Soitin eilen tutulle ortodoksiystävälle ja –rovastille. Hän vastasi puheluun sanoen: Kristus nousi kuolleista! Minä vastasin asiaan kuuluvasti: "Totisesti nousi!" Suomen ortodoksit elävät gregoriaanisen kalenterin mukaan, muualla maailmassa ortodoksit noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukainen pääsiäinen on vasta nyt koittanut, toukokuun alussa.
Saarnasin lähtösaarnani Maaningan kirkossa huhtikuun viimeisenä sunnuntaina. Koska olemme yhä vieläkin pääsiäisajassa, toivottelin useamman kerran Kristus nousi kuolleista. Ja jäyhä luterilainen kirkkoväki lämpeni kerta kerralta. No kyllähän he minut jo kahdeksantoista vuoden jälkeen tuntevatkin. Niin, minä olen se, joka olen niin paljon tekemisissä ortodoksien kanssa.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen ihmettelen edelleen tietynlaista vanhoillisuutta, jossa kysymys on mielestäni siitä, mihin on viimeisten vuosikymmenten aikana totuttu. Se, miten viimeisiin vuosikymmeniin on tultu, on pitemmän kirjoituksen arvoinen juttu. Tästä kuitenkin seuraa se, etteivät seurakunnan työntekijät suinkaan pönkitä sitä työntekijäkeskeisyyttä, mistä kirkkoa syytetään, vaan kyllä työntekijäkeskeisyyttä pitävät yllä seurakuntalaiset. Seurakuntalaisen tehtävänä ei voi olla vain lehtien haravointi. Papille kuuluvat kirkon järjestyksen mukaan tietyt asiat, mutta näitä asioita ei ole niin paljon kuin "perinteisesti" ajatellaan.
Seurakunnassa, josta loman jälkeen siirryn uuteen, on koettu monta ihmettä ja kummaa viime aikoina. Onko muun kuin opetuksen paikka, jos seurakunnassa ei ymmärretä esimerkiksi sitä, että ehtoollisaineiden konsekraatio ja Kristuksen ruumiin ja veren jakaminen ovat kaksi eri asiaa. Konsekraatio eli ehtoollisaineiden pyhittäminen on kirkon järjestyksen ja uskon mukaan papin tehtävä. Pappi ei tässäkään anna ehtoolliselle mitään lisäarvoa, vaan kaiken merkityksen antaa yksin Jeesus Kristus. Ehtoollinen ei ole mikään muistoateria. Se ei ole mikään vertauskuvallinen asia. Ehtoollisessa Kristus antaa meille itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhumme Kristuksen todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa. Seurakunnassa, joka on jäämässä muistoihini, ovat muutamat boikotoineet ehtoolliselle osallistumista, jos Kristuksen veren on jakanut maallikko. Ymmärrystä avaavaa ja rakentavaa keskustelua ei juuri ole pystytty edes käymään. Tämä on surullista.
Välillä tunnen itse olevani todella vanhoillinen, tosin aivan eri mielessä kuin ne, jotka korostavat, miten täällä on ennenkin tehty. Haluan etsiä yhteyttä kristilliseen traditioon. Olen paljon yhteyksissä ortodoksien kanssa, mutta yllä kuvatussa tilanteessa on tärkeää ymmärtää läntisen tradition merkitys luterilaisille kristityille. Rinnakkainelo ortodoksien kanssa on ollut hengellistä elämään rikastuttavaa, mutta meidän on ymmärrettävä, että idän ja lännen kirkot ovat kehittyneet eri tavoin. Ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko kummatkin edustavat myös luterilaisen kristityn juuria, mutta Vatikaanin toinen konsiili on luterilaisten kannalta paljon merkittävämpi kuin usein tajuammekaan. Tuossa konsiilissa roomalaiskatolinen kirkko pääsi eukaristian "maallikkokäytännöissä" sellaiselle tasolle, että tässä seurakunnassa ei sen omassa parhaudessa samaan ole ylletty vielä puolen vuosisadan päästäkään. Ja maallistumisen kanssa tällä asialla ei kyllä ole mitään tekemistä.
