torstai 6. marraskuuta 2008

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Yhteiskunnan moniarvoistuminen on tosiasia ja todelta tuntuu sekin, että tämä kehitys ohjaa kirkkoamme. Kirkon on monen ihmisen mielestä alistuttava maallisen yhteiskunnan talutusnuoran ohjattavaksi. Minusta tuntuu usein siltä, että luterilaisen kansankirkon suuruus on yksi sen suurimmista ongelmista. Kun katto on korkealla ja seinät leveällä, niin ei ole aivan yksinkertaista löytää vastausta siihen, miksi kirkon penkkirivit harvenevat. Yksi yritys näyttää olevan tarve mielistellä niin sanottua kuviteltua suurta enemmistöä.

Kansan yleisellä mielipiteellä puolustetaan yhtä sun toista asiaa. Demokratia on maallisen yhteiskunnan kannalta helposti puolustettava asia. Saamme olla ylpeitä suomalaisesta kansanvallasta, demokratiasta. Kirkonkaan elämässä demokratia ei ole turhake, mutta kuitenkin ongelmallinen. Ongelma on siinä, että enemmistö ei aina ole oikeassa. Jokin maallinen laki voidaan korjata varmastikin varsin yksinkertaisesti, mutta kirkko ei voi ihan kaikesta päättää tänään jollakin tavalla ja huomenna taas jollakin toisella tavalla. Tietynlaista johdonmukaisuutta ja uskollisuutta tarvitaan kirkossa.

Minusta tuntuu, että kirkkomme nimi voisi olla toisinkin. Nyt se kuuluu näin: Suomen evankelisluterilainen kirkko. Ruotsinkielinen muoto on mielestäni parempi: Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Olisi turvallista, jos luterilainen kirkkoperhe pystyisi yhdessä päättämään uskoa ja kirkon elämää koskevista asioista. Nythän luterilaiset kirkot itsenäisesti päättävät asioistaan, ja sen kyllä huomaa. Päätöksenteko ei varmasti helpottuisi, mutta jospa vaiva palkittaisiin. Nyt siis maassamme on Suomen evankelisluterilainen kirkko, ja kansa päättää. En minä mitään pappisvaltaa aja, mutta pelkään sitä, että nöyryys Jumalan edessä vaihtuu nöyristelyksi kuvitellun enemmistön edessä. Jumala ei varmasti anna rukoilijalle kaikkea sitä, mitä tämä pyytää, mutta varmasti hän antaa sen, mitä rukoileva ihminen tarvitsee. Mietin, kumpiko lienee vallalla kirkossamme, ristin teologia vai menestysteologia? Olemmeko huolissamme kirkon verotuloista vai ihmisten sieluista? En tarkoita näillä riveillä, enkä myöskään rivien välissä mitään sellaista, että kirkon olisi työnnettävä osa kansasta katuojaan. Eihän Kristuksen kirkko niin voi toimia edes suutuspäissään. Fariseukset ja Herodeksen kannattajat olivat oikeassa vaikka heillä olikin näin sanoessaan ketun häntä kainalossa: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.” (Mark. 12:14)

Joskus kuulen sanottavan, että jos Jeesus olisi nyt keskellämme, hän tekisi varmasti niin ja näin. Miten paljon ihminen lienee sitten muuttunut aikojen saatossa? Jeesuksessa uusi aika murtautui tämän maailman ihmisten keskelle. Kun Jeesus jo silloin puhui niin kuin se, jolle on annettu voima ja valta, niin miksi hän ei jo silloin tehnyt kaikkea sitä, mitä hänen sanotaan nykyään tekevän. Meidän tehtävämme ei ole näyttää Jeesukselle kaapin paikkaa, vaan meidän on seurattava häntä: ”Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)

Muistan jo lapsuudestani Logos-kvartetin laulaman laulun ”Kristus kadulla”. Sen toinen säkeistö kuuluu näin: ”Kansanjoukko ohi vain kulkee. Joku taaksensa vilkaisee, ja ivaten toiset nauraa ja joku aattelee: Ei ansaitse tuo kurja syntinen noin valtavaa rakkautta. On tuollainen huomaavaisuus ihan turhaa tuhlausta.” Ehkä luettuasi kirjoitukseni ihmettelet sitä, että haluan kumota viimeisellä sitaatilla edellä sanotun. Sitä en tee, mutta siteeraan siksi, tuollainen huomaavaisuus ja rakkaus ei ole minkään kuvitellun enemmistön käsissä ja määriteltävissä, mutta varmasti Jumala rakastaa jokaista luotuaan, ilman liberaalin tai konservatiivisen ihmisen asettamia ehtoja.