Tule rakkaus ihmisrintaan!

Jumalan armon ihmeellinen ja iloinen matematiikka: 1+1=1

 

Tuolla yllä olevalla tavalla olen toisinaan puhunut morsiuspareille, joita olen Jumalan alttarin äärellä vihkinyt. Tuo lausahdukseni perustuu pyhään Raamattuun: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:5-6)

Kuitenkin nykyään tuntuu siltä, että mennään naimisiin vain siksi, jotta voitaisiin erota. Median roskalehdet korostavat kyllä kauniita ja (kalliita) häitä, mutta vielä näkyvimmiksi tuntuvat tulevan riitaisat erot. Jos tuo Jeesuksen puhe, jota yllä lainasin, on alkanut unohtua, niin myös seuraavat sanat ovat haihtuneet ihmismielistä: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” (Ps. 127: 1)

Jotenkin tuntuu siltä, että nykyparit edellisiä sukupolvia enemmän yrittävät nousta latvasta puuhun. Ensin mennään peiton alle, jos kohta ne navat sopisivat yhteen. Rakkaus on kyllä kaunein yhteyttä merkitsevä sana, mutta yhteys on toki muutakin kuin pelkkää kopulaatiota. Rakkaus taidetaan käsittää nykyään lähinnä jonkinlaiseksi hekumaksi. Joitakin vuosia sitten luin jonkin morsiamen todenneen, että jos hänelle sanottaisiin rakkauden olevan lähtöisin Jumalasta, hän pitäisi tuollaista ajatusta loukkaavana. Minä puolestani ajattelen, että muuta rakkautta ei oikeastaan olekaan. Kaikki inhimillinen hyvä on lopulta vain kalpeaa heijastusta iankaikkisesta. Jumala on rakkaus. Jumala on iankaikkinen. Niinpä rakkaus ei voi myöskään loppua, vaikka niin roskalehdet itseään myydäkseen väittävät. Rakkaus paremminkin lisääntyy käytössä, vaikka sitä kuinka yrittäisi tuhlata.

Yhteyttä on hoidettava. Jumala on antanut yhteyden hoitamisen välineiksi armonsa Kristuksessa ja anteeksiantamuksena hänessä, joka on puolestamme kärsinyt ja kuollut, ja jonka Jumala herätti kuolleista. Mitäs sitä eilisen taakkoja raahaamaan huomiseen, kun niistä voi vapautua vaikka tänään.

Nykyään kun astun alttarille tai saarnaspönttöön rukoilen hiljaa, että Jumala armahtaisi syntistä palvelijaansa ja antaisi tälle kaikki suuret synnit anteeksi, sillä Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, kuoli tämän suuren syntisen tähden. Vielä rukoilen, että Jumala lähettäisi Pyhän Henkensä alas kirkastamaan Kristusta syntisen palvelijansa sydämessä. Lopuksi pyydän, että Herra avaisi huuleni, sillä vain siten voin julistaa hänen ääretöntä kunniaansa. Saarnan tai koko palveluksen jälkeen rukoilen, että Jumala armahtaisi syntistä, arvotonta ja ansiotonta palvelijaansa Jeesuksen Kristuksen tähden ja antaisi kaikki synnit mitä kuluneina hetkinä olen tehnyt. Vain näin koen voivani palvella läsnä olevaa seurakuntaa.

Nyky-yhteiskunta on muuttunut nautintoja korostavaksi. Papinkin pitäisi olla nykyään viihdyttäjä. Kyllä huumorilla tulisi olla sijansa kirkossakin, mutta sekin voisi olla sisältölähtöistä. Yllättävää on se, että messuun kokoontunutta kirkkokansaa ei millään tahdo saada hymyilemään. Papin oma hymy hyytyy jo siitä, että kenenkään ilmettä ei näe, koska kaikki istuvat kovin takana. Tosin avioliittoon vihkimisen aikana olen huomannut, että oloni on toisinaan varsin vapautunut, koska minulla on selkeä katsekontakti läsnä oleviin. Ei siinä sen kummempia välttämättä tarvita. Vaikka pappi on vain välivouhka Jumalan ja kirkkokansan keskellä, niin eihän hänen sen kummempi vouhake tarvitse silti olla. Miksi kirkossa, seurakunnan keskellä ei voitaisi tuntea iloa yhteydestä, joka tunnetaan myös nimellä rakkaus. Jeesus, Jumalan rakkauden täydellisin kuva sanoo: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34–35) Tämä ei ole raamatullista toisintoa sarjasta Sex and the City. Siinä sarjassa ei Rakkaus loista muuten kuin poissaolollaan. Rakkaudesta puhutaan kyllä paljon, mutta sanan sisältö on muuttunut. Rakkaudesta puhutaan paljon siis ohi. Rakkautta on ilmassa. Olisipa sitä sydämessäkin: Tule rakkaus ihmisrintaan kotis' oikea onhan se vain! Sinun kanssasi kaunehintaan elo antavi matkallain.

 

Ole nöyrä nöyristelemättä!

Mitä on nöyryys Jumalan edessä?

Tämän kysymyksen herätti minussa taannoinen Kotimaa-lehden juttu. Jo lehden etukannessa körttiopiskelija korostaa nöyryyttä Jumalan edessä. Samainen nuorimies kertoo kuitenkin eronneensa luterilaisesta kirkosta noin kaksi vuotta sitten ”petyttyään rekisteröityjä parisuhteita koskevien lausuntojen jäämiseen pöydälle. – Ymmärrän, että rekisteröityjen parisuhteiden siunaus on hankala kysymys, mutta sen, että kirkon työntekijänä voi olla rekisteröidyssä parisuhteessa elävä, pitäisi olla minusta itsestään selvää. – Oivalsin, että kirkko ei tässä kerta kaikkiaan puhu samaa kieltä eikä elä samaa todellisuutta kuin ihmiset yleensä.”

”Kuin ihmiset yleensä!” Tähänkö kirkon pitää perustaa kantansa? Mihin unohtui nöyryys Jumalan edessä?

Kirkot opettavat yhtäpitävästi, että miehen ja naisen avioliitto on Jumalan asettama. Samaa yhtäpitävyyttä löytyy miehen ja naisen avioliiton rinnastamisessa Kristuksen ja hänen Kirkkonsa väliseen suhteeseen. Tästä lauletaan jopa luterilaisessa virressä näin kauniisti: ”Kuin Kristus seurakuntaa kärsii ja rakastaa, niin myöskin mies ja vaimo toisiltaan hoivan saa.” (Virsi 239: 2) Jumala on siis asettanut avioliiton suojelemaan mutta myös rikastuttamaan elämää. Positiivinen sitoutuminen vapauttaa rakastamaan.

Nöyryys ei ole samaa kuin nöyristely. Nöyristelyä olisi kai sellainen käytös, että kulmien alta, katse käännettynä alaspäin, myöntelemme asian olevan niin kuin meille sanotaan, mutta sydämessä toteamme kuitenkin, että ”siirry ukko jo historiaan”.

Olin viime syksynä hiippakuntamme kirkkoherrojen ja talouspäällikköjen neuvottelussa. Sielläkin tuo rekisteröityjä parisuhteita koskeva ongelmatiikka nousi esille. Kuulin sanottavan, että koska eduskunta on säätänyt asiaa koskevan lain, niin siitä seuraa se, että kirkon on ryhdyttävä muodostelemaan uusia kaavoja. Haloo! Täytyy tunnustaa, että tässä kohdassa tipahdin kärryiltä. Viittaan tuohon perinteiseen käsitykseen avioliiton perustasta. Eduskunta on siis nostettu sille paikalle, jolla Jumala ennen oli kirkossa.

Minulla ei ole mitään sitä eduskunnan säätämää lakia vastaan. En vain ymmärrä siitä koituvan kirkoille mitään velvollisuuksia. Laki parisuhteiden rekisteröimisestä vastasi varmaankin todelliseen tarpeeseen oikeudenmukaisuuden ja perusturvallisuuden toteutumisesta ihmisten elämässä. Ei tässä pitäisi olla kirkoillekaan mitään ongelmaa. Mutta miksi siitä pitäisi seurata jotain? Jo ennen kyseisen lain säätämistä olimme vapaita rukoilemaan erilaisten ihmisten puolesta ja siunaamaan kotejakin.

Mielenkiintoisen rinnastuskohdan tälle kysymyksenasettelulle muodostaa se kehitys, jonka olen kohdannut täällä maallakin. Yhä useampi kirkon jäsen valitsee siviilivihkimisen kun haluaa virallistaa suhteensa. Tälle kehitykselle olen miettinyt syytä, mutta en ole siitä ainakaan vielä perillä. Ehkä se johtuu siitä, että nykyään kirkkohäät toisaalta ovat muotia, mutta avioliitto sen sijaan ei. Näyttävät hääjutut saavat kirkollisen vihkimisen kuulostavan kenties liian suurelliselle ja myös kalliille. Unohtuu se, että pappi ja kanttori eivät maksa mitään, eikä tuhatpaikkaista kirkkoamme tarvitse täyttää vierailla ääriään myöten. Kirkollinen vihkiminen ei siis maksa mitään. Hääjuhla tarjoiluineen se on mikä maksaa. Olen jonkun kerran vihkinyt oikein pienesti, vain kaksi todistajaa, morsiuspari ja minä. Suuressa kirkossamme intiimiä tunnelmaa loi se, että me kaikki viisi olimme alttarin ympärillä ja katsoimme toisiamme kasvoista kasvoihin.

Rukouksesta ja siunauksesta ei tiedetä olleen haittaa kenellekään, mutta ne eivät tee Jumalasta sellaista vastausautomaattia, mistä saa kaiken mitä pyytää.

Nuori körttiopiskelija palasi kirkkoon. Nuori ihminen on usein täynnä varmuutta. Minä en ole täynnä varmuutta tätäkään tekstiä kirjoittaessani. Minulla ei ole myöskään oikeassa olemisen pakkoa. Mutta en ole aivan varma siitä, että demokraattinen päätöksenteko on aina se oikea tapa ratkoa teologisia eli opillisia kysymyksiä. Enemmistö ei aina ole oikeassa.

Taizé-rukous

Rauhan Jumala. Sinun läsnäolosi on meille usein salaisuus. Jotta voisimme toivottaa sinut tervetulleeksi, me tarvitsemme yksinkertaisen sydämen, jonka täyttää luottamus.

(Suomentanut Arto-pappi 21.7.2008)