Virta venhettä vie… ja soutaja vikisee tai sitten ei
Yllätin itseni muutama päivä sitten. Taisivat monet muutkin kokea jotakin samaa. Tai oikeastaan ehkä ei sittenkään. Tapahtumat kulkivat näin: Kävin parturissa, joka sijaitsee samassa rakennuksessa kukkakaupan kanssa. Kovin kauan ei kuontaloni siistiminen koskaan enää kestä, joten pian astuinkin liikkeen ovesta ulos. Olin huomannut jo jonkin aikaa aiemmin tämän liikerakennuksen edessä puisen veneen. En ollut kiinnittänyt siihen enempää huomiota, mutta nyt tuon veneen tekijä olikin aivan edessäni kun puistelin loput hiuskarvat harteiltani heti parturiliikkeen oven suljettuani. Veneen tekijä on melkein tuon kukkakaupan väkeä. Hän on sen perustajan poika, ja liike on toiminut paikkakunnallamme jo viisikymmentä vuotta.
Nyt veneen tekijä ja myyjä oli siis edessäni ja kohtasi minussa potentiaalisen asiakkaan. Hän kertoi oitis, että kunnossapitokin järjestyy, ja että voisimme lähteä vaikka heti koesoutamaan tuon käsintehdyn veneen. Minulla sattui olemaan vapaapäivä, joten suostuin veneen koeajoon. Haimme tekijän kotoa trailerin, ja kohta olimmekin Maaningan laivalaiturin kupeessa.
Päivä oli kesää parhaimmillaan. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Järvi oli tyyni ja kaunis. Helleraja varmasti rikkoontui. Läksimme veneenveistäjän kanssa soutamaan. Minä asetuin veneen kokkaan ja tekijä istuutui veneen perään. Vene liukui vedessä kuin unelma ja miten suoraan se menikään. Kuin juna. Puuveneeni ei ole aivan pieni, mutta se on kevyt soutaa. Huomaamatta kaljunikin hiukan taas kärvähti parituntisen soutelun aikana.
Vakuutuin lähes välittömästi, että tässä se on, minun kauan kaivattu veneeni. Niin, neljätoista vuotta olen asunut Maaningalla ja kaksitoista viimeistä vuotta Maaninkajärven rannalla. Näiden vuosien aikana vain kahdesti olen ollut vesillä. Tunnen oloni syntiseksi maakravuksi. Mutta nyt tapahtui parannus. Yllätin itseni, ja ostin veneen, joka kuuleman mukaan sopii minulle, siis tyyliini. Aika vain odotti itseään.
Seuraavana päivänä veneen tekijä vielä tarkasti veneen ja asensi siihen pilssipumpun. Enpä ollut ennen nähnyt moista soutuveneessä. Pumppu käynnistyy automaattisesti kun veneen pohjalle kertyy tarpeeksi vettä. Toki veneessä on äyskärikin, ja ostinpa liivitkin. Kohta jo läksin yksin soutelemaan. Soutu tuntui yksin hiukan toisenlaiselta, mutta vene kulki aivan niin kuin jo kuvailinkin. Mietin toki, pitäisikö yksin soudellessa asettua lähemmäs veneen keskiosaa. Voihan sitä kokeilla. Vielä on kesää jäljellä, vielä on kirkkaita päiviä.
Vene, paatti, laiva, miten sitä nyt kutsuisi, on vanhastaan kirkon ja myös ekumeenisen liikkeen vertauskuva. Kerran olen muuten soutanut kirkkoveneessä. Vaikeampaa kuin miltä näyttää, ja tämä taitaa pitää paikkansa hengellisessä mielessäkin. Siinäpä samassa on kuvaus kirkosta, Kristuksen elävästä ruumiista maailmassa. Pelkkää airojen kolinaa tuntuisi olevan. Ajatellaanpa sitten vaikkapa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa tai ekumeenista liikettä. Luojan kiitos, iso laiva kääntyy hitaasti.
Kun viimeksi olin soutelemassa, oli ilta. Aurinko oli laskemassa ja kun se meni pilven taakse, nousi pieni tuulenvire, joka teki soutamisesta heti työläämpää. Toki järven virtauksetkin vaikuttavat soutamiseen. Niitähän voi olla, sillä syvimmät paikat ulottuvat aina kahdeksaankymmeneen metriin. On hyvä, jos vesien virtauksista ollaan tietoisia, ja virtapaikat tunnetaan.
Ecclesia semper reformanda est eli kirkon on jatkuvasti uudistuttava. Tätä lausetta tulkitaan ihan miten sattuu. Monille se merkitsee mukautumista miltei kaikkiin virtauksiin, joita maahamme saapuu. Itse ymmärrän asian toisin. Uudistuminen merkitsee jatkuvaa yhteyden raivaamista seurakunnan hengelliseen perustehtävään ja myös luovuttamattomaan traditioon. Minulle tärkeintä on päämäärä, ei vain liike. En tarkoita kuitenkaan pysähtymistä ja staattista olotilaa. Vesillä ei ole turvallista jos edetään keinolla millä hyvänsä. Ei se sen kummempaa ole kirkossakaan, joka seilaa Jumalan merillä.
1 kommentti:
voinsin tulla souteleen
Lähetä kommentti