mieltä, mutta olemassaoloa ei enää kiistä kukaan, joka tietää, mitä historia on. Historia ei siis ole vain täynnänsä satuja ja tarinoita. Historia merkitsee siis tärkeää ja aina muistettavaa todellisuutta. Mekin olemme osa historiaa ja sen jatkumoa jo nyt.
Monenlainen juurettomuus lisääntyy maailmassa. Tätä kuvaa hyvin lastenvirren alku: ”Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen.” Huomaa menneen ajan muoto, imperfekti. Lapsia ei opeteta käymään kirkossa, heitä ei tuoda pyhäkouluun, heille ei opeteta ruoka- ja iltarukouksia. Miten olikaan Jeesuksen aikoina. Jeesuksesta kerrotaan, että hän meni tapansa mukaan synagogan jumalanpalvelukseen. Luterilaisuudessa on joskus moitittu tapakristillisyyttä synkin termein. Olisipa kannattanut lukea Jeesuksesta vähän paremmin. Hyvät tavat kaunistavat aidosti, sillä ne eivät koskaan nouse tyhjästä, vaan kertovat, mitä me kunnioitamme ja arvostamme ja pidämme pyhänä.
Olin muutamia vuosia sitten kuusi päivää unkarilaisessa Pannonhalman luostarissa. Lepäsin rukouksessa katolisen benediktiiniperinteen keskellä. Osallistuin palveluksiin, joiden kielestä en ymmärtänyt juuri mitään. Toki luterilaisen messun tunteminen auttaa katolisessa messussa. Sunnuntain toinen messu (muistaakseni) oli täynnä nuoria. Luostarin yhteydessä on poikakoulu. Pojat osasivat totta vie käyttäytyä kirkossa. Genufleksio (polvien notkistaminen) sujui pojilta tummissa puvuissa mallikkaasti. Ei tullut tarvetta antaa korvapuustia kuten kotikirkossa sunnuntai toisen perään, jos saan hiukan pistää omiani eli liioitella. Mietin, miten helposti oppilasvaihdon voisi tehdä. 160 oppilasta Maaningalta Pannonhalmaan, josta saataisiin takaisin 300 poikaa.
Kristillinen kasvatus on parhaimmillaan tarpeellista juurihoitoa. Yhteys kanssakristittyihin voi myös tehdä hyvää ymmärrykselle yhteisiä juuria kohtaan. Miksi ei meillä muka olisi yhteisiä juuria? Jos kerran Kristusta ei ole jaettu, niin eiköhän silloin muistu mieleen mitä Kristus itse sanoi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Jos lopulta on vain yksi puu, niin eiköhän sillä vain olekin yhteiset juuret. Mitäs sanot siihen?
