Force majeure

LOMALLE LOMPS!
KIRJOITTELEN TÄTÄ VIESTIÄ HELSINKI-VANTAALLA. LENTO LÄHTEE KLO 16.20 (AIKATAULUN MUKAAN). TÄTÄ BLOGIA EN SIIS PÄIVITÄ KAHTEEN VIIKKOON, MUTTA ONHAN TUOTA LUETTAVAA KERTYNYT TÄNNE VAJAASSA VUODESSA SEN VERRAN, ETTÄ TUSKINPA OLET KAIKKIA ENTISIÄKÄÄN LUKENUT.
Terveisin Arto, ansioton palvelijasi

Pyhittäjä on paastoaja

Käykäämme nyt Jerusalemiin

 

Kun ajattelen joulun ja pääsiäisen nykymenoa maassamme, niin mieleeni nousee kysymys, muistammeko me luterilaiset Raamatun sanat, joiden mukaan Jumalan valtakunta ei ole syömistä ei juomista? Miksi luterilaisessa kirkossa muistetaan aina muistuttaa, että paaston ei tarvitse merkitä sitä, että ruokapaastoa tarvittaisiin? Miksi pitäisi korostamalla korostaa eroa ortodoksiseen kirkkoon? Meillä olisi paljonkin oppimista idän kristityiltä siinä, mikä liittyy suureen paastoon ja pyhään pääsiäiseen. Me taidamme olla todellakin niitä pitkäperjantain kristittyjä. Olisi todella tärkeää päästä myös ylösnousemukseen.

Mutta mehän lausumme vakavalla naamalla: ”Usko on iloinen asia!” Me korostamme järkeä ja ohitamme siten uskon, joka on Jumalan antama lahja. Vähäinenkin usko on uskoa. Eihän sitä tarvita Jeesuksenkaan mukaan kuin sinapinsiemenen verran. Mitään uskon mittaria ei sitä paitsi ole olemassakaan, vaikka useinhan se siltä tuntuu. Keitä me olemme arvioimaan toinen toisemme uskoa? Miksi johonkin herätysliikkeeseen kuuluminen varmistaisi muka sen, että olemme oikeassa uskossa? Uskoa vaikka meillä on vähän, niin sittenkin Jeesus tulee ”tähän”! Siis sulle ja mulle! Tule, Jeesus, ja siunaa lastas. On tuulinen maailman tie! Siksihän hankin albaksikin sen munkin kaavun, josta minua takanapäin on arvosteltu. Leveät hihat ovat liian leveitä, vaikka missään ei ole määrätty mikä on oikea leveys.

Kirkko ei syntynyt Suomessa vasta 1500-luvulla, vaikka siltäkin joskus tuntuu. Tiesitkö muuten sitä, että 1700-luvulla luterilaisessa kirkossakin suitsutettiin, enkä tarkoita tupakointia. Kelloakin taidettiin kilistää ehtoollisen asetussanojen yhteydessä. Jos nämä nyt tekisin, niin minut haukuttaisiin hereetikkona, siis harhaoppisena. Sanan kirkko on minusta aivan liian puhtaaksi viljelty. Olemme unohtaneet, että ihminen on kokonaisuus. Ihmisellä on siis muitakin elimiä kuin vain korvat ja aivot.

Tervetuloa paastonajan jumalanpalveluksiin! Kerta toisensa jälkeen evankeliumeissa kerrotaan, miten Jeesus menee niiden luokse, joita muut karttavat. Jeesus kuuntelee ja armahtaa niitä, joita muut halveksuvat. Jeesus koskettaa niitä, joista muuta varoittavat nokka tuhisten. Mutta Jeesus ei silti kehota jatkamaan matkaa, joka kulkee harhaan. Jeesus ei katso kaikkea sormien läpi. Mutta Jeesuspa ymmärtää. Hän ei ole kaveri joka vain sanoo ymmärtävänsä. Jeesus ymmärtää sinua ja minua ihan aikuisten oikeesti. Mutta meidänpä täytyy tulla lapsiksi, että voisimme vastaanottaa tämän ymmärryksen. Älkäämme koskaan tehkö aborttia sisäiselle lapsellemme. Tulkaamme avoimiksi Jumalan rakkaudelle ja armolle, hyvyydelle ja uskollisuudelle, kauneudelle ja iankaikkisuudelle. Ja jos tämä tuntuu vaikealta, niin rukoilkaamme sydämiimme Lohdutuksen, Viisauden ja Ymmärryksen Henkeä. Kun kirjoitin tuohon sanan viisaus, niin onkin taas muistutettava, että Raamatun todistuksen mukaan Jumalan viisaus on hulluutta ihmisen silmissä ja järkeä korostavassa ymmärryksessä.

On todella turvallista se, ettei ihminen käsitä Jumalaa. Jumalassa ainoastaan yhdistyvät pyhyys ja hyvyys. Meidän ihmisten kohdalla tällaista yhdistelmää ei tarvitse edes kuvitella. Tästähän muistuttaa tämä paastonaikakin. Paastonaika on kuin lyhytelokuva inhimillisestä todellisuudesta ja Jumalan iankaikkisuudesta. Jeesuksessa on näiden todellisuuksien kohtauspiste: Missä rakkaus ja laupeus, missä laupeus, siellä Jumala (on)! Kun rohkeasti astut Jeesuksen seurassa Jumalan rakkauden uhritielle, saat pian havahtua siihen ihanaan todellisuuteen, missä Jumala rakkaudellaan voi tehdä sinut uudeksi. Kun pääsiäinen koittaa, se kutsuu kaikkia kristittyjä elämään uudessa kuuliaisuudessa. Tämä nyt alkava paasto on tärkeä matka sydämiimme ja sitä kautta kohti lähimmäistä, jonka Jumala on laillani luonut omaksi kuvakseen.

Kasteessa meille on sanottu: ”Älä pelkää! Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun! Meillä ei siis ole omistusoikeutta elämäämme, sen sijaan meillä on vastuullisen käyttäjän oikeudet ja velvollisuudet.

Ken tahtoo käydä Herran askelissa?

Usko on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen työtä

 

Armoa, rakkautta ja uskoa ei kukaan voi ansaita. Me nykyiset ihmiset emme varmaankaan ymmärrä, että usko ei merkitse ansiota. Rakkautta ja armoa ei voi ostaa keneltäkään. Ansaitseminen on kuitenkin meille tärkeää. Usko yhdistää meidät Kristukseen Jeesukseen, joka on ansainnut meille iankaikkisen elämän toivon. Jumalalle emme voi siis esitellä ansioitamme. Silti teot ovat tärkeitä. Ilman tekoja usko on kuollutta. Silti emme teoilla ansaitse pelastusta. Kristus on ainoa todellinen ansiomme Jumalan edessä. Mutta tämä ansio tuleekin Jumalan kädestä: Jumala on rakastanut maailmaan niin paljon, että Hän antoi ainoan Poikansa!

Aiemmin saarnat olivat varsin synkkiä sanoja täynnä. Syntiä ja syyllisyyttä korostettiin niin paljon, että tuskinpa kukaan pääsisi taivaaseen. Jumalan armon salaisuus on oikeastaan se, että jos tosiaan korostamme ansioitamme, niin synneillämme olemme pelastuksen toivon ansainneet. Jumala lähetti ainoan Poikansa tähän maailmaan meidän syntiemme vuoksi: Maksettu on velkani mun. Ylistys olkoon ristiinnaulitun! Kaikki ovat tehneet syntiä, näin Raamattu korostaa. Mutta myös näin: Missä synti on kasvanut suureksi, niin siellä armo on kasvanut vielä suuremmaksi. Rakkaus peittää paljotkin synnit, mutta tämä rakkaus on Jumalan rakkautta. Jumala on rakkaus, ja jokainen joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.

Meidän ei pidä sanoa, ettei kukaan pääse taivaaseen. Meidän pitää sanoa se, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Kristus on portti iankaikkiseen elämään. Niinpä todellisen elämän portissa lukee: armo ja totuus. Näitä me tarvitsemme, armoa ja totuutta, totuutta ja armoa. Kannattaa miettiä, haluammeko viestiä: ARMOA EI: HIRTEEN! Vai näin: ARMOA: EI HIRTEEN!

Ensi sunnuntai on Laskiaissunnuntai. Aika kumma nimitys sekin. Eihän tosiasiassa paastontielle laskeuduta, vaan paremminkin sinne pitäisi meidän kaikkien nousta. Ortodoksinen kirkko viettää samana päivänä sovintosunnuntaita. Siinä on oivallinen nimitys. Tiesitkö sitä, että sovintosunnuntaina pyydetään anteeksi läheisiltä ja rakkailta ihmisiltä, jotka Jumala on luonut omiksi kuvikseen. Yhtään synnitöntä kun ei tallusta täällä maan päällä. Kuka sitä edes huomaa kaikkia erheitään? Pyhää Paavalia lainaten kuljemme niinkin, että vaikka tunnollamme ei olisi mitään pahaa, niin emme silti ole syyttömiä. Nykyihmisen on varmasti vaikea tätä ymmärtää ja hyväksyä. Kaikkihan me erehdymme sanoin, teoin ja ajatuksin. Mutta ennen kaikkea tekemättä jättämisin. Oikeastaanhan se on teko sekin, ettemme tee yhtään mitään.

Nada te turbe! Siinä on yksi mielilauluni: Ei mikään paina, vaara, ei vaiva. Jumalaan kun luotat, saat avun aina. Hän yksin riittää! Vain Jumalassa sieluni rauhan saa!

Nada te turbe! Pois jääköön huoli. Pois jääköön murhe! Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus! Hän, joka on läsnä pyhässä ja elävässä Sanassa ja pyhissä sakramenteissa Pyhän Hengen parantavan armovoiman myötä!

Näitä elämän eväitä vailla parasta ennen –päiväystä sinulle tarjotaan kirkossa joka sunnuntai. Paastonajan matkalla Jeesuksen seurassa kohtaamme sen todellisuuden, jossa Jumalan hyvä ja pelastava tahto esiintyy. Jeesus ei karta syntisten ja sairaiden seuraa, vaan sanoo meillekin: mene ja tee sinä samoin. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani. Meidän tehtävämme ei siis ole näyttää Jeesukselle kaapin paikkaa, vaan meidän on tultava kaapista ulos. Jumala tuntee ihmisen tien. Sillä hän on Luojamme. Hän lähetti ainoan Poikansa keskellemme, jotta tietäisimme, ettei Jumala ole kaukana kenestäkään. Jeesus ei kuitenkaan tullut samaistumaan kaikkeen maailman menoon, vaan enemmänkin sitä varten, että me samaistuisimme häneen, joka on tie, totuus ja elämä. In ipsa fide Christus adest! Ainoastaan uskossa Kristus on läsnä, olipa kyse sitten Sanasta tai sakramenteistä tai sydämestämme. Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon. Ylistäkäämme Kristusta Jumalaa nyt ja iankaikkisuudessa!

Jumalan sanan valoa vai käärmettä pyssyyn?!?!?

Mietteitä synodaalikokouksen jälkeen

16.–17.2.2009 pidettiin Kuopion tuomiokirkossa ja Musiikkikeskuksessa Kuopion hiippakunnan synodaalikokous (pappeinkokous), johon saimme kutsun piispalta. Kokoukseen osallistuminen on virkavelvollisuus. Jo syksyllä papistolle lähetettiin tämänkertainen synodaalikirja Jumalan historia, jonka on kirjoittanut joskus nuoruudessaan roomalaiskatolisena nunnana elänyt Karen Armstrong. Moni ihmetteli kirjaa, mutta sen valinnan tausta jollain tavalla valkeni hiippakunnan tiedotuslehteä Capitolia. Kirjoittaja on yhteydessä samaan Westar-instituuttiin ja Jeesus-seminaariin, mihin hiippakuntadekaanimmekin Sakari Häkkinen (tuoreen Mikkelin piispan ilmeisesti liberaalimpi veli). Siellä sitä kädennostolla äänestetään, mitkä sanat ovat tulleet Jeesuksen suusta, ja varsinkin, mitkä eivät.

Tulipa tässä mieleen kännykkä. Latasin siihen joskus Suomen Pipliaseuran sivuilta Alfan ja Omegan näytön kuvaksi. Mutta ongelmahan siitä tuli, miten laittaa kännykkä äänettömäksi ilman, että tekee Kristuksen äänettömäksi. Sitä en nimittäin halua koskaan tehdä, enkä sellaista elämää edistää. Alfa ja Omegahan viittaavat suoraan Kristukseen.

Synodaalikokous alkoi messun vietolla tuomiokirkossa. Viikkomessussa saarnasi Enon kirkkoherra, lääninrovasti Rautavuori. Jumalan sanan kylvö jäi tosin hiukan tulikiven katkuisen sanan alle: saanko sanoa?! Ehkäpä on hyvä antaa ajan kulua hiukan enemmän kuin nyt tapahtui. Tosin uraanikaivosasiasta on tullut piispamme ykkösaihe, joka tuntuu voittavan kaiken muun. Mistäpä muusta olisimme viime syksynä kuulleet enemmän?

Kokousohjelma Musiikkikeskuksessa alkoi tanssiesityksellä, joka ei nyt oikein avautunut. Korvani kuulivat jotain pharmaca phennican tapaista ja silmäni katsoivat kaatuilua. Varmasti tanssijat olivat sinänsä taitavia, enkä siihen voi ottaa mitään muuta kuin positiivista kantaa.

Piispa oli hiukan tuohtunut, ettei synodaalikirjavalinta tuottanutkaan papistolla lukuintoa ja – iloa. Piispa on linjansa valinnut, kuten kuka tahansa meistä muistakin.

Iltajuhlassa näimme ja kuulimme katumusharjoituksen. Piispatar lupaili meille iloista iltaa, mutta ohjelma oli kyllä kaikkea muuta. Kulttuurianti jäi hiukan etäiseksi. Sinänsä trumpetisti käytti torveaan yllättävän monipuolisesti. Välillä tuli muutama ihan kirkaskin ääni. Lausuja luki ihan ilmeikästä tekstiä, mutta iloinen iltakin siinä sitten pakeni.

Lopulta suuntasimme Puikkarin yökerhoon, koska siellä näimme Riesan. No, ei sekään nyt ihan hirveästi napannut, se musiikki. Kyllä pojat soittaa ja laulaa osasivat, ihan ekumeenisessa hengessä kaiken lisäksi, mutta ei vain ollut minun musiikkiani. Toisaalta iloista iltaa voisi kai viettää muuallakin kuin ravintolassa, vaikka ei se toki minulle mikään synnin pesäkään ole. Eivät soittimet tai tilat itsessään mitään syntisiä ole. Kyllähän haitaria kutsuttiin aiemmin pirun keuhkoiksi, mutta tuskinpa sitä voi ainakaan Raamatulla perustella.

Musiikki toi mieleeni vielä Epsanjan Aurinkorannikon ja turistipappikohun. Kyllähän asian laita tiedettiin jo vuosien takaa, se nimittäin, ettei Costa del Sol ole mikään Islas Canarias kirkollisestikaan. Kun Aurinkorannikon suomalaiset eivät halua viettää pyhiä palveluksiaan missä tahansa, niin olisihan se ollut hyvä ulkosuomalaisosastossa muistaa, että luterilaisia kirkkorakennuksia ei navigaattori hevillä löydä suomalaisten lomaparatiisissa.

Kuopion kapituli tuntuu olevan se paras osa Savvoo, mutta on sitä elämää muuallakin, siis tuolla ulkona. Sitä paitsi jo kauan sitten, Jeesuksen aikoina, ne olivat vähiten vapaita jotka vapauttaan eniten korostivat.

Parasta antia olivat Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen piispan Munib Younanin osallisuus ja puheet, mutta niitä ymmärtääksemme tarvitsemme tietoa ja ymmärrystä arabikristittyjen ahdistavasta tilanteesta.

Ajasta aikaan varjellut Herra on Kirkkoansa

Jumalan historia – historian Jumala

 

Takana on kaksipäiväinen hiippakuntamme pappeinkokous, jota kutsutaan perinteisesti yhteiseksi tieksi, synodaaliksi.

Ennen joku hiippakunnan lahjakkaista papeista sai epäkiitolliseksi tehtäväkseen kirjoittaa synodaalikirja. Nyt synodaalikirjaksi oli valittu Karen Armstrongin kirja Jumalan historia. Koska kyseessä oli luterilaisen hiippakunnan pappeinkokous, olisin toivonut, että synodaalikirja olisi noussut luterilaisen kristillisyyden keskeltä. Pohdittavaa olisi paljon siinä, miten ymmärrämme Jumalan luterilaisessa kristillisyydessä. Tietenkin Jumala on sama kaikilla kristityillä, mutta terve itseymmärrys auttaisi ymmärtämään toisia kristittyjä.

Savon Sanomien otsikkoon nousi islam, mikä ei kuitenkaan ollut se keskeisin teema pappeinkokouksessa. Islam puhuttaa tietenkin meitä suomalaisia yhä enemmän ja enemmän, mutta täällä Pohjois-Savossa se ei ole haaste numero 1. Paljon suurempia haasteita tuottaa maallistuminen, uusateismi ja välinpitämättömyys elämän tärkeistä arvoista.

Olen miettinyt paljon piispamme teesiä, jonka mukaan hengellisyys ilman maallisuutta päättyy hengettömyyteen. Mikäli kyse on hengellisen ja maallisen liian jyrkästä erottamisesta, niin olen esipaimeneni kanssa samaa mieltä. Mutta mikäli kirkon täytyy seurata eduskuntaa mitään kyselemättä, niin en tätä teesiä ymmärrä. Jumalan silmissä jokainen on kaunis, mutta se ei merkitse sitä, että kaikki meissä olisi silti Jumalan tahdon mukaista. Armon saa Raamatun mukaan se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää. Jumala rakastaa jokaista luotuaan ja Kristuksessa lunastamaansa, mutta ei katso kaikkea sormien lävitse. Millä muulla tavoin vanhemmat osoittavat rakkautta murrosikäiselle lapselleen kuin asettamalla rajoja? Eivät rajat nuorta naurata, mutta vain vähän myöhemmin hän ymmärtää, että häntä rakastettiin.

Aina ei vain elämässä ole kivaa, ei edes joka päivä, mutta tätä ei vain pidä ottaa haudanvakavasti. Paistaa se päivä risukasaankin! Aina ei ole kivaa kirkossakaan, mutta se ei merkitse, etteikö jotain tärkeää olisi aina tarjolla. Kaikelle pintaliidolle tapahtuu jossain vaiheessa pohjakosketus. Mutta silloinkin taaksepäin katsellessa näkyvät vain yhdet jalanjäljet, ja ne voivat hyvinkin olla Kristuksen jäljet. Emme me häntä aina huomaa ja usein ohitamme hänet vauhdilla, mutta silti hän saattaa olla lähempänä kuin ymmärrämmekään.

Jumala ei ole ihmisen aivoissa tai käsissä syntynyt tuote. Jumala ei ole heijastusta toiveistamme tai haikailuistamme. Jumala ei ole sairaan mielen synnyttämä harha. Jumala on, vaikka kuinka väittäisimme, ettei Jumalaa ole.

Kristillinen, osiinkin hajautunut kirkko on todistusta Jumalan olemassaolosta, sillä jos tämä kaikki olisi vain inhimillistä ponnistelua, olisi kirkko kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ajanlaskumme alun aikoihin.

Kaikilla maailman ihmisillä voi olla aitoa pyrkimystä samaan suuntaan, mutta toinen asia on se, mistä lähdemme liikkeelle, ja mikä on lopullinen päämäärämme ja määränpäämme. Kristillinen usko on paljon enemmän kuin sokeaa totena pitämistä, se on Totuudesta elämistä. Totuus ei löydy kaurapuurosta, vaan Hänestä, joka antaa kylvölle kasvun.

Sana Suomelle: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen!

Uskonnollisuus ei merkitse samaa kuin hengellisyys

 

Tässäkin maassa uskonnollisuus ja hengellisyys yhdistetään, mutta se on suuri harha. Tänä aikana puhutaan paljon enemmän henkisyydestä kuin hengellisyydestä. Suomi alkaa olla oikeastaan jälki-kristillinen maa. Kirkot täyttyvät maallisella musiikilla, mutta gospelkaan ei vedä samalla tavalla joukkoja. Kun pappien ulkonäkö alkaa kiinnostaa kastekoteja, aletaan olla kaukana todellisesta kristillisyydestä. Kaste alkaa olla monille vain nimenantojuhla, jossa toivotaan, ettei Elämän Antajasta ja Hyvyyden Lähteestä, eli kolmiyhteisestä Jumalasta puhuttaisi juuri mitään. Kiiltokuvaelämää on monen suomalaisen elämä. Kulissit ovat kunnossa mutta sisällä kumisee tyhjyys. Lainaanpa rakasta apostoliani jälleen kerran: ”Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." (Ap. t. 17:29–31)

Elämä, usko ja rukous ovat tärkeitä teemoja Jumalan kasvojen edessä. Jumala on lahjoittanut jokaiselle meistä elämän. Usko on samoin Jumalan lahja, eikä siis mitään meidän omaa pinnistelyä tai ponnistelua. Uskon tehtävänä ei ole irrottaa jalkoja maasta vaan oikeastaan juntata ne siihen lähimmäisten, siis kanssaihmisten avuksi ja turvaksi. Rukous on yhtä luonnollista ja tärkeää kuin hengittäminen. Rukous ei tarvitse paljon sanoja, mutta sydäntä se tarvitsee. Rukous on elonmerkki Jumalan edessä. Jokaisesta, joka kääntyy Jumalan puoleen, iloitaan taivaissa niin, että emme osaa sitä riemun määrää edes kuvitella.

Tapakristillisyys olisi tärkeää. Jeesuskin kävi tapansa mukaan temppelissä. Vanhemmat toivat hänet sinne jo lapsesta. Rukoukset aamuin ja illoin sekä ateriapöydässä tuottavat elämään hyvää makua ja tuoksua. Lähimmäisrakkaus on Jumalan tahto ja Kristuksen antama ohje. Jeesus Kristus joutunee sanomaan väsymättä meille uppiniskaisille immeisille: Mene ja tee sinä samoin. Jeesus Kristus joutunee vääntämään sukupolvi toisensa jälkeen malliksi jotain suurin piirtein ratakiskosta, jotta viesti menisi perille. Ei kai tämä maa ole se, jossa kuulemme nämä sanat: ”Heille oli sanottu: - Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla.” (Jes. 28:12) Mutta näin käy, jos apostolin sana toteutuu uudelleen: ”Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.'” (Ap. t. 17:23) Ei kai tämä kansa ole se, joka hädin tuskin huulillaan kunnioittaa Jumalaa, mutta jonka sydän on yhtä kaukana Jumalasta kuin itä on lännestä.

Vastine 1.2.2009 Uutis-Jousessa julkaistuun Pia Punkin kirjoitukseen

Pienten ihmisten asioista seurakunnassa

Maaningan seurakunnalla ei ole mitään tarvetta suhtautua nihkeästi eli kielteisesti lasten ja nuorten urheilutapahtumiin tai yleensäkään liikuntaharrastukseen. Rippileiri on vain kerran elämässä, mutta Maaningan seurakunnassa on jokaisena kesänä tarjolla kaksi vaihtoehtoista leirin ajankohtaa. Toinen leiri sijoittuu loppukesän aikaan. Meillä ei ole omaa leirikeskusta, ja siitä seuraa se, ettemme me missään tapauksessa yksin voi sanella tai päättää leiriemme ajankohtia. Meillä ei ole todellakaan mitään hampaankolossa Power Cupia kohtaan. Suomen suvessa ei vain liene yhtään viikkoa tai viikonloppua etteikö löytyisi päällekkäisiä tapahtumia. Ja
toisaalta kaikki nuoret eivät suuntaa Power Cupiinkaan. Toivomme jokaiselta nuorelta yhtäjaksoista osallistumista leirille. Tämä johtuu siitä syystä, että rippikoululeirillä opiskellaan, eikä ainoastaan saada hyviä elämyksiä, joita toki myös haluamme tarjota turvallisten aikuisten seurassa. Meitä myös sitovat rippikoulua koskevat ohjeistukset, jotka piispainkokous on vahvistanut. Leirin kokonaiskesto kuukausissa on aina vähintään puoli vuotta. Rippikoulun tuntimäärä on edelleen 80 eli ei aivan mitätön juttu näinkään. Rippikoulussa pyrimme tasapuolisuuteen, mutta
se ei puolestaan onnistu ilman, että nuoret vanhempineen sitoutuvat rippikouluun. Me emme ole suinkaan kaikkia poissaoloja urheilutapahtumien vuoksi tyrmänneet. En tosin muista kertaakaan, jolloin esimerkiksi minuun olisi otettu yhteyttä Maaningan Mahdin suunnalta. Olemme aina valmiit keskustelemaan käytännöistämme, mutta toivoisimme ymmärrystä myös sille, että rippikoulu käydään vain kerran elämässä, ja että Maaningan seurakunnalla on tarjota myös vaihtoehtoinen leirin ajankohta. Repertuaarimme ei pienessä seurakunnassa luonnollisesti voi olla tämän laajempi.
Vielä haluan korostaa, että me seurakunnan työntekijät kannamme aidosti huolta lasten ja nuorten kasvusta tasapainoisiksi ja vastuuntuntoisiksi ihmisiksi, myös Pyhän Hengen temppeleinä. Tätä tarkoitusta palvelee myös rippikoulu, joka on kirkon kasteopetusta. Rippikoulu on kokonaisuus, josta ei kannata poimia osia kuin rusinat pullasta, jos ja kun muilta toimilta jää aikaa. On turhaa asettaa seurakunta rippikouluineen vastakkain nuorten liikuntaharrastuksen kanssa. Jos kyse on joka tapauksessa lasten ja nuorten todellisesta hyvästä, olemme samalla puolella.

Arto Penttinen
Pastori, Maaningan kirkkoherra

Käyköhän minulle luterilaiselle kuin katoliselle Joseph Ratzingerille aikoinaan 1960 l:lla?

Tuomiokapituliin on koottu monia liberaaleja teologeja. En oikein ymmärrä, miksi näin. Raamattu on Pyhän Hengen inspiroima kirjojen Kirja. Toki se on ihmisten kirjoittama, eikä näin mikään automaattisesti kirjoitettu. Toki minunkin mielestäni Raamattuun sisältyy myös aikasidonnaisuutta. Mutta tämä aikasidonnaisuus ei koske kylläkään ihmisen pelastukseen liittyviä dogmeja siis oppeja. Jeesusta tarvitaan kaikessa elämässä. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän ihmisten pelastuksen tähden. Jeesus oikeastaan yhdistää Vanhan ja Uuden testamentin. Hän on Raamatun punainen lanka. Ilman Vanhaa testamenttia emme voi todellisesti ymmärtää Uutta testamenttia, ja päinvastoin. Jumalanpalvelusuudistus lisäsi onneksemme vanhatestamentillisten tekstien käyttöä. Toivoisin näin, että psalmit kaikuisivat jokaisessa messussa.

Me emme saa tyhjentää järkeisuskolla Raamatun sanomaa. Ihan turhaa on julistaa, että kaikki pääsevät taivaaseen. Eihän sellaista riviä Raamatusta löydy. Mutta sen Raamattu julistaa todella, että Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat. Se on suloinen todellisuus, jossa valitettavasti monetkaan eivät halua elää.

Vie pois minun edestäni virsiesi pauhu! Tätä Aamoksen kirjan lainausta taidetaan hiippakunnassamme ja kaiken kaikkiaan järkiluterilaisuudessa viljellä aika lailla paljon. Miksi virret, jotka ovat läpeensä syvällistä rukousta, eivät kelpaisi papeille? Miksi hoetaan, että Juicen laulut sisältävät arjen teologiaa, kun se on höpötystä. Miksi messusta tehdään tangomarkkinat, vaikka Jumala kaipaa nöyryyttä ja hiljaisuutta meiltä luoduiltaankin?

Messu on tärkeä tapahtuma jokaisena sunnuntaina. Sunnuntai on pääsiäisjuhla, siis ylösnousemustodellisuuden peili! Ylösnousemus on osoitus Jumalamme voimasta ja vallasta. Toivoisin luterilaisuuden olevan täynnä iloista uskoa, mutta tuo liberaalisuus kyllä synkentää meitä monia. Mielelläni on avaramielinen ja suvaitseva, mutta Jumalan sanaa kunnioittava. Me emme saa nöyristellä eli teeskennellä Jumalan tai ihmisten edessä, mutta Jumalan edessä tulee kaikkien nöyrtyen kumartua.

Jumalalla on vain yhden päivän ikäisiä lapsia...

Jumalan lapsia olemme kaikki

 

Maaningan seurakunnassa on päiväkerhoja, joita on ansiokkaasti pitänyt lastenohjaaja Elina Haajanen melkeinpä sukupolvesta toiseen. Puhutaankin iloisesti Elinan kerhoista. Minusta tuntuu, että kerhoissa annetaan hyvä, pienoinen uskon siemen. Kerhoissa on elämää, uskoa ja rukousta sopivassa määrin. Toivottavasti vanhemmat ymmärtävät, miten tärkeää on kristillinen kasvatus. Se ei ole vaikeaa. Ehkä sitä voisi kysyä Elinalta!

Outo ajatus on muuten se, että lasta ei kasteta, vaan päättäköön hän sitten joskus myöhemmin, mihin haluaa kuulua. Lastako ei siis tarvitsisi varustaa elämän eväillä? Miten hän sitten pärjää elämässä, jos ”työkalupakki” kolisee tyhjyyttään. Minkä varassa hän kohtaa vastoinkäymisiä? Onko todellista toivoa vain taloudellinen menestys? Jos rukousta ei opeteta, niin mihin hän huutaa sitä, mitä ei voi sanoa vanhemmilleen tai kavereilleen?

Pitääkö meidän luulla, että olemme olemassa vain vanhempiemme yhtymyksen myötä? Miksi sitten kaikki eivät saa lapsia, vaikka voisivat ja tahtoisivat? Jokainen meistä on olemassa, koska se on Jumalan tahto. Ketään ei ole olemassa siis vain siksi, että mies ja nainen käyttäytyivät kerran vastuuttomasti ja harjoittivat suojaamatonta seksiä. Ei ketään! Missä on vastuutonta käyttäytymistä, siellä vastuu lapsesta ja nuoresta kasvaa aina vain suuremmaksi.

Kun ihmisen nimi kasvaa koko ajan suuremmaksi, niin täytyy todeta, että ei näytä yhtään hyvältä.

Aivan toista olisi, jos se kaikkein suurin nimi olisi painettuna sydämiimme: Minä annan teille rauhan. Oman rauhani, sen minä teille annan, en sellaista, jonka maailma antaa. Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja aina. Muuta nimeä ei ole annettu joka meidät pelastaisi, kuin nimi JEESUS.

Olenko tässäkin väärässä, minä arvoton ja ansioton?!?:-)

Toimintaa tarvitaan, mutta myös osallistumista

 

Maaningalla on kovin vaikeaa haasteellista kehittää seurakunnan toimintaa. Kyselenkin, että onko täällä aitoa yhteisöllisyyttä, vai olemmeko enemmänkin todellinen nukkumalähiö. Nukkumista sunnuntaiaamuna arvostetaan enemmän kuin kristillistä kasvatusta.

Varmaankin joku on sitä mieltä, että eihän täällä mitään tarjota. No, sehän ei kyllä pidä paikkaansa. Joka sunnuntai on messu ja useimpana pyhäiltana pyhäkoulu ja raamattupiiri. Tiistaina perhekerho. Keskiviikkona raamattupiiri. Torstaina lasten musiikkikerho ja vähän vanhempien kirkkokuoro. Kylillä on seurakuntapiirejä säännöllisen epäsäännöllisesti. Yhteistyötä on Pohjois-Savon Kansanlähetyksen ja Suomen Raamattuopiston kanssa. Siioninvirsiseuroja kuukausittain. Ja tuskinpa tässä kaikki on vielä mainittunakaan.

Yritin syksyllä keskusteluiltoja katekismuksen merkeissä. Avaraksi lupaamaani keskustelua ei sitten syntynyt, koska ketään ei kiinnostanut niin paljon.

Jos ja kun kristillistä kasvatusta kodeissa annetaan, niin ihmettelen, miksi siihen ei tarvita seurakuntayhteyttä. Lapsia tuodaan kirkkoon vain kun on pakko. Nuoret tulevat kirkkoon silloin, kun se kuuluu rippikouluun. Tiedetäänkö kodeissa, mikä seurakunta on? Se on kastettujen, siis luotujen ja lunastettujen yhteisö. Kaste ei ole tyhjä seremonia, vaivainen nimenantotilaisuus. Kaste kertoo rakkaudesta, jossa ei ole pelkoa eikä tarvetta pelätä. Kaste on kutsutilaisuus: Jumala meitä kutsuu nyt suojaan turvaisaan. Jumala meitä kutsuu, ja kantaa voimallaan.

En usko siihen, että routa aina porsaat kotiin ajaa. Ihan turhaa on tuudittautua siihen, että sitten elämän ehtoopuolella... Jos hengelliset juuret katkotaan, niin sitä uuden Elämän todellista toivoa tuskin syntyy.

Lapset ja nuoret näkevät vanhempien pämppäämistä, mutta eivät Jumalan läsnäolon alttaria. Lapset ja nuoret kokeilevat harhaisia juttuja, mutta eivät tutustu Totuuteen, joka tekee vapaaksi.

Lapset ja nuoret eivät tunne todellista Vapautta, vaan sitovat ennen aikojaan itsensä siihen, mikä tekee elämän pinnalliseksi ja tyhjäksi. Vapaus ei merkitse nimittäin mahdollisuutta tehdä mitä tahansa, vaan vapaus merkitsee mahdollisuutta hyvään. Rakkauskaan ei ole lähtöisin ihmisen käsistä, joten se ei ole itsekeskeisyyden suurin ilmentymä.

Ensimmäisen työpaikkani nuorisotoimiston seinällä luki: Vältä jouluruuhka! Käy ajoissa kirkossa! Nyt näyttää siltä, että jouluruuhka vältetään, mutta ei tuon ohjeen tavoin.

Jumalanpalveluksen olisi kuulemani mukaan oltava lyhyt ja nopea. Itse kaipaan nöyryyttä ja hiljaisuutta, Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.

En kirjoita tätä varsin suoraa tekstiä hyökkäyksenä, vaan tarjoan sinulle, rakas lukijani, peilin. Kyllä täällä hyvääkin on, mutta mainio Maaninka tarvitsisi mielestäni myös hengellisen elämän tueksemme.

Raamattu on tärkeä elämämme peili

UUSI TESTAMENTTI

Fil. 3: 17–4: 1

Noudattakaa minun antamaani esimerkkiä, veljet, ja ottakaa oppia niistä, jotka elävät meidän tavallamme. Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita. Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.
Rakkaat ja kaivatut veljeni, te minun iloni ja kunniaseppeleeni, pysykää siis horjumatta Herran yhteydessä, rakkaat ystävät!