Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu

Millainen onkaan luterilainen hartaus?

Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Siitähän osallistuja yksinkertaisesti tietää, mistä on kysymys ja mihin on tullut. Jumalanpalvelushan on ennen kaikkea Kristukseen kastettujen juhla. Meidät on kastettu Kristuksen käskyn mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hartaudet erottuvat usein muusta jumalanpalveluselämästä varsin selkeästi. Radion aamu- ja iltahartaudet ovat sen harvan kerran kun niitä kuuntelen sellaista mukavaa jutustelua. Äskettäin olin hiippakuntani kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden neuvottelussa ja tätä linjaa jatkettiin. Kysynkin, miten vaikeaa luterilaisen papin on lausua nuo sanat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Sen jälkeen voisi rukoilla psalmin sanoin ja sitten kenties lausua tuota omaehtoista pohdintaakin. Isä meidän –rukous olisi myös tarpeellinen, sillä toistuuhan siinä sana "jokapäiväinen". Pyhän edessä oleminen ja pyhyyden tunto syntyvät varmimmin kun tunnemme ja kuulemme olevamme hartaudessa Pyhän Jumalan edessä: Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme, kuten kaunis virsikin toteaa.

Olen viime aikoina miettinyt, mihin on luterilaisuus menossa. Onko meillä kohta kirkko, joka kulkee joka asiassa ja kysymyksessä omia polkujaan (Camelbootsit jaloissaan, tupakka hampaissaan)? Miksi tuntuu olevan vain jäykkää pönäkkyyttä, jos kirkkomme kulkisi samaan suuntaan kuin vanhemmat kirkot. Nykykaavallakin jumalanpalveluksiin kyllä saa lämpöä ja elävyyttä, niin että tuskin tarvitsee heivata pois alkusiunauksen lisäksi uskontunnustus ja Isä meidän, sekä Herran siunaus. Maailma tarvitsisi kipeästi yhteistä todistusta, ja sitä paitsi takana on myös tuhat vuotta yhteistä aikaa, vaikka toki siitäkin ajasta on kulunut jo tuhat vuotta. Kirkon hajoaminen ei ole Jumalan tahto, ja tuskin ihmistenkään, mutta inhimillinen heikkous ja vallanhimo jakavat yhä edelleen kristikuntaa ja kirkkoja.

Miksi luterilaisessa hartaudessa ei saisi näkyä ja tuntua se jatkumo, jota lutheruskaan ei pyrkinyt katkaisemaan?

Ei kilpailua vaan yhdessä todistamista, jotta maailma uskoisi

No competition!

No competition!, sanoi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I minulle, kun ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi patriarkalle: This is Arto Penttinen. He is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät. Komean, mutta leikillisen tittelin oli minulle antanut vuosia sitten isä Olavi Matsi Pielavedellä.

Hirveän tosissani en titteleihin suhtaudu, vaikka niitä riittääkin: teologian maisteri, pastori, kirkkoherra, archon sevastos of the cross, domestichos of the order. Nämä siis edellä mainitun epävirallisen tittelin lisäksi. No en minä noiden jälkimmäisten suhteen tiedä, vaikka on minulla hieno sertifikaatti plakkarissa. Tuosta kirkkoherran tittelistäkin on ollut lähinnä harmia. Vaikka ennen sen "saamista" olin ollut Maaningalla jo neljättätoista vuotta ja luullut ihmisten tuntevan minut, niin silti jokin muuri tuntui nousevan ympärilleni. Ikään kuin en olisikaan se tuttu Arto-pappi, ihmisestä puhumattakaan. Ei titteleissä mitään elämää ole! Vaikka en suuremmin kannata virkanimikkeeni vaihtamistakaan. Onhan se käytössä myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.

Kuuluisat sanat "yllättäen ja pyytämättä" tulivat tänään mieleeni. Sain yllätys, yllätys facebookin kautta tiedon, että kirkon ulkoasiain neuvosto on nimittänyt minut Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisen yhteyden jaoston jäseneksi. Tai jotain sinne päin. En voinut kuin istua ja nauraa äitini sohvalla, sillä hyvältähän tuo tuntui. Olin jo tyytynyt osaani ekumeenisen neuvoston blogistina ja toimiston etä-apulaisena. Siinäkin on hommaa riittänyt, niin minulla kuin tuunaaja-Sirulla.

No competition! Luulisin että tuo motto on vienyt sinne, minne elämä on vienyt. Ei ole tarpeen, eikä edes hyväksi kilpailla kristittyjen elovainiolla. Tai jos on, niin korkeintaan itsensä kanssa. Evankeliumin valo leviää paremmin kun kristityt tuntevat toisensa ystävinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa. Miksi minun pitäisi tai minun kirkkoni pitäisi olla parempi kuin muiden kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen. Minä en omista Kristusta, eikä kukaan toinenkaan. Terveempää on ajatella, että Kristus se on, joka omansa omistaa. Hänellä on meihin yksinoikeus, ei minulla häneen.

Tuo facebook se vasta on jotain. Siellä olen huomannut, etten ole tiennytkään miten riekaleinen kristikunta on, oikea tilkkutäkkien tilkkutäkki. Minulla on kavereina joitakin arkkipiispoja, joiden kirkoista en tiedä, enkä pahemmin ole kuullut. Kyllä siellä anglikaaneista puhutaan, mutta eipä ole sitten kommuuniota Canterburyn arkkipiispanistuimen kanssa. Puhutaan siellä myös vanhakatolisuudesta, mutta apostolista suksessiota osoitellaan suunnasta jos toisesta. Lievästi sanoen mielenkiintoista, ja kun asiaa ei hirveän vakavasti ota, niin onhan se aika hupaisaa. Ja vakavammin ajateltuna ehkä surullista.

Facebook on osa virtuaalitodellisuutta, oikeaa wonderlandia. En aina tiedä, uskoako aistielimiään vai ei. Mutta jos seikkailua kaipaa, niin tietsikan äärellä se sujuu ihan hauskasti (välillä) jospa keski-ikään ehtineeltä pappismieheltä. Niin, jos jokin ekumeeninen sääntökunta (order) on olemassa facebookissa, niin onko se olemassa myös reaalitodellisuudessa? Siinäpä sitä voisit nuo komeat tittelit punnita, jos aihetta siihen kokisin, mutta enpä koe tarvetta. Maailmassa… vain… on niin monta ihmeellistä asiaa…

Kirkkovuosi päättyy pian, mutta mitä se merkitsee

Pysyvä asuinsija?

 

Ensi sunnuntaina on Valvomisen sunnuntai eli toisin sanoen kirkkovuoden toiseksi viimeinen sunnuntai. Kirkkovuosi on muodostaa kehyksen jokaiselle sunnuntain jumalanpalvelukselle. Jumalanpalveluksen kannalta tärkeämpää on siis se, että vietämme Valvomisen sunnuntaita, kuin se, että kyseessä on marraskuun 15. päivä. Harmittelen edelleen, että lehtien kirkollisissa ilmoituksissa tuo kirkkovuoden ajankohta näkyy kovin harvoin.

Elämää kutsutaan usein matkaksi. Mieleeni nousee yksi monista matkoista. Olen junassa matkalla Budapestistä Györiin. Matkustan yksin. En tiedä aikataulusta mitään, sillä olen junassa yllättäen. Pian huomaan, ettei tässä junassa ole kuulutuksia, eivätkä asemien kyltit näy pimeässä helmikuun illassa. Tunnen itseni hermostuneeksi. Jonkin ajan kuluttua ajattelen, että minun täytyy olla jo lähellä päämäärää, ja siirryn jo junan eteiseen. Siellä seisoo onneksi englannintaitoinen konduktööri. Kysyn häneltä, olemmeko jo Györissä. Hän sanoo: Emme toki vielä. Mene takaisin ja ota vielä nokkaunet. Menen istumaan siihen vaunuosastoon josta läksin laukkuani raahaamaan. Siellä on nuoria. Kysyn, osaavatko he englantia, ja he osaavat. Pyydän heitä kertomaan, kun olemme Györissä. He suostuvat hymyillen.

Lopunajoilla, siis päämäärään saapumisella on saatettu pelotellakin. Minusta olisi kauheampaa jäädä kuin nalli kalliolle matkan varrelle. Olen vieläkin kiitollinen tuolle ystävälliselle unkarilaiselle konduktöörille. Hän ei sallinut minun jäävän junasta ennen aikojaan. Ilman häntä minä olisin astunut pimeälle asemalle ties missä ilman mitään puhelinnumeroa ja osoitetta. Raamatussa löytyy elämäsi matkaa varten "konduktöörin" kuvaus: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21)Olen iloinen, että sain tehdä matkaa noiden unkarilaisten nuorten seurassa. Emme me keskustelleet, mutta he antoivat minulle turvallisen mielen. Jo alussa Jumala tarkoitti meidät avuksi ja tueksi toisillemme: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." (1. Moos. 2:18) Tuskin tuo kohta vain avioliittoa tarkoittaa.

Junassa voi nukkua, jos ei ole vaaraa, että menee oman aseman ohitse. Tuossa unkarilaisessa junassa en pystynyt enkä halunnut nukkua. Pelkäsin meneväni määränpääni ohitse. Ei ole samantekevää, mihin olemme menossa, vaikka siltä välillä tuntuisikin.

Pysyvä asuinsija on nykyään jo melkoinen harvinaisuus. Yhä useampi on matkalla suuren osan elämästään. Niinpä nykyihminenkin pystyy halutessaan jollakin tavoin käsittämään tämän sunnuntain sanoman, jonka mukaan ihmisellä ei ole täällä pysyvää asuinsijaa. Mutta muistammeko, että toivomme onkin se, että kuljemme kohti pysyvää asuinsijaa, jonka Jumala itse on valmistanut? Tämä elämä on vain kalpea heijastus siitä, mitä on edessä. Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.

Nykyään sanotaan, että meitä ihmisiä riittää moniin juniin. Siitä, mitä olen jo kertonut yhdestä junamatkastani, tulee vielä mieleeni tämä: "Me käymme yhtä matkaa rukoillen kohti taivasta. On määränpäämme yksi ja yksi tie on kaikilla. Se tie on Jeesus Kristus. Yön, myrskyn vaaroissa me saamme aamuun luottaa ja laulaa voitosta." (Virsi 444: 2)