Äidit vain, nuo toivossa väkevät!

Jolla on kirkko äitinä, sillä on Jumala Isänä

Lauri Viita on kirjoittanut hyvin tunnetut sanat runossaan Alfhild: "Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta." Sanoihin on helppo yhtyä. Onhan Kristuksen kirkko elänyt ja jaksanut kaksi tuhatta vuotta paljolti juuri äitien varassa. Äidit ovat opettaneet lapsensa rukoilemaan. Äidit ovat rukoilleet lastensa puolesta. Äidit ovat opettaneet lapsille paljon muutakin kristillisestä uskosta ja elämästä.

Vapahtajamme äiti joutui katsomaan alusta alkaen Poikansa tietä aina Golgatalle saakka. Ja äiti katsoi. Maria ei kääntänyt katsettaan pois Pojastaan. Pojassa toteutuivat Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on. Neitsyt Maria oli totisesti toivossa väkevä.

Riemullinen pääsiäisaika päättyy pian helluntain juhlaan, kristillisen seurakunnan syntympäiviin. Tämän pyhäpäivän aiheena on Pyhän Hengen odotus. Tämä odotus perustuu nimenomaan Jumalan lupauksiin. Apostoleille ja ensimmäisenä helluntaina syntyneelle seurakunnalle annettiin Voima Korkeudesta. Puolustaja, Pyhä Henki, opettaa meillekin kaiken ja palauttaa mieleemme kaiken, mitä Kristus on kirkolleen puhunut. Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta. Kirkon ei ole siis tarpeellista mukautua kaikkeen maailman menoon, mutta kirkon on aina osoitettava se, että Jumala rakastaa kaikkia luotujaan. Ja että tämän rakkauden täydellisin kuva on Kristus Jeesus.

Jumala rakastaa erityisesti äitejä, sillä äidit rakastavat lapsiaan ja kantavat heistä suurta huolta. Meidän tehtävämme on rukoilla äitien puolesta ja osoittaa rakkautemme sanoin ja teoin. Sanojen ja tekojen on oltava yhtä, mutta äidit varmasti hyväksyvät myös aikomuksen. Äidin ja lapsen suhde on erityinen. Äiti katsoo aina lastaan, olipa tällä mikä oppiarvo ja ammatti tahansa ja olipa lapsi minkä ikäinen tahansa. Äiti näkee lapsensa.

Usko syntyy ja kasvaa seurakunnassa. Yksinäinen puu ei pala kunnolla. Uskon tehtävänä on rakentaa yhteyttä erilaisuudessa. Usko ei ole ihmisen omaa ponnistelua ja yritystä, vaan Jumalan lahja Kristukseen kastetulle. Kun sinut ja minut kerran kastettiin, kuuluivat taivaasta sanat: Sinä olet minun rakas lapseni, sinuun minä olen mielistynyt. Näistä lapsista on sukupolvien saatossa tullut äitejä ja isiä. Monista on varttunut myös hengellisiä äitejä ja isiä. Seurakunta ei olekaan vain työntekijöiden näköinen. Seurakunnan kasvot eivät lopulta ole kirkkoherrankaan kasvot. Seurakunnan kasvot ovat äidin kasvot ja isän kasvot, lapsen kasvot ja kanssaihmisen kasvot. Lopulta seurakunnan kasvot voivat olla vain Kristuksen kasvot, sillä on itse on tosi Kirkko. Häneen katsomalla mekin saamme kerran voittopalkinnon.

Muistakoon Jumala äitejä valtakunnassaan.

Arto Penttinen

Kirkkoherra, Maaninka

Fw: Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai vai pääsiäisajassa elävä seurakunta?

Mietin usein, mistä meille luterilaisille kristityille tulee tarve jättää tärkeimmätkin kristilliset juhlat nopeasti taaksemme. Mietin, onko vatsa tosiaan jumalamme. Juhlien edellä korostuu kaikenlainen laittaminen ja paistaminen. Aivan kuin Jumalan valtakunta olisi mielestämme syömistä ja juomista. En minä sitä tahdo sanoa, etteikö juhlaan pitäisi valmistautua. Mutta mistä kertoo se, että pääsiäisajassa elävä seurakunta näyttää jo unohtaneen pääsiäisen? Mistä puolestaan kertoisi pääsiäisajassa elävä seurakunta?

Soitin eilen tutulle ortodoksiystävälle ja –rovastille. Hän vastasi puheluun sanoen: Kristus nousi kuolleista! Minä vastasin asiaan kuuluvasti: "Totisesti nousi!" Suomen ortodoksit elävät gregoriaanisen kalenterin mukaan, muualla maailmassa ortodoksit noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukainen pääsiäinen on vasta nyt koittanut, toukokuun alussa.

Saarnasin lähtösaarnani Maaningan kirkossa huhtikuun viimeisenä sunnuntaina. Koska olemme yhä vieläkin pääsiäisajassa, toivottelin useamman kerran Kristus nousi kuolleista. Ja jäyhä luterilainen kirkkoväki lämpeni kerta kerralta. No kyllähän he minut jo kahdeksantoista vuoden jälkeen tuntevatkin. Niin, minä olen se, joka olen niin paljon tekemisissä ortodoksien kanssa.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen edelleen tietynlaista vanhoillisuutta, jossa kysymys on mielestäni siitä, mihin on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu. Se, miten viimeisiin vuosikymmeniin on tultu, on pitemmän kirjoituksen arvoinen juttu. Tästä kuitenkin seuraa se, etteivät seurakunnan työntekijät suinkaan pönkitä sitä työntekijäkeskeisyyttä, mistä kirkkoa syytetään, vaan kyllä työntekijäkeskeisyyttä pitävät yllä seurakuntalaiset. Seurakuntalaisen tehtävänä ei voi olla vain lehtien haravointi. Papille kuuluvat kirkon järjestyksen mukaan tietyt asiat, mutta näitä asioita ei ole niin paljon kuin "perinteisesti" ajatellaan.

Seurakunnassa, josta loman jälkeen siirryn uuteen, on koettu monta ihmettä ja kummaa viime aikoina. Onko muun kuin opetuksen paikka, jos seurakunnassa ei ymmärretä esimerkiksi sitä, että ehtoollisaineiden konsekraatio ja Kristuksen ruumiin ja veren jakaminen ovat kaksi eri asiaa. Konsekraatio eli ehtoollisaineiden pyhittäminen on kirkon järjestyksen ja uskon mukaan papin tehtävä. Pappi ei tässäkään anna ehtoolliselle mitään lisäarvoa, vaan kaiken merkityksen antaa yksin Jeesus Kristus. Ehtoollinen ei ole mikään muistoateria. Se ei ole mikään vertauskuvallinen asia. Ehtoollisessa Kristus antaa meille itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhumme Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa. Seurakunnassa, joka on jäämässä muistoihini, ovat muutamat boikotoineet ehtoolliselle osallistumista, jos Kristuksen veren on jakanut maallikko. Ymmärrystä avaavaa ja rakentavaa keskustelua ei juuri ole pystytty edes käymään. Tämä on surullista.

Välillä tunnen itse olevani todella vanhoillinen, tosin aivan eri mielessä kuin ne, jotka korostavat, miten täällä on ennenkin tehty. Haluan etsiä yhteyttä kristilliseen traditioon. Olen paljon yhteyksissä ortodoksien kanssa, mutta yllä kuvatussa tilanteessa on tärkeää ymmärtää läntisen tradition merkitys luterilaisille kristityille. Rinnakkainelo ortodoksien kanssa on ollut hengellistä elämään rikastuttavaa, mutta meidän on ymmärrettävä, että idän ja lännen kirkot ovat kehittyneet eri tavoin. Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko kummatkin edustavat myös luterilaisen kristityn juuria, mutta Vatikaanin toinen konsiili on luterilaisten kannalta paljon merkittävämpi kuin usein tajuammekaan. Tuossa konsiilissa roomalaiskatolinen kirkko pääsi eukaristian "maallikkokäytännöissä" sellaiselle tasolle, että tässä seurakunnassa ei sen omassa parhaudessa samaan ole ylletty vielä puolen vuosisadan päästäkään. Ja maallistumisen kanssa tällä asialla ei kyllä ole mitään tekemistä.