Kasvatus kannattaa aina!

Kristillinen kasvatus on rappiolla

 

Jokaisena rippikoululeirinä vuosien mittaan olen kokenut sen huolestuttavan tunnon, että onko enää jäljellä niitä perheitä ja sukuja, joissa lapsia ja nuoria kasvatetaan kristillisessä mielessä. Kun yritän opettaa Raamatun merkitystä, niin monikaan ei tunnu haluavan Kirjaa edes avata. Raamattuun on vuosien mittaan piirrelty melkein mitä tahansa. Eikä tässä ole kysymys kansien tuunaamisesta, joka voisi sinänsä olla ihan oikeaa ja lämmintä. Joskus on ollut pakko viitata Koraaniin ja islaminuskoisiin siinä mielessä, että mitä tapahtuisi jos Koraania käsiteltäisiin samalla tavalla kuin kristittyjen pyhintä Kirjaa. En kehota väkivaltaan, vaan kysyn, eikö meille ole mikään pyhää! Pyhyys ei estä Raamattuun tarttumasta, vaan jopa siihen hyvästi kehottaa. Raamattu on monipuolinen kirjasto, jonka lukeminen kannattaa aina. Rippikouluun tullessaan monikaan nuori ei juuri ole kirjojen Kirjaan tarttunut. Rippikoulua kutsutaan rippikouluksi juuri Raamatun sisältämien pyhien kirjoitusten tähden. Rippikoulu on kasteopetusta, johon vanhemmat ja kummit voisivat varmasti paremminkin palata. Rippikoulu opettaa myös ripin merkitystä ja hyvä niin, sillä välillä tekisi todella ripittää nuoria, mutta kuitenkin mietin, että kohde saattaa olla väärä. Monen ihmisen, nuoren ja vanhemman, mielessä Raamattu on vanhentunut, mutta itse olen tuntenut vuosien mittaan sen yhä ajankohtaisemmaksi. Toki Raamatun lehdiltä löytyy myös omaan aikaansa sidottua, mutta pelastuksen kysymykset ovat varmasti ikuisia ja siten ajattomia, muuttumattomia. Raamatusta löytyvät myös nämä tärkeät apostoli Paavalin sanat: ”Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: "Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet! Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: "Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?" Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Nyt kysyn: eivätkö he ehkä ole kuulleetkaan sitä? Varmasti ovat: - Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti. Mutta eikö Israel ole sitä käsittänyt? Jo Mooses sanoo: - Minä saan teidät kadehtimaan kansaa, joka ei ole kansa, vihaamaan pakanoiden ymmärtämätöntä joukkoa. Jesaja sanoo vielä rohkeammin: - Ne, jotka eivät minua etsineet, ovat minut löytäneet, olen ilmaissut itseni niille, jotka eivät minua kysyneet.” (Room. 10:15–20) Usko on iloinen asia ja elämäni tärkein voimavara. Raamattu ei ole Jumalan tai ihmisen lyömäase, vaan elämän eväspaketti, joka on aina tuoretta, sillä tuoreuden takaa Pyhä Henki, eläväksi tekijä. Raamattuun ei koskaan liimata parasta ennen –päiväystä.

Rukous on monelle lapselle ja nuorelle miltei tuntematon käsite, vaikka se on Jumalan edessä elonmerkki siinä missä meille samaa merkitsevä hengitys. Rukous koetaan vaikeaksi, vaikka se on helppoa ja luonnollista. Rukous ei ole tyhjän hokemista, vaan sydämen puhetta Jumalan kanssa. Ilman rukousta en voisi kuvitella eläväni. Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan. Niinpä olen koko ajan yhä vahvemmin tuntenut ilolla ja toivolla tämän asian: Kaste kantaa ja kasvatus kannattaa!

 

Jo alussa Jumala loi meidät yhteyteen

Luomakunta on Herran

 

Vietimme kiitospalvelusta jylhän luomakunnan keskellä viime sunnuntaina (10.8.2008). Luontokirkoksi sitä jo perinteisellä tavalla kutsutaan. Paikkana oli Maaningan Tuovilanlahden Korkeakoski, Suomen korkein vapaana virtaava putous. Putouskorkeus on eräiden tietojen mukaan noin 46 metriä.

Kiitospalvelusta vietimme jo kolmattatoista kertaa. Ihmeellistä on se, että yhtään kertaa emme ole viettäneet sadepisaroiden keskellä. Korkeakoskelle ajellessa on toki monta kertaa sadellut enemmän tai vähemmän. Myös palveluksen jälkeen on piankin saattanut ukkosmyrsky ilmestyä. Kiitospalveluksiemme aikana vedet ovat siis virranneet vain joessa ja koskessa. Tämä kesä on ollut vaihteleva säiden suhteen. Hellettä ei juuri ole koettu millään puolella täällä pohjolassa. Ekumeeninen luontokirkko muuttui tälläkin kerralla ekumeeniseksi kesäkirkoksi. Pilvet vedettiin pois päältämme, auringonvalo alkoi siivilöityä puiden välistä, ja valon mukana virtasi lämpö. Ihmisiä oli saapunut paikalle pitkälle kolmatta sataa. Aluksi tosin luulin, että tulee vedettyä pohjat väkimäärien suhteen. Luulo ei siis ole yhä vieläkään tiedon väärti.

Alkujaan luontokirkko oli monta vuotta luterilaisen seurakunnan tapahtuma. Vähitellen korviini tuli toiveita, että myös ortodoksinen seurakunta tulisi mukaan. Tänään on sydämessäni monia muistoja syvällisistä palveluksista vedenpyhityksineen. Luomakunta on Herran ja siksi varmasti meille kaikille yhteinen. Yhteinen kiitos on tärkeää!

Alkukesästä minuun otti yhteyttä paikkakunnalla asuva saksofonin soiton taitaja. Hän kyseli, olisiko juhannuspyhinä jotain tapahtumaa, johon hän voisi tulla soittamaan. Maaningan hienoja paikkoja on myös Viannankoski ja sen äärellä oleva vanha mylly. Myllyn luona on pidetty muutamia juhannusseuroja, ja siksi saksofonisti toivoi mahdollisuutta palvella musiikillaan. Tänä kesänä Viannankosken myllyn isäntäväki huilaili, mutta muistin mainita soittajalle luontokirkosta. Kun muistin soittajan soittavan vapaakirkollisessa Viikunapuu-yhtyeessä, mieleeni tuli ajatus, että tulevalla kerralla luontokirkossa voisivat soida mahdollisimman laajasti tunnetut hengelliset laulut. Mainitsin ajatuksesta kanttorillemme, ja hän toi pian esille tuttuja hengellisiä ja kansanmusiikillisia helmiä: ”Jeesus, sä ainoa”, ”Jäi toiset aamulla nukkumaan” ja ”Ken on luonut sinitaivaan”. Minä otin sitten alkulauluksi hienon ortodoksisen veisun ”Ken kielin voisi kuvaella”. Kiitospalvelus päättyi monille tuttuun virteen ”Liekkejä on monta, valo on yksi”.

Vaikka kiitospalvelus on siis jo monia vuosia ollut luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan järjestämä, niin luonnollisesti kaikki kristityt ja muutkin Jumalan kuvaksi luodut ovat aina olleet tervetulleita. Toisinaan tosin tuntuu, että kaikki pitäisi kutsua henkilökohtaisesti. Lehdessä oleva julkinen ja yleinen kutsu ei ole kaikille sama kuin kutsu. Itse ajattelen, että pyhän kasteen sakramentin jälkeen mitään muuta kutsua ei edes pitäisi enää tarvita. Jokaiseen pyhään palvelukseen kutsutaan aina kaikkia kristittyjä. Eihän kirkkoa merkitsevä alkukielen sana alun perin edes merkinnyt rakennusta, vaan koolle kutsuttujen joukkoa.

Niin, tällä kertaa lauloimme tutun ja herkän sävelmän ”Paimenpoika”. Se oli kanttorin hyvä valinta. Ortodoksirovasti kertoi puolestaan, että häneltä olivat useammatkin henkilöt kysyneet, miksei tuttua, monelle rakasta laulua ole valittu kertaakaan. No, kaikella lienee aikansa, määrähetkensä joka asialla. Minulle tuota toivetta ei kukaan ollut kertonut. Simo Heinisen paaviuden historiaa käsittelevästä kirjasta luin lähelle itseäni tulevan kertomuksen. Johannes XXIII nimittäin oli todennut: ”Olen pelkästään paavina täällä, eikä kukaan kerro minulle mitään.” Tuttu tunne! Olen seurakuntaa ja sen jäseniä varten, mutta silti tavallinen ihminen, jonka kynnys ei todellisuudessa ole sen korkeampi kuin muillakaan syntisillä ja alhaisilla. Moni lienee ajatellut niin, että koska minulla on paljon työtä (pitää usein paikkansa), minua ei myöskään sovi häiritä. Häiritä! Mikään ei minua ilahduttaisi enemmän, kuin se, että joku soittaisi keskelle paperipinoja. Mutta taannoin eräskin seurakuntalainen lähestyi minua sähköpostilla, koska oli pakko. Joskus olisi kiva saada vihdoin kaivattu diagnoosi, mitä tarttuvaa tautia mahdan sairastaa, kun vain pakon edessä otetaan yhteyttä.