Oikein ylistävä Valon todistaja
Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?
Eikö Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) velvoita enää hänen seuraajiaan? Jeesushan rukoilee myös meidän puolestamme sanoen: "Että he olisivat yhtä!" Kristuksen kirkon hajaannus on meidän ihmisten syytä. Jumalan tahto on ihan toinen. Mutta eikö meidän tulisi pyrkiä korjaamaan rikki mennyt? Rukousta sanotaan uskon äidinkieleksi. Mieleeni tulee ortodoksinen jumalallinen liturgia, jossa joka kerta rukoillaan kaikkien yhdistymistä. Ymmärrämmekö me siis äidinkieltämme, jos kuljemme koko ajan poispäin toisistamme? Vai tarkoittaako tuo rukous, että kaikista on tultava ortodokseja? Sinänsä tuo olisikin oivallinen tavoite, sillä ortodoksinenhan merkitsee sananmukaisesti oikein ylistävää. Onko itse asiassa kaikissa kirkoissa samanlaista otetta esillä kuin Vatikaanin lausumassa, jonka mukaan pyhästä istuimesta erossa olevat kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa mielessä? Me olemme toisinaan varmaan kaikki niin hirmuisen oikeaoppisia, että oksat pois.
Mutta entäpä kun Raamattu sanoo asian niin, että Jeesus on runko ja me uskovat olemme oksina. Ilmankos Jeesus sanoo myös niin, ettemme me saa aikaan mitään ilman häntä.
Ilmankos ekumenia etenee hitaasti, jos ollenkaan! Siis olemmeko todellakin unohtaneet Jeesuksen ja hänen ut unum sint-rukouksensa? Tai jos emme, niin miksi me siitä vähät välitämme?
Maaningan kirkossa oli perjantai-iltana (22.1.2010) ekumeeninen iltakirkko. Ortodoksivirkaveli saarnasi, ja hyvin sen tekikin. Paikalliset kuorot lauloivat. Angelos-kuoron laulu Valtiattareni tosin tuotti pienen välikohtauksen. Kirkossamme häiriötä aiheuttaa varsin usein eräs seurakuntaamme kuulumaton, mieleltään sairas henkilö. Hänen uskoonsa ei autuaalla Neitsyellä ole sijaa, ja hän antoi muidenkin ymmärtää asian erittäin kuuluvalla äänellä. Sitten hän poistui kirkosta. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata muiden juhlaa, olipa kyseinen ihminen sairas tai ei. Jos olisin huomannut kyseisen ihmisen, olisin ehkä arvannut, milloin hän saattaisi kokea jälleen tehtäväkseen korjata selvän vääryyden. Angelos-kuoro lauloi kauniisti. Protestantismi ei ole kaiketi koskaan ollut oikein vahvoilla Neitsyt Marian ymmärtämisessä. Jumalan sanaa pidetään ohjeellisena, mutta se kohta, jossa Maria laulaa, että tästedes kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi, unohdetaan kokonaan. Ajattelinkin myöhemmin, että angelokset ovat tervetulleita uudelleenkin laulamaan meille Mariasta. Vaikka ortodoksinen näkemys tuntuisi luterilaisesta vieraalta, panisi se kenties miettimään, miten luterilaisestakin tulisi oikein ylistävä. Ehkä me luterilaiset voisimme ortodoksien ja roomalaiskatolisten avulla löytää Mariaa oikein ylistävän ymmärryksen.
Mariahan oikeastaan on Kirkon äiti. Jeesus Kristus on tosi viinipuu, eli siis Kirkko. Maria on Jeesuksen, lihaksi tulleen Sanan äiti. Maria on siis Kirkon äiti, meidän uskovien äiti, tai siis isoäiti, sillä jolla Jumala on Isänä, sillä Kirkko on äitinä. Äitiä pitää kunnioittaa, isoäidistä puhumattakaan, kuten olemme alkaneet havahtua ymmärtämään isoäiti Eveline Fadayelin myötä. Mutta on tietenkin luonnollista se, että jos olemme ulkoistaneet isoäidin suomalaisesta perheestä, niin ihmekös sitten se, miten me käyttäydymme Mariaa kohtaan.
