Onko rippikoulu rippikoulu vai mikä?
Mistä tulee luterilaisen kirkkomme suosituimman toimintamuodon nimi? Luterilaisia pappejakin tämän mukaisesti kutsutaan rippi-isiksi tai rippipapeiksi, vaikka nimitys on pohjimmiltaan harhaan johtava. Luterilainen rippipappi on siis se pappi, jonka pitämässä rippikoulussa on oltu. Verrataanpa ortodoksiseen tai katoliseen näkökulmaan, niin luterilainen käytäntö on kummajainen. Näissä vanhoissa kirkkokunnissa kysymys on paljon syvemmästä hengellisestä ohjauksesta. Kysymys on luottamuksellisesta suhteesta, joka konkretisoituu ripissä, pyhässä sakramentissa. Luterilaisuudessa rippi sinänsä on tallella, mutta sillä ei ole sakramentin asemaa. Rippi ei välttämättä tapahdu siis vain papin ja hänen luokseen tulevan ihmisen välillä.
Ripistä kyllä opetetaan rippikoulussa, mutta siitä ei tule nimi tälle opetustapahtumalle. Rippikoulu on kirkon antamaa kasteopetusta, jossa Jumalan sanan tutkiminen on keskeisellä sijalla. Rippikoulu on seurakunnan koulu, jota voidaan kutsua monella nimellä: kastekoulu, konfirmaatiokoulu, ehtoolliskoulu - tai elämän koulu. Olisikin kenties aika päivittää kirkon antaman kasteopetuksen nimi. Se voisi selkiyttää myös ripin merkitystä luterilaisessa kristillisyydessä, jossa monet termit ovat vähemmän suloisesti sekaisin. Jossain seurakunnassa voidaan viettää messua ilman pyhää ehtoollista. Jossain tuomiokirkossa voidaan kirkkoherran virkaanasettamista juhlistaa paastonajassakin niillä messun osilla, jotka paastonajassa jätetään pois.
Kirkon antama kasteopetus onnistuisi myös paremmin, jos sitä ei jätettäisi vain sen vuoden tapahtumaksi, jolloin nuori täyttää viisitoista vuotta. Minusta tuntuu usein siltä, että meidän rippikoulun opettajien pitäisi kovin lyhyessä ajassa ehtiä tehdä kaikki sekin, mihin vanhemmilla, kummeilla ja isovanhemmilla olisi ollut aikaa viisitoista viimeistä vuotta.
Kirkon antama kasteopetus onnistuisi myös paremmin, jos käsitys seurakunnasta olisi selkeämpi. Nythän on niin, että usein seurakunta mielletään todellista itseään paljon pienemmäksi piiriksi. Seurakunnasta tulevat mieleen työntekijät, kirkkorakennukset ja hautausmaat. Kirkko mielletään siis palveluorganisaatioksi. Tällainen näkemys on varsin kaukana hengellisestä yhteisöstä, jossa uskotaan Jumalaan ja eletään ihmisiksi.
Kirkon antama kasteopetus onnistuisi paremmin, jos sitä ei miellettäisi loppumaan konfirmaatioon. Viimeisenä leiripäivänä sanon usein nuorille jotenkin tähän tapaan: Nyt te ette vielä ymmärrä mitä me olemme yrittäneet teille opettaa, mutta ehkäpä te joskus vielä sen käsitätte. Taustalla tähän lausahdukseen on virren viisaus: ”Tee, Herra, työsi ja täytä se itse!” Rippikoulua käydään siis elämää, ei rippikoulua tai sen opettajia varten. Tästä koen nousevan toiveikkuutta. Rippikoulu ei olekaan vain suoritus nuorelle tai opettajalle. Tai ainakaan niin ei pitäisi olla. Tai jos emme pääsekään irti suorituskeskeisyydestä, niin ajatelkaamme edes, että parhaimman palkkion siitä ojentaa elämä itse. Tämä tapahtuu silloin kun huomaamme, miten paljosta voimme kiittää. Itse en omasta rippikoulusta hirveän paljon muista, mutta sen jälkeen olen rakastunut kirkkomusiikkiin, erityisesti urkumusiikkiin, olen löytänyt tieni jumalanpalvelukseen ja minusta on tullut pappi. Ei tämän kaiken kannalta voi muuta sanoa rippikoulua ajatellen: ”Turhaan ette tänne tulleet!”
Koulua ikä kaikki! Joskus kauan sitten eräs ystäväni täytti 50 vuotta. Juhlia vietettiin vapaaseurakunnassa. Soitin siellä jotain pianolla. Mieleeni jäivät päivänsankarin sanat: ”Rakastan Raamattua!” Minun suhteeni kirjojen Kirjaan on kasvanut ja kehittynyt. Tänään ajattelen, että Raamattu ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan lainkaan yksilön tai yhteisön kohdalla. Tänään ajattelen, että myös meille luterilaisille Raamattu on paitsi uskon myös elämän peruskirja. Miten voisin erottaa uskon elämästä tai päinvastoin. Eihän usko ole elämässä siinä kulttuurin ja urheilun välissä, vaan läsnä kaikessa elämässä. Usko on elämän kantava voima: ”Jumalan kämmenellä ei pelkää lintunen, Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.”
