Varjele toisen mainetta niin kuin vain taidat

Kahdeksannesta käskystä

”Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti. Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus.” Nykyinen yhteiskunnallinen tilanne puhuu räikeästi tätä kirkkomme uuden kristinopin opetusta vastaan. Tässä tietoyhteiskunnassa luulosta tulee hämmästyttävällä nopeudella varmana pidettyä tietoa. Tuomitsemisen mieli kasvaa keskuudessamme. Tämän taustalla on mitä ilmeisimmin aidon yhteisöllisyyden mureneminen. Oikeassa olemisen pakkokin kasvaa liian suureksi, kun samalla yhteys ympärille ja aidon ymmärryksen hakeminen heikkenevät. Myös omasta mielestään tosiuskovat osoittavat olevansa käytännössä yllättävän usein nimikristittyjä. Tässä mielessä olen huomannut ajan mittaan kulkevani pettymysten tietä. Siksi meille kaikille kuuluu virren rukous: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella.” Yhtään synnitöntä ei ole, vaikka sellaistakin uskonnollisuutta on ilmennyt, että hyvinkin olisi olemassa portaat tällaiseen täydellisyyteen.

Näyttää siltä, että syyttäjä on aina oikeassa. Tämä oikeassa oleminen vain vahvistuu, mitä härskimpiä, törkeämpiä ja perusteettomampia syytökset ovat. Kun syyttäjästä tulee tuomari, sitä tapahtumaa ovat vahvistamassa rikos- ynnä muut roskalehdet. Ne on siis nostettu Raamatun rinnalle. Oikeutta kun ainakin elokuvissa käydään käsi Raamatulla. Nyt vain asetetaan käsi median tuotosten päälle ja oikeus muka voittaa. ”Valamiehistön” toiminta tässä prosessissa muistuttaa vanhaa seuraleikkiä nimeltä Juoru. Tuohon leikkiin osallistujat asettuvat vaikkapa ympyrään. Ensimmäinen kuiskaa jotain seuraavan leikkijän korvaan. Kuiskaamalla juoru etenee viimeiselle leikkijälle, joka lausuu ääneen sen version, joka hänelle välittyi. Lopullinen versio tarinasta ei yleensä muistuta millään tavoin alkuperäistä. Tämä leikki on toisinaan keskellämme totisinta totta. Syytösten kohteella ei ole mitään oikeusturvaa. Häntä ei tarvitse kuulla. Tärkeintä on toiminnan ja tapahtumisen ilo: aina hutkitaan ennen kuin tutkitaan. Jos tutkitaan. Yleensä ei. Eikä huhujen uhrilta kysytä mitään. Virheitä ei korjata. Tietokoneissa on virheenkorjausohjelma, sitä vastoin se (omatunto) on kaiketi poistettu ihmisiltä. Aito omatunto on sidottu Jumalan pyhään sanaan. Tuossa äsken mainitsemassani elämän peruskirjassa sanotaan: ”Älä levitä perättömiä huhuja äläkä suostu auttamaan väärintekijää todistamalla vilpillisesti hänen hyväkseen. Älä eksy joukon mukana tekemään pahaa äläkä riita-asiassa todistaessasi vääristä totuutta enemmistön mielen mukaiseksi.” (2. Moos. 23: 1-2) Tuossa tekstissä on jytyä, vaikka tällä tavalla en edustakaan parhainta Raamatun käyttöä. Yksittäisiä jakeita heittelemällä voidaan perustella millaisia tekoja ja näkemyksiä tahansa. Raamatun jakeita pitäisi tarkastella kokonaisuuden valossa. Tuon kokonaisuuden ydin on Jumalan armo ja laupeus Jeesuksessa Kristuksessa. Hänkään ei tullut maailmaa tuomitsemaan vaan pelastamaan sen. Sanotaan, että Jumala vihaa syntiä. Pitäisi myös muistaa, että tästäkin huolimatta Jumala rakastaa syntistä ihmistä.

Uudessa Katekismuksessa sanotaan vielä tuosta kahdeksannesta käskystä: ”Itsestämme toivomme sanottavan pelkkää hyvää. Meidän on puhuttava lähimmäisistämme samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä. Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä.” Turhilta huhuilta ja jutuilta on siis katkaistava siivet. Siinä on haastetta tämän sensaatioita rakastavan kansan keskellä. Moni ymmärrettävästi vaikenee, mutta sekään ei voi olla lopullinen ratkaisu. Aina ei voi vedota sanontaan, jonka mukaan vaikeneminen on kultaa. Joskus täytyy panna itsensä alttiiksi ja keskelle peliä. ”Lähimmäisen rakastamiseen kuuluu myös hänen maineensa ja kunniansa suojeleminen.” (Katekismus 2000)

Kaiken keskellä tuntuu, että Jumalan lain kahdeksas käsky on yksi rikotuimmista. Ilmeistä on, että asiantila ei lainrikkojia juuri harmita. He ovat erottaneet sanat ja teot toisistaan. Mutta lopultahan se taitaa olla niin, että sanatkin ovat tekoja. Oli niin tai näin, ihminen vastaa itsensä, lähimmäistensä ja Jumalansa edessä niin sanoistaan kuin teoistaan. Ai niin. Vieläpä ajatuksistaankin.

Saarnani virkaanasettamiseni yhteydessä 2006

Ajankohta: Helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivä (25.5.2006)

Otsikko: Korotettu Herra

Evankeliumi: Luuk.24: 46–53

Saarna

Maaningan kirkossa

Kristus on ylösnoussut!

”Te olette tämän todistajat.” Jeesus kutsuu apostoleita todistajiksi. Totta onkin, että apostolit elivät, näkivät ja kokivat suuria, syvältä kouraisevia tapahtumia Jeesuksen seurassa. He olivat silminnäkijöitä, todistajia. Heidän todistuksensa on vahva ja luotettava, ja sillä on meille suuri merkitys. Todistuksella on tehtävä. Se ei kerro itsestään, vaan avaa näkymän tiettyyn tapahtumaan. Jeesus sanoi: ”Te olette tämän todistajat: Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.” Kristityn tehtävä perustuu ristin ja ylösnousemuksen, siis pääsiäisen salaisuudelle. Tähän perustuu myös ongelma, joka liittyy todistamiseen. Kuinka kuvata sanoin sellaista, jota mitkään sanat eivät kykene kuvaamaan. Me nykypäivän ihmiset olemme vielä kovin rationaalisia ja epäilemme miten tämä kaikki on mahdollista. Onko siis ihme, että jo Jeesus omana aikanaan sanoi: ”Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista!” (Joh. 3:12)

Mistä siis tänään, Kristuksen taivaaseenastumisen juhlassa, tulisi saarnata, tämän maailman asioista vai taivaallisista? Vai onko ihmisen edes mahdollista tehdä tällaista jakoa? Monet kerrat olen palauttanut mieleeni, ja usein lukenut monille muillekin apostoli Paavalin toivontäyteiset sanat: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12) Yksikään ihminen ei havainnoi ympäristöään ilman, että antaa sille merkityksiä. Mistä nuo merkitykset nousevat? Ne nousevat kunkin ihmisen omasta taustasta, arvomaailmasta, uskonnollisesta viitekehyksestä, kasvatuksen ja koulutuksen kautta opitusta, sekä erilaisista kokemuksista. Erilaisten ihmisten antamat merkitykset eivät ole samanlaisia. Puhuttiinpa sitten vaikka seurakunnasta. Kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka käsityksiä olisi monia, niin on vain yksi seurakunta, joka muodostuu Kristukseen kastetuista. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:27–28) Tänään Kristuksen taivaaseenastumisen juhlassa on saarnattava Jeesuksesta Kristuksesta, joka ei ole vain noussut taivaisiin, sillä onhan sanottu: ”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin, samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” (Ap. t. 1:11) Tänään ja kaikkina päivinä on saarnattava Jeesuksesta Kristuksesta, jossa Jumalan elämää ja toivoa antavat lupaukset ovat jo toteutuneet ja täyttyneet. Tätä todellisuutta meissä vahvistaa Jumalan Henki. Jeesus sanoo: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut. Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi.” (Joh. 14:26–28)

Kautta maailman tunnetaan laulu Ubi caritas eli ”Missä rakkaus ja laupeus, siellä Jumala”. Jos näitä sanoja miettii, niin jotain tuttua tuntuu kääntyvän päälaelleen. Me olemme tottuneet siihen, että siellä täällä järjestetään Jumalan kohtaamisen iltoja, ikään kuin voisimme määrätä Jumalan saapumaan tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. Kristus on toki läsnä lupauksensa mukaan seurakunnan keskellä sanassa ja sakramenteissa Pyhän Hengen voimassa. Mutta missä on rakkaus ja laupeus? Pyhäpäivien jumalanpalveluksen ohella on tärkeää puhua arjen jumalanpalveluksesta, josta tosin harvoin kuulee sanaakaan. Yksitoista vuotta olen saanut palvella seurakuntaa Maaningalla. Tänä aikana olen alkanut ymmärtää, että arjen jumalanpalveluksesta ei tule vain puhua, vaan sitä tulee elää. Se on yksi tie pyhäpäivien jumalanpalvelukseen. Papin ja jokainen kristityn tehtävänä on olla Kristuksen kirjeenä lähimmäiselle, joka etsii ja tarvitsee Jumalaa. Parhaissa kirjeissä on elämän ja rakkauden tuoksu. Niin, kyllä meihinkin kohdistuvat sanat: ”Mitä te siinä seisotte katselemassa taivaalle?” Usko ja rukous on ennen kaikkea elämää. Se on elämää Kristuksessa. Se on elämää, usko on elämää, ei siis yhtään vähempää. Kyse on meidän reaktiostamme Jumalan aktioon.

Tänä päivänä on saarnattava myös rukouksesta. Meillä on taivaallinen esirukoilija. Hän on synnin ja kuoleman voittanut Jeesus Kristus, ylösnoussut Herramme. Tutussa virressä sanotaan: ”On ainut neuvo huonolle, on ainut turva heikolle ja ainut meillä puolustus Jeesuksen esirukous.” (Vk. 299: 6) Roomalaiskirjeestä tunnemme myös tärkeät ja lohduttavat sanat: ”Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.” (Room. 8:26–27) Voi sen sanoa näinkin: ”Jeesus Kristus, sisäinen valo, älä anna pimeyteni koskaan puhua minulle. Jeesus Kristus, sisäinen valo, tee minut mahdolliseksi vastaanottamaan sinun rakkautesi.” Kristukseen kastettuna sinun ja teidän kanssanne tänään helatorstaina, huomenna, ensi sunnuntaina ja iankaikkisesti laulan Jumalan laupeutta.

Jumala palvelee meitä pyhässä messussa

Jumalanpalveluselämä on hiljaisuuden vastakulttuuri meluisalle maailmalle

Laulan sekä soitan harvakseltaan Unto Monosen tangoa Satumaa, sillä pidän siitä. Mutta sen teen kotona tai kylässä, mutta en kirkossa tai kappeleissa, enkä niiden palveluksissa.

Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistus perehdytti ja yhä perehdyttää meitä paljon enemmän pitkään perinteeseen, jota on turhaan karsittu ja jopa poistettu jo 1700-luvun lopulla. Ne muutokset ovat köyhdyttäneet jumalanpalveluselämäämme todella paljon. Toteutettu uudistus toi paljon hengellisesti rikasta rukouksellista aineistoa vuosisatojenkin takaa. Meidän pitäisi muistaa, että reformaation eli uskonpuhdistuksen tavoitteena ja tarkoituksena oli palauttaa Kirkko oikeaan ja varsinaiseen apostoliseen uskoon sekä perinteeseen, ja poistaa vääriä rönsyjä, jotka liittyvät ahneuteen ja kasvavaan sekulaarisuuteen. Tämä maailma muuttuu äsken mainituista syistä meluisaksi ja rauhattomaksi. Siinä unohtuu se, että Kristus Jeesus on meidän todellisin rauhamme. Kuten mainion virsikirjamme (1986) virsi muistuttaa, niin rauha ei saavu jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan. Unto Mononen ei varmaankaan tehnyt tangoaan virreksi tai rukoukseksi. Mutta virsikirjamme virret ovat soivia rukouksia. Satumaan sinänsä kaunista tekstiä ei voi pitää kristillisenä rukouksena, jos varsinkaan Mononen ei sellaista ajatusta päässään tai varsinkaan sydämessään pitänyt. Jumalanpalveluksessa voi varmasti jopa viihtyä, vaikka sinne ei viihdettä kannettaisikaan. Kirkko on armon sali ja rukouksen huone. Usein mietin, pitääkö virren imperfektissä oleva sana paikkansa: Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen. Kristillinen kasvatus on rapautunut hurjasti kodeissa ja kouluissa. Rippikouluun tullessaan nuoret eivät useinkaan tiedä edes sitä onko luterilaisella kansankirkolla kaksi vai seitsemän sakramenttia. Jumalanpalveluselämään osallistuminen jo nuoresta pitäen auttaisi ymmärtämään paljon enemmän, miksi meillä on kirkkorakennukset ja jumalanpalveluselämä, jonka osana ovat sunnuntain palvelukset, kirkon pyhät toimitukset kasteineen ja kaikkine eri elämänkaaren vaiheisiin liittyvine toimituksineen. Kuvaavaa on että seurakunnissa soivat nykyään luultavasti eniten taloustoimiston numerot. Ei siinä sinänsä mitään ongelmaa tai väärää ole, mutta yhteys hengellisen työn ammattilaisiin voisi olla myös enemmän mahdollista. En tällä kirjoituksella asetu sinänsä tanssia tai viihdettä vastaan. Kulutan sitä itsekin. Toki myönnän, että maailmassamme on paljon paikallisia kulttuurisia eroja. Kaukoidässä tunnetaan sikäläisen luterilaisen kirkon piirissä liturginen tanssi. Lienee sitä nähty ja koettu Suomessakin, mutta tällaisen toiminnan tulee perustua syvään harkintaan ja pohdintaan sekä ennen kaikkea yhteisen ymmärryksen hakemiseen rukouksellisesti. Toisaalta tunnen, että termiä ”sanan kirkko” on tulkittu liiankin yksioikoisesti. Se taitanee merkitä ainoastaan papin saarnaa. Joskus puolestaan mietin, miksi Jumalan sanan lukeminen ei voisi ainakin tietyissä tilanteissa riittää. Varsinkin pitkäperjantaina tällainen ajatus tulee vuosittain eteen. Sanan kirkko voi olla myös soiva kirkko. Se voi olla kuvia käyttävä kirkko. Onhan hiljaisuuden liike palauttanut rukouskuvat eli ikonit luterilaisenkin kristityn tietoisuuteen. Ikoni on kuin Jeesus Kristus itse, kukapa omistaisi, kenellä olisi yksinoikeus. Ihminen on kokonaisuus, jolla on järki, aistit ja tunteet. Jumalanpalveluselämän tapahtumat voivat parhaimmillaan koskettaa kokonaista ihmistä. Ei vain korvia, vaan silmiä ja sydäntä. Miksei myös nenää ja sormenpäitä. Jonkun mielestä alan nyt viimeistään rönsyillä. Näin en tunne itse, vaan kaikkea on tarkasteltava elävän perinnön ja ennen kaikkea Elävän Sanan valossa. Luterilaisuus on kovaa vauhtia muuttumassa järkiuskonnoksi, jossa apostolinen uskontunnustus tehdään tyhjäksi. Eikö uskontunnustus ole rukousta: minä uskon, auta minua epäuskossani. Nykyaika antaa elävän todistuksen siitä, että meillä kristityillä on aarre todellakin saviastioissa. Sen verran usein mukana on astianmakua. Jokaisen diakonin, papin ja piispan, jokaisen kristityn tulisi muistaa, että Kristuksen tulee kasvaa ja ihmisen pienetä. Olla Kristus lähimmäiselle ei tarkoita, että mukaudumme kaikessa tämän maailman menoon. Kirkko elää ja toimii maailmassa, mutta ei maailmasta. Adventin virsi sanoo sen laittamattomasti: Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa. Jumalanpalvelus ei ole mitään, jos sitä ympäröivän elämän äänet eivät sinne kantaudu. Mutta kantakaamme tuo kaikki sydämissämme, rukouspyynnöissämme, virsissämme elävän, läsnä olevan Jumalan eteen. Kun Raamattu toteaa, että Jumala on rakkaus, viimeistään siinä kohden pitäisi ihmisen tajuta, ettei rakkaus ole vain seksiä, hetken hekumallista nautintoa, itsekeskeisyyden kaunista toteuttamista. Lopuksi: Kirkko elää yhä enemmän ja eri tavoin mediassa, mutta ei mediasta kuten ei maailmastakaan.

Kristus nousi kuolleista - Totisesti nousi!

Päivämäärä: 23.3.2008

Kirkkovuoden ajankohta: Pääsiäispäivä

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Joh. 20:1–10

Otsikko: Kristus on ylösnoussut!

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Jälleen tänään saamme iloita ymmärrystä etsivästä uskosta. Mieleeni tulivat erään laulun ja virren sanat, jotka kertovat siitä, että Jumalan lahjoittama usko etsii aina ymmärrystä: ”Jeesus, anna armon koittaa, milloin eksyn tieltäsi. Viettelykset anna voittaa, muistaa kärsimystäsi. Auta, että ymmärtäisin, miksi menit kuolemaan, sinua vain ylistäisin enkä sankareita maan.” (Vk. 234: 3) Virren sanoman on perustuttava ylösnousemukseen, sillä ilman armon ihmettä ja salaisuutta emme vieläkään tietäisi, miksi kerran Jeesus-niminen mies meni kuolemaan.

Erityisesti tämä ylösnousemuksen aamu, tämä täydellisen armon aamu, kutsuu meitä elämään ja vaeltamaan uudessa kuuliaisuudessa, jota kauniisti voi kuvata näin: ”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.” (Virsi 547: 1) Ymmärrys ja kuuliaisuus kasvakoon meissä, sinussa ja minussa. Ymmärrystä ei synny ilman kuuliaisuutta eikä kuuliaisuutta synny ilman aitoa yritystä ymmärtää. Jos ja kun sanot ymmärtäväsi, niin oletko varma, että ihan oikeasti olet myös ymmärtänyt. Ymmärrys voi toki herätä ja nousta synnin unesta. Luemme hurskaan Jumalan miehen, Jobin, kirjasta:

”- Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan? Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat. Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” (Job. 42:2-5) Jumala oli jo sanonut Jobille: ”Onko sinun käsivartesi kuin Jumalan käsivarsi? Jyliseekö sinun äänesi niin kuin hänen äänensä jylisee?” (Job 40:9) Tämä armon valoisa aamu julistaa meille Jumalan käsivarren, oikean käden voimaa. Totisesti!

Jumala, iankaikkinen ja armorikas Isä, on olemassa huolimatta siitä, mitkä ovat meidän käsityksemme hänestä. Jumala ei myöskään ole yhtä kuin meidän käsityksemme hänestä. Kuinka me voisimmekaan muotoilla Jumalan haluamaksemme, kun emme pysty itseämmekään muuttamaan? Mitä sitten tulisi ajatella uskosta? Olemmeko kutistaneet uskon henkilökohtaiseksi harrastukseksi, josta omaksumme vain sen, mikä meitä miellyttää. Mihin mieltymysten seuraaminen voi johtaa? Kuitenkin samalla aikaa saatamme veisata: ”Ja meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa. He kyntää kerran peltomme ja uskoo kuin me uskomme.” (Vk. 577: 4) Mihin me uskomme, mihin panemme toivomme? Löytyisikö vastaus näistä sanoista: ”Herraamme aina luottaa saa, käy kaikki parhaaksemme. Hän toivon meille kirkastaa, suo valon matkallemme.” (vk. 387: 4)

Olemme juuri nyt kristillisen elämän, uskon ja rukouksen ytimessä, jota voimme sanoittaa näin: ”Ihmetelkää Herran rakkautta: Kristus on ylösnoussut!” Ilman tätä ydintä, sanomaa rististä ja ylösnousemuksesta, emme voi pitää itseämme edes nimikristittyinä. Mutta jos olemme nyt näitä nimikristittyjä, niin ainahan voimme pyytää, että Jumala Pyhän Henkensä työn kautta tekisi meistä todellisia sydämen kristittyjä. Rukous ja siunaus eivät koskaan johda huonoon suuntaan elämäämme. Jumala kun on ainoa sydänten tuntija, olipa kyse sitten sinusta tai minusta. Tänään hän katsoo rakkauttaan ainoassa Pojassaan, ja hänessä Jumala, armahtava Isä, näkee nyt meidätkin kauniina: ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.” (Sef. 3:17) Emme me itseämme osaa muuttaa, mutta se ei tarkoita, etteikö Jumalalla olisi muutoksen avaimet käsissään. Toki hän nämä avaimet on uskonut kristityilleenkin: ”Ylösnoussut, kuolleista herätetty Jeesus sanoi uudelleen: Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät. Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut.” (Joh. 20:21–23) Niin, näitä anteeksiannon ja yhteyden sanoja me tarvitsemme uudelleen ja yhä uudelleen. Niiden voima elää tässäkin kirkossa, sillä jo ennen kärsimystään Jeesus sanoi, etteivät Tuonelan voimat voita koskaan pyhää kristillistä kirkkoa. Apostoleista näemme, miten nämä sanat ovat aivan uutta luovia sanoja, nämä anteeksiannon sanat, joita emme tuntisi ilman pääsiäisen ylösnousemustodellisuutta. Mitä ei olisi, jos ylösnousemus ei olisi totta? Ei olisi armoa, ei todellista anteeksiantamusta, joka jättää taakat eiliseen. Ei olisi myöskään toivoa, joka yltäisi yli näkyvän horisontin ja nostaisi uuteen rohkeuteen. Eipä olisi kristillistä kirkkoakaan edes osiin hajonneena. Ei olisi meillä tietoa ristinuhristakaan, sillä mihin nyt tieto yhdestä kuolemasta olisi levinnyt kuoleman varjon maassa. Silloin se olisi yksi niistä tarpeettomista ihmisuhreista, joille ei loppua näy tässä maailmassa.

Anteeksiantamus on noussut haudasta! Voimme siis täydellä syyllä jättää eilisen taakat eiliseen. Elämä on voittanut kuoleman! Valo on voittanut pimeyden! Elämme siis Jumalan, ikuisen rakkauden kämmenellä. Kun uskomme Jeesukseen, niin tämä kaikki on totta myös meissä: ”Niin kuin päiväs, niin on voimas aina.” Meistä ei ole tekemään yhtään päivää, mutta Jumala lahjoittaa meille jokaisen elämämme hetken, joista yhden nyt riemu täyttää: Kristus nousi kuolleista!

Kristikunnan hajoaminen jatkuu

Minkä kirkon pappeja ovat Luther-säätiön papit?

Ensimmäinen vastaus tulee heti mieleen. Luther-säätiössä toimii toki pappeja, jotka on vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papeiksi. He ovat siis juuri mainitun kirkon pappeja täysin oikeuksin ja velvoittein. He kuuluvat johonkin hiippakuntaan ja sen kautta Suomen kirkon viralliseen järjestykseen. Heitä valvoo kyseisen hiippakunnan tuomiokapituli. Tosin en tiedä, onko heille annettu virkamääräys yhdistyksensä palvelukseen. Papit kun normaalisti ja pääsääntöisesti ovat seurakuntapappeja.

Toinen vastaus on vaikeampi. Luther-säätiössä toimii pappeja, jotka on vihitty ulkomailla. Tiettävästi he kuuluvat pyhän kasteen tuottaman jäsenyyden myötä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntiin. Mutta siihen se selvyys sitten loppuukin. En tiedä, minkä seurakunnan pappeja he ovat. En tiedä sen hiippakunnan nimeä, jonka pappeina he esiintyvät. En tiedä sitä kirkkoa, johon kuuluu ns. Missionsprovinsen eli Lähetyshiippakunta. Se ei ole osa Svenska Kyrkania eli Ruotsin evankelis-luterilaista kirkkoa. Mikä on tällainen satelliittihiippakunta? Sellaista ei mielestäni tunne kirkkohistoria ainakaan tässä kummallisessa muodossa. Itse toimin yhdessä Kuopion hiippakunnan seurakunnista. Esimieheni on hiippakuntapiispa. Lähetyshiippakunnan piispana esiintyy Arne Olsson, joka ei ole Svenska Kyrkanin pappi. Minkä kirkon pappi kyseinen henkilö sitten on? En voi kuvitella kristittyä ilman kirkkoa, pappia ilman kirkkoa, piispaa ilman kirkkoa.

Osa Luther-säätiön papeista on siis suomalaisia pappeja tuttuun tapaan. Heidän lisäkseen on muutamia nuoria miehiä, joista en tiedä, minkä seurakunnan pappeja he ovat, ja missä hiippakunnassa, puhumattakaan siitä, missä kirkossa. Olisi hyvä ja terveellistä muistaa, että Jumala on järjestyksen Jumala, jonka sanoista ei löydy muutoin historiasta tuttuja sanoja: hajoita ja hallitse. Opillisia erimielisyyksiä ei tällä tavoin ratkaista. En ehkä tällä kirjoituksellani asiaa juuri avitakaan, mutta toivoisin jotain selvyyttä kysymyksiini.

Arto Penttinen

Pappeudessa pastori ja seurakunnassa kirkkoherra