Olemmeko me ainoita oikeaoppisia?
Tämän kysymyksen haluaisin esittää omalle seurakunnalleni, mutta tämän tekstin kautta myös muille seurakunnille ja kirkkokunnille. Tämän kysymyksen taustalla on äskettäinen paikallinen ekumeeninen tapahtuma. Luterilaisen seurakuntamme jäsenistä, jotka osallistuivat tapahtumaan, monet jättivät tulematta ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen. Eikä myöskään yhteinen iltatee maistunut. Mitä ekumeniaa tällainen on? Minä vastaan, että varsin vajavaista. Kun aiemmin esitin sanan kaikille, tutun sanan, tervetuloa, tarkoitin todellakin kaikkia luotuja. Mitä enemmän todella tunnemme toisiamme, sitä paremmin ymmärrämme toisiamme. Keskinäinen ymmärrys on varmaankin parhain keskinäisen kunnioituksemme perusta. Mutta monenlaiset raja-aidat pysyvät keskellämme, jos emme todella halua ymmärtää toinen toistamme avaran sympatian myötä.
Useimmiten paikallinen ekumeeninen tapahtumamme on ollut järjestelyiltään luterilais-ortodoksinen. Tämä johtuu lähinnä siitä syystä, että toisaalta tunnen varsin hyvin ortodoksisen kirkon paikalliset ekumeenikot ja toisaalta muita kirkkoja rakennuksineen ei paikkakunnallamme ole. Kuitenkin kaikki palveluksemme ovat kaikille avoimia. Juurikaan en ole vapaakirkollisia tai helluntailaisia kanssaihmisiä nähnyt vuosien varrella kirkossamme. Enemmän olen nähnyt ortodoksisia kristittyjä, sillä ekumeenisia perheitä on runsaasti. Vuosi sitten pyysin helluntailaisen evankelistan puhumaan ekumeenisessa tapahtumassa, mutta sekään ei saanut helluntailaisia kanssaihmisiä saapumaan kirkkoomme. Ekumeeninen ymmärrykseni on kuitenkin toivoakseni avartunut. Äskettäin lupasin kirkkomme ja seurakuntakotimme helluntaiseurakuntaan kuuluneen kristityn hautajaisiin. Siunaustoimitus on täysin helluntaiseurakunnan oma, mutta mitään estettä en koe siihen, että se tapahtuu kauniissa kirkossamme. Näin olemme mielestäni kristittyjä, jotka elämme vierekkäin. Kun edessämme on Kristuksen elämää antava risti, niin ehkä ymmärrämme, että me kaikki uskovat elämme Kristuksessa.
Jumala tuntee ihmisen tien paremmin kuin ihminen itse. Kristittyjen hajaannus ei ole Jumalan tahto, vaan meidän ihmisten syy. Me emme useinkaan ymmärrä elävämme muukalaisuuden aikaa, vaan me elämme kuin herrat ja hidalgot täällä maan päällä. Kun sitten asiat menevät pieleen, silloin me vasta käännymme Jumalan puoleen ihmetellen kuinka tässä näin pääsi käymään.
Meidän ongelmamme taitaa olla se, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Mutta silti me luulemme seisovamme vakaina, mutta todellisuudessa horjumme. Erehtymättömyysjulistuksia antavat monet muutkin kuin paavi Roomassa. Jumala on varmasti erehtymätön, mutta me joudumme toteamaan Saarnaajan tavoin, että kaukana on kaiken sisin olemus. Syvällä, syvällä, kuka voi sen löytää! Kun me käännämme selkämme lähimmäisellemme, niin todellisuudessahan me käännämme silloin selkämme Jumalalle, sillä jokainen on meistä on Jumalan kuva ja Abrahamin lapsi. Jos me sanomme rakastavamme Jumalaa, mutta samalla emme rakastaisi lähimmäistämme, joka on luterilainen tai ortodoksi, katolinen tai vapaakirkollinen, anglikaani tai helluntailainen, kveekari tai baptisti, niin miten muka rakastamme Jumalaa, jonka tahdosta jokainen näistä ihmisistä on olemassa. Silloin me kyllä pokkuroimme Jumalan edessä ja sitten käännämme Hänelle selkämme. Jumalan ei siis tarvitse kääntää selkäänsä meille, mutta tarvitseeko Hänen kääntää kasvojaan. Tätähän me luterilaisen perinteen myötä pyydämme Herran siunausta lausuessamme. Mitä syytä Jumalalla on kääntää kasvojaan meitä kohti, kun me vähät välitämme Hänen totuuksistaan. Mutta onneksi Hän Pojassaan on tullut keskellemme. Hän on tullut lähellemme Pojassaan, joka on meidän ymmärryksemme, uskollisuutemme, uskomme ja elämämme. Häneltähän me olemme tämän oppineet: Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämä sana on tosi ja se velvoittaa kaikkia kristittyjä ja kaikkia nimikristittyjä.
