Sine Domenico non possumus

Pyhän edessä

Olen jo kauan sitten tunnustanut, että olen kokenut olleeni Pyhän edessä. No, ehkä tässä ei vielä mitään ihmeellistä. Mutta kun kaltaiseni luterilainen pappi on kyseessä, ja kun tämän ainutkertaisen kokemuksen ympäristön muodosti jumalallinen liturgia ortodoksisessa kirkossa. Yhtä ainoaa selittäjää tälle kokemukselle en ole löytänyt, mutta jotain tekemistä kokemuksellani on lakkaamattoman rukouksen kanssa. Sitähän ortodoksinen jumalanpalvelus, jota kutsutaan liturgiaksi, aivan konkreettisesti on. Meillä on sama Jumala ja erilaiset perinteet, ja siksi ensi alkuun voi olla vaikea hahmottaa ortodoksisen palveluksen kokonaisuutta. Mutta osallistumalla oppii ja alkaa ymmärtää. Tämä toki koskee myös omaa perinnettä. Tuskinpa kukaan omaansakaan liian hyvin tuntee tai ymmärtää.

Olen totisesti toivonut voivani kokea samaa oman kirkkoni jumalanpalveluksessa. Mutta kun perinteet ovat erilaisia. Meillä, näin minusta joskus tuntuu, mennään kohdasta A kohtaan Ö. Vielä kun joku piispammekin saattaa sanoa, että sanajumalanpalveluksen tulee mahtua tuntiin ja messuun saa mennä korkeintaan vartti enemmän. Itse olen todennut monille, että kun vapaapäivinä mieluusti käyn Valamossa, niin juuri sen takia menen kirkkoon, että sieltä ei heti tarvitse lähteä pois. Papin on tietenkin ymmärrettävä tehtävänsä, sillä jos hän on ulkona kuin lumiukko, niin miten ihmeessä satunnainen seurakuntalainen voi millään päästä sisälle. Pappi johtaa jumalanpalvelusta, mutta seurakunta on sen todellinen subjekti, toimittaja. Ei ole näytöstä. Ei ole esiintyjiä, yleisöstä puhumattakaan. On läsnä oleva, rukoileva, laulava, kiittävä ja ylistävä seurakunta.

Monen monta pyhää yötä, siis pääsiäisenä, olen valvonut ortodoksisessa palveluksessa. Olen ollut kuin tavan seurakuntalainen. Olen laulanut kirkkokuoron riveissä. Olen laulanut pappien kanssa alttarissa kulkematta Kuninkaan ovista. Olen saarnannutkin ortodoksikristiveljille ja –sisarille. Niin, luin sen hienon pääsiäissaarnan, joka on säilynyt Johannes Kultasuun nimen alla. Ei siinä kovin paljon vahinkoa ole varmaan tapahtunut, sillä luen suomenkieltä varsin sujuvasti luterilaisenakin. On ollut upeaa olla mukana pääsiäisriemussa. Sitä aivan odottaa, milloin kajahtaa ensimmäisen kerran ”Kristus nousi kuolleista! – TOTISESTI NOUSI !!!” Ja sitten kirkkoslaaviksi sama, ja kreikaksi, ja ruotsiksi, ja latinaksi. Tuosta tulikin mieleeni, että olen lukenut pyhää evankeliumia Johanneksen mukaan myös ranskaksi, vaikka osaan vain muutaman sanan ruokalistaranskaa. Mutta, mihin ei pyhä ilo innoittaisi.

Viime pääsiäisenä yksi toiveeni toteutui, vaikka se merkitsikin katkoa pääsiäisperinteeseeni ortodoksisessa kirkossa. Meillä oli Maaningan kirkon historian ensimmäinen pääsiäisyön messu. Minä toimin kanttorina ja seurakuntapastori selebroi. Kristikansaa oli noin 70 henkeä, joista suurin osa ennen näkemättömiä (kirkkoon mahtuu reilu tuhat enemmän). Ensimmäisenä lukukappaleena oli luomiskertomusta Genesiksestä. Mietin hartaasti millainen vastausmusiikki voisi tuota hienoa tekstiä seurata. Heureka! Mieleeni tuli Edvard Griegin Aamutunnelmia Peer Gyntistä. Mikä sopisi paremmin seuraamaan kertomusta elämän aamuhetkistä? Olin löytänyt netistä pilipalisovituksen, joka sopi sormiini kuin A aapisen alkuun. Pääsiäisilossa meillä luterilaisilla on vielä varaa kehittyä. Meistä on tullut taitavia siinä, että kätkemme ilon ja riemun niin, ettei siitä kerta kaikkiaan voi olla häiriötä naapurille. Mutta eipä se haittaisi, jos pääsiäisriemusta vähän ja vähän enemmänkin riehaantuisi: KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! Tuossa tervehdyksessä sitä on jytyä. Luterilainen versio ”hyvää pääsiäistä” on laimea, eikä välitä sanomaa elämästä, joka voitti kuoleman. Samaa en siis vielä kokenut ensimmäisessä luterilaisessa, maaninkalaisessa, pääsiäisyön messussa. Siis samaa kuin ortodoksisessa kirkossa, mutta silti olen onnellinen, että saimme avata oman kirkon oven pyhänä yönä vuonna 2008.

Siunatkaa! Niin kehottaa Raamattu. Miksi luterilainen piispa muuten ei voisi siunata pappejaan, ortodoksikollegansa tavoin. On ihan toista saada esipaimenen siunaus kuin vain sanoa käsipäivää: TERVE!