Tyhjässä kirkossa kuvat julistavat...

Kantaako luterilaisuus ikonoklasmin taakkaa?

 

Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.

Ajattelin nostaa hyvän paimenen esille ihan konkreettisesti. Ostin muutama vuosi sitten Valamon luostarista varsin suurikokoisen Evakko-Kristuksen. Sijoitin sen kirkossamme alttariseinän takana olevaan kappeliin. Siellä kun seinät olivat muutoin kovin tyhjät. Hyvän paimenen sunnuntaina nostin tuon hienon kuvan, jossa ovat suomenkieliset sanat ”Uuden käskyn minä annan teille”, kirkkosaliin alttaritaulun alle. Kuoriin sijoitin vielä vanhan pyhäkoulutaulun, jonka aiheena oli Hyvä paimen. Ajattelin, että näin päivän keskushenkilö pääsee kauniisti esille.

 

Jumalanpalveluksesta oli kulunut jonkin aikaa, kun kuulin erään kirkkovieraan kysyneen vieruskaveriltaan, että olivatko he tulleet ortodoksiseen kirkkoon Pihtisalmessa vai Maaningan luterilaiseen kirkkoon.

 

En tiedä, mikä on luterilaisen kirkon suhde varhaisiin ekumeenisiin konsiileihin ja niiden päätöksiin. En tiedä myöskään, että luterilaisuus olisi ottanut ikoneihin toisen kannan kuin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787, joka kumosi ikonoklasmin, ja salli ikonit osaksi yksityistä kuin yhteistä jumalanpalveluselämää.

 

En tiennyt, että kuvat muuttaisivat luterilaisen opin muuksi kuin mitä se on. Mutta minä kaipaan kuvia. Minä suorastaan tarvitsen niitä. Miten tyhjät kirkon seinät edistäisivät muka paremmin sitä sanomaa, jota kirkon on aina ja kaikkialla julistettava?

 

Olen iloinen hiljaisuuden liikkeestä ja suomalaisten Taizé-yhteyksistä. Ne avartavat vähä vähältä ymmärrystämme. Matkoillani olen nähnyt senkin, etteivät luterilaiset kirkot, tavat ja muodot ole suinkaan samanlaiset kaikkialla. Erilaisuus voi olla rikkautta.

 

Luulevatko luterilaiset, että ortodoksit palvovat kuvia, ja siksi he siis vieroksuvat niitä omassa kirkossaan? Siinä tapauksessa ikonien torjunta perustuu väärinkäsitykseen. Ortodoksit eivät palvo kuvaa, vaan kunnioittavat kuvan ’alkukuvaa’. Ikoni on ikkuna iankaikkisuuteen. Palvonta kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle.

 

Liian kapea käsitys sanan kirkosta näivettää kirkon. Joskus me luterilaiset varmaan ajattelemme, että me olemme avarakatseisia kristittyjä. Miten me muka olemme avarakatseisia, jos emme hyväksy erilaisuutta omassa keskuudessammekaan, vaan lyömme lisää vettä epäluulojen kihisevälle kiukaalle. Augsburgin tunnustuksesta voimme lukea seuraavaa: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (VII Kirkko)

 

Evästä elämään

Tule, Pyhä Henki, Lohduttajamme

Ennen taivaaseenastumistaan kuolleista herätetty Kristus lupasi omilleen Pyhän Hengen, ja kehotti heitä odottamaan tämän lupauksen täyttymistä. Sillä kerralla odottavan aika ei venynyt pitkäksi. Apostolit kokoontuivat pian juutalaisten helluntaijuhlille, joita vietetään sen muistoksi, kun juutalaiset Egyptistä lähdettyään saivat Siinain vuorella Jahvelta Mooseksen välityksellä Kymmenen käskyn laintaulut. Kuten kuuluisa epistola kertoo, väkeä oli koolla paljon ja heitä tuli kaikista suunnista.

Aika ennen helluntaita muistuttaa meitä tästä odotuksesta, joka ensimmäisenä helluntaina täyttyi. Odotus kuuluu monin tavoin kristilliseen uskoon, eikä vähiten siksi, että me odotamme Jumalalta osaksemme kaikkea hyvyyttä ja rakkautta. Me odotamme myös kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Tähän liittyy ajatus lähiodotuksesta, sillä tämä kaikki perustuu Jeesuksen paluuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen. Outo ajatus tämä ei meille ole, sillä mehän rukoilemme Isä meidän-rukouksessa aina näillä sanoin: "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Toinen asia tietenkin on, että pysähdymmekö me tarpeeksi miettimään sitä, mitä rukoilemme.

Jeesus on luvannut: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh. 14:26) Tämän lupauksen toteutuminen merkitsee sitä, että Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja hänen seurakuntansa välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta.

Vietämme tänään Kaatuneiden muistopäivää. Tänä vuonna raskaat sotavuodet ovat olleet ehkä korostuneesti tietoisuudessamme. Sota kosketti sotilaiden lisäksi myös heidän perhettään ja sukuaan. Niin monen nuoren miehen, pojan, veljen ja isän elämä katkesi sodassa kesken. Maaningan kirkkomaassakin on 222 sodassa kaatuneen viimeinen leposija. Jo vuosikymmeniä ovat surusta raskaat askeleet saapuneet haudalle, minne tuodaan kynttilöitä ja kukkia. Ehkä suru on löytänyt lohdutustaan, ehkäpä kaipaukseen on tullut toivoakin. Suru silti säilyy, luonnollisesti. Muistot vähitellen himmenevät, mutta emme saa antaa niiden sammua. Kohta poissa on veljet, mutta heidän perintöään me nuoremmat kannamme. Tämän perinnön kaunein symboli on vapaana hulmuava Suomen lippu, Siniristilippu. Kantakaamme tätä perintöä ryhdikkäästi!

Saamme uskoa ja iloita, että Herra on todellakin rakentanut maatamme. Hän tahtoo johdattaa meitä tänäkin päivänä kohti todellista vapautta, vapautta lähimmäisen palvelemiseen ja rakastamiseen: "Maailmaa, Herra, armahda! Me tarvitsemme Jeesusta. Hän ristillään on taistellut, myös meidät vapauttanut." (Vk. 601: 4)

Pyhä Henki, lohdutuksen Henki, viisauden Henki ja uuden rohkeuden Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa! Herra, armahda meitä, kuule, ja armahda!