Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on

1. Abide with me; fast falls the eventide;
the darkness deepens; Lord, with me abide.
When other helpers fail and comforts flee,
Help of the helpless, O abide with me.

2. Swift to its close ebbs out life's little day;
earth's joys grow dim; its glories pass away;
change and decay in all around I see;
O thou who changest not, abide with me.

3. I need thy presence every passing hour.
What but thy grace can foil the tempter's power?
Who, like thyself, my guide and stay can be?
Through cloud and sunshine, Lord, abide with me.

4. I fear no foe, with thee at hand to bless;
ills have no weight, and tears not bitterness.
Where is death's sting? Where, grave, thy victory?
I triumph still, if thou abide with me.

5. Hold thou thy cross before my closing eyes;
shine through the gloom and point me to the skies.
Heaven's morning breaks, and earth's vain shadows flee;
in life, in death, O Lord, abide with me.

Suuren suosion saaneen The Priests-yhtyeen CD:n "suomalainen osuus"

Be still, my soul (Finlandia)

Be still, my soul: the Lord is on thy side.
Bear patiently the cross of grief or pain.
Leave to thy God to order and provide;
In every change, He faithful will remain.
Be still, my soul: thy best, thy heavenly Friend
Through thorny ways leads to a joyful end.

Be still, my soul: thy God doth undertake
To guide the future, as He has the past.
Thy hope, thy confidence let nothing shake;
All now mysterious shall be bright at last.
Be still, my soul: the waves and winds still know
His voice Who ruled them while He dwelt below.

Be still, my soul: when dearest friends depart,
And all is darkened in the vale of tears,
Then shalt thou better know His love, His heart,
Who comes to soothe thy sorrow and thy fears.
Be still, my soul: thy Jesus can repay
From His own fullness all He takes away.

Be still, my soul: the hour is hastening on
When we shall be forever with the Lord.
When disappointment, grief and fear are gone,
Sorrow forgot, love's purest joys restored.
Be still, my soul: when change and tears are past
All safe and blessèd we shall meet at last.

Be still, my soul: begin the song of praise
On earth, believing, to Thy Lord on high;
Acknowledge Him in all thy words and ways,
So shall He view thee with a well pleased eye.
Be still, my soul: the Sun of life divine
Through passing clouds shall but more brightly shine.

Taivainen Joulu takaisin!

Oi, jospa joulu maallinen ois alku taivaisen...

 

Kun on adventtiaika, niin me toivotamme hyvää joulua. Kun joulu sitten vihdoinkin on koittanut, niin toteamme sen jo menneen. Tätähän se nykymeno Suomessa on. Jouluaatosta on tullut joulu. Jeesus lienee yksi niistä harvoista sankareista, jonka syntymäpäiviä vietetään sankarin tahdosta riippumatta ennen aikojaan. Syynä on tärkeän perinteen unohtaminen ja mukavuudenhalun kasvaminen.

Jouluaattona käydään haudoilla kirkkoa kiertäen. Jouluruuhkaa ei vieroksuta, vaan kaupan ovi avataan vaikka mitään ostoslistaa ei kädessä olisikaan. Maaningalla olen elänyt ja tehnyt työtä kohta neljätoista vuotta. Tänä aikana jouluaamun seurakunta kauniissa kirkossamme on vähentynyt useilla sadoilla. Jouluaattona etsitään jouluntunnelmaa sanan nälän kustannuksella. Jouluaaton joulukirkonkin pitäisi olla sellainen nopea kimppakiva. Tämäkin kehitys omalla tavallaan kertoo siitä, millaiseen maailmaan Vapahtaja syntyi. Se maailma on siis yhä olemassa.

Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella. Tämä kylmyys ei tunnu sormenpäissä eikä varpaissakaan. Tämä pakkanen henkii sydämistämme. Pimeys, josta joulun profetia kertoo, ei ole sitä pimeyttä, jossa katseemme etsii kiintopisteitä, vaan kysymys on siitä, ettei sydämemme etsi muuta kuin nautintoja, menestystä ja ulkokultaisuutta.

Joulun kuvia katsellaan ilman alkeellisintakaan symboliikantajua. Tähdet ovat vain tähtiä, niin myös Betlehemin tähti. Joulukuusi on kuusi, joka lentää nopeimmillaan jo jouluaamuna roskalavalle. Tässä kehityksessä tosin protestanttisella eksegetiikalla on oma osuutensa. Ennen suuria kirkollisia juhliahan löytyy aina jostain jokin oppinut teologi, joka kertoo uusimpiin tutkimuksiin vedoten, että tähteä ei tainnut näkyä, neitsyttä ei tarvita, mutta isättömällä pojalla lienee sentään jotain käyttöä. ”Jumalalle on kaikki mahdollista” lienee sekin äskeiseen viitaten jokin myöhempi lisä. Nöyryys Jumalan edessä on vaihtunut nöyristelyksi maallistuvan ja järkeä korostavan kansan edessä. Se, mikä ei mahdu järkeen ei mahdu uskoonkaan.

Suomalaisesta yhteiskunnasta alkaa pyhyys ja sen tunto karista kovaa vauhtia. Vaikka tupo on jo haudattu (ehkä odottamaan ylösnousemustaan), niin heitänpä tässä kysymyksen, mistä syystä niitä pyhätyölisiä maksetaan. Jos kaiken on oltava tasasta harmaata arkea, niin varmaankin olisi oikeudenmukaista poistaa kaikenlaiset pyhälisät. Pyhätyökorvauksen ymmärrän parhaiten, jos kysymyksen taustalla olisi vakava vakaumuksellinen asia. Ennenhän sanottiin, ettei pyhätyöllä ole siunausta. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Hurskaan Jobin kirjasta luemme edelleen ajankohtaisia sanoja: ”Jumalalle jumalattomat sanovat: "Pysy loitolla meistä! Emme me piittaa sinun teistäsi." He ajattelevat: "Mikä on Kaikkivaltias? Miksi me häntä palvelisimme? Mitä hyödyttää pyytää häneltä apua?" He uskovat, että menestys on heidän omissa käsissään. Heidän ajatuksensa ovat kaukana Jumalasta.” (Job. 21:14–16)

Nykyjouluun liittyy suuri paradoksi. Joulun lapsella on useita nimiä. Yksi niistä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Kun uskomme Jeesukseen, niin Jumala on kanssamme. Hän on lähempänä kuin lähin kännykkä, ja toimii varmemmin kuin kännykkä hädässä. Suomalainen joulunvietto alkaa olla yhtä kaukana Jumalasta kuin itä on lännestä. Kirkot tyhjenevät. Jos kirkot täyttyvät, niin niistä haetaan vain tunnelmaa ja hyviä fiiliksiä. Olen ihastuksella katsonutkin digiboksista Rooman Pietarinkirkon jouluyönmessua. Ihmisillä ei ollut kiire mihinkään. Polvistuminen uskontunnustuksen aikana siinä kohdassa, joka koskettaa joulun mysteeriä, sykähdytti sydänjuuriani. Pyhän isän saarnalla sai olla mittaa asian lisäksi. Sanottavaa ei häneltä puutu, vaikka joulusaarnoja on varmaan takana enemmän kuin minulla ikävuosia (41). Tänä jouluna tuli minulle äitiä ikävä!

 

Kaunis virsi kertoo sen, mikä on ikuisesti totta

Virsi 17 DIES EST LAETITAE
1.
Ilon päivä verraton
koitti maailmalle,
poika syntynyt kun on
neitsyt Marialle.
Taivaan Herra iäinen
ihmiseksi syntyen
tuli veljeksemme.
Isä antoi armossaan
ainoansa päälle maan
pelastajaksemme.

2.
Riemuviestin enkeli
kertoi paimenille:
"Vapahtajan lähetti
Isä ihmisille.
Lapsi teille syntynyt
seimessänsä lepää nyt,
hallitsija taivaan."
Orjan muodon otti hän,
antoi meille elämän,
luoksemme jäi vaivaan.

3.
Neitsyestä maailmaan
syntyi Jumalamme
käydäksensä kuolemaan
meidän puolestamme.
Sana tuli lihaksi,
Herra ihmislapseksi,
muuten hukkuisimme.
Ilman Herraa Jeesusta,
ilman ristin uhria
vaivaan joutuisimme.

4.
Halki maan ja taivasten
kaikuu kaikkialle
kiitoslaulu enkelten
armon Jumalalle:
"Jumalalle kunnia
olkoon korkeuksissa,
rauha maailmassa."
Kerran saamme kumartaa
Isän Poikaa ainoaa
taivaan kunniassa.

Säk. 1 latinalainen Dies est laetitiae 1300-luvulta. Saks. ja säk. 2 1422.
Ruots. ja säk. 3–4 Olavus Petri 1530. Suom. Jaakko Finno virsikirjaan 1583.
Uud. Samppa Asunta ja Anna-Maija Raittila 1984.

Tämä maailma on pakolaisten maailma, mutta Jumala on paras turva

4. joulupäivä eli Viattomien lasten päivä (28.12.2008)

Otsikko: Jeesus pakolaisena

Evankeliumi: Matt. 2: 13–21

Matt. 2: 13-21
Tietäjien lähdettyä Herran enkeli ilmestyi unessa Joosefille ja sanoi: "Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet."
Joosef heräsi unestaan, otti heti yöllä mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja lähti kulkemaan kohti Egyptiä. Siellä hän pysytteli Herodeksen kuolemaan asti. Näin kävi toteen, mitä Herra oli profeetan suulla ilmoittanut: "Egyptistä minä kutsuin poikani."
Kun Herodes huomasi, että tietäjät olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän raivostui. Hän antoi käskyn, että Betlehemissä ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat, sen ajan perusteella, jonka hän oli tietäjiltä saanut selville. Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus:
- Ramasta kuuluu huuto,
itku ja kova valitus.
Raakel itkee lapsiaan
eikä lohdutuksesta huoli,
sillä heitä ei enää ole.
Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: "Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet."
Joosef heräsi, otti mukaansa lapsen ja hänen äitinsä ja palasi Israelin maahan.

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Sinulle, juuri sinulle on syntynyt Vapahtaja! Miten tätä lausetta pitäisi käsitellä? Onko aina kysymys jostain toisesta? Ainako se on joku toinen, joka tarvitsee Vapahtajaa? Joskus voisi olla hyvä, jos itse kukin asettuisi peilin eteen, ja sanoisi juuri näin: ”Sinulle, juuri sinulle on syntynyt Vapahtaja!” Sinulle ja minulle, meille kaikille, ja koko maailmamme on syntynyt Vapahtaja! Tämä on tärkeää ymmärtää ihan sydänjuuria myöten. Ehkäpä kuitenkin on syytä asiaa vielä selventää: ”Vaikka Jeesus syntyisi tuhat kertaa Betlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, ei sinulla olisi joulua.” Jos ja kun uskot Jeesukseen, niin tosiasiassa lähin seimi on siis lähempänä kuin lähin puhelin, vaikka se olisi taskussa oleva kännykkä.

Mitä lienee koettu ja ajateltu Betlehemissä Herodeksen toimeenpanemien surmatöiden jälkeen? Varmaankin epätoivoa ja lohduttomuutta, vihaa ja masennusta. Ehkäpä joku kyseli tuskaisasti, miksi Jumala näin julmasti rankaisi! Ajatellaanpa itseämme! Kun hyvin menee, me iloitsemme siitä, että pärjäämme omillamme. Kun menee huonosti, me syytämme Jumalaa, ettei hän ole auttamassa meitä. Me syytämme Jumalaa enemmän kuin kiitämme häntä. Olkoon peilinämme Jumalan sana: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään.” (Jaak. 1:13) Betlehemin lastenmurhat olivat Herodeksen, eivät Jumalan toimeenpanemia. Varsin haastavan näkökulman tähän tosin tuo se, mitä päivän evankeliumista luemme: ”Näin kävi toteen tämä profeetta Jeremian lausuma ennustus.” Ettäkö Jumalan suunnitelmiin oli kirjattu tällainen silmitön järjettömyys? Vieläkään Jumalan tiliin ei tätä eikä muitakaan surmatöitä voi laittaa. Jo syntiinlankeemuskertomuksesta voisimme oppia sen, ettemme voi omaa vastuutamme sälyttää kenellekään muulle, ei naiselle, ei miehelle, ei käärmeelle, eikä ainakaan Jumalalle. Näinhän luemme Jumalan sanasta: ”- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” (Miik. 6:8) Saarnaajan kirjasta luemme näin: ”On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa.” (Saarn. 9:17)

Sillä on varmasti merkitystä, että Jeesus vanhempineen joutui pakolaisiksi. Vaikka eivät he olleet ensimmäisiä eivätkä valitettavasti viimeisiä pakolaisia tässä maailmassa. Jeesus syntyi ihmiseksi ja jakoi tämän inhimillisen todellisuutemme tavalla, johon ei ymmärryksemme varmasti yllä. Tänään joulun sydämiä hellyttävä kertomus seimenlapsesta saa rinnalleen kertomuksen Mooseksen syntymän jälkeisistä tapahtumista. Kun nämä kertomukset asetetaan rinnakkain, tuntuu selkeä yhteys löytyvän Vanhan ja Uuden testamentin välillä. Betlehemin lastenmurha tapahtui sen jälkeen kun tieto Jeesuksen syntymästä oli kulkeutunut Herodeksen korviin. Egyptissä uusi kuningas eli farao koki israelilaiset uhkaksi ja toteutti mielipuolisen tekonsa. Uusi farao ei tiennyt Joosefista yhtään mitään. Faraon tappokäsky ajoi Mooseksen veden varaan kaislakoriin. Jos vallanhimo oli sokaissut faraon sydämen, niin hänen tyttärellään sydän oli paikoillaan, ja niin Mooses pelastui, ja myöhemmin johdatti israelilaiset kohti luvattu maata. Kysymys on Jumalan suunnitelmista. Jumala on ilmoittanut hyvän tahtonsa ihmisille, mutta koska nämä eivät sitä kuitenkaan noudata, niin Jumala joutuu laatimaan ihmisiä varten uuden tiekartan. Jumalan suunta on siis aina selvä, toisin on meidän ihmisten laita. Ei ole suinkaan aina kartan vika, jos suunnistaja eksyy. Niin faraolle kuin kuningas Herodekselle, kuten monille muillekin vallanhimon sokaisemille johtajille voisi sanoa näin: ”Kuulkaa, johtajat! Te väännätte suoran vääräksi ja pidätte oikeutta pilkkananne, te rakennatte veritöin ja vääryyden keinoin.”(Vrt. Miik. 3:9–10)

Mitä me voimme tänään oppia? Ainakin sen, että meidän olisi parempi ottaa vastaan Jeesus jouluvieraana ja Vapahtajana, kuin ajaa hänet ulos pakosalle. Tämän päivän epistolassa ovat myös tärkeät sanat: ”Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana.” (1. Piet. 4:15) Jälleen tahdon korostaa, että syyllistä ei yleensä kannata etsiä ulkopuolelta. Me kaikki tarvitsemme psalmin rukousta: ”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (Ps. 139:23)

Tapaninpäivä ja tämä päivä muistuttavat omalla tavallaan siitä, mitä lopulta merkitsee puhe Vapahtajasta. Jeesuksen kuoleman hetkellä jopa pakana antoi hyvän todistuksen: ”Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: "Tämä mies oli todella viaton." (Luuk. 23:47) Ei ole olemassa sellaista ihmistä, ei alhaalla eikä ylhäällä, joka ei tarvitsisi Vapahtajaa. Eiköhän tänäänkin kuvattu osa ihmiskunnan historiaa kerro sen, mitä Rooman piispa kirjoittaa uudessa, äskettäin suomennetussa kirjassaan: ”Ihmisten valtakunta pysyy ihmisten valtakuntana, ja se, joka väittää voivansa rakentaa maailmasta onnelan, antaa periksi Saatanalle ja pelaa maailman hänen käsiinsä.” (Joseph Ratzinger: Jeesus nasaretilainen, EDITA 2008) Jeesus sanoo: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan.” (Joh. 8:44) Kuulkaamme siis häntä, josta Raamattu todistaa: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)

Me kylmin käymme sydämin, laps' sivuun vain jos jää

2. joulupäivä eli Tapaninpäivä (26.12.2008)

Otsikko: Kristuksen todistajat

Evankeliumi: Joh. 1: 1-14 (1. joulupäivän teksteistä)

Arto Penttisen saarna

Vanhusten Palvelutalo Viljami

 

Tämän 2. joulupäivän varsinaiset tekstit kertovat marttyyreistä ja erityisesti ensimmäisen kristillisen marttyyrin Stefanoksen julmasta kohtalosta kivittäjiensä käsissä. Toisen joulupäivän nimihän eli tuo Tapaninpäivä johtuu nimestä Stefanos. Tämän pyhäpäivän aihe on ”Kristuksen todistajat”. Jotta olisimme todellisia Kristuksen todistajia, tarvitsemme rohkeutta ihmisten edessä ja nöyryyttä Jumalan edessä. Nykyaikainen nettisanakirja selittää sanan rohkeus näin: ”Rohkeus on uskallus tehdä asioita välittämättä pelosta, kivusta, vaarasta, epävarmuudesta tai pelottelusta.” Sananlaskujen kirjassa rohkeudesta puhutaan puolestaan näin: ”Rohkeus auttaa kestämään sairaudenkin, mutta kuka jaksaa elää, jos rohkeus pettää?” (Sananl. 18:14) Stefanoksen rohkeus kesti loppuun saakka ja tätä hän osoitti myös siinä, että hän rukoili niiden puolesta, jotka uhkasivat hänen henkeään.

Tapaninpäivä kertoo siis vastaansanomattomasti sen, millaiseen maailmaan Jeesus syntyi, ja mikä tulisi olemaan Jeesuksen jumalallinen tehtävä ja kutsumus. Ennen kuin Jeesus oli syntynyt, ”Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.” (Luuk. 2:33–35)

”Sana tuli lihaksi”, näin todistaa Joulun ilosanoma tänäänkin. Kysymys on Jumalan luovasta Sanasta, Sanasta, joka on väkevä ja voimallinen, kuten voimme lukea heprealaiskirjeestä: ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hepr. 4:12–13) Nämä ovat voimakkaita ja väkeviä sanoja, mutta niillä täytyy olla sijansa joulussakin. Vapahtajan syntymäjuhla ei voi jäädä miksikään pehmeäksi tunnelmoinniksi. Kysymys on kuitenkin tulevaisuudesta ja toivosta. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” Jeesuksen ihmiseksi tuleminen on pelastuksemme kannalta ehdottoman tärkeää ja perusteltua. Vaikka ihminen ei voi pelastaa itseään, on pelastus jonain tuonpuoleisena todellisuutena mahdottomuus. Jumalan täytyi tulla ihmiseksi. Jeesus syntyi veljeksemme, mutta ilman syntiä. Voisiko tätä kuvata puhuttelevammin mikään muu kuin joululaulu: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä. Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, oi, poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.”

(Syy siihen, miksi en käyttänyt Palvelutalo Viljamin messussa toisen joulupäivän tekstejä on tämä: Tapaninpäivänä kirkkoon ei tulisi todennäköisesti juuri lainkaan kirkkokansaa. Viljamin vanhukset puolestaan eivät ole päässeet joulukirkkoon lainkaan. Toisen joulupäivän tekstit ovat kaikkea muuta kuin jouluiset. Halusin antaa vanhuksille joulumessun, jota ei aiemmin heille ole tarjottu. Periaatteessa olen sitä mieltä, että joulun pyhäpäivillä on oma sisältönsä, niin aatolla, kuin joulupäivällä, Tapaninpäivästä puhumattakaan. Ongelma on siinä, että nykyihmisen joulukirkko on aattopalvelus, jolloin itse asiassa ei joulua edes vielä ole.)

Puer natus in Bethlehem! Venite, adoramus!

Ajankohta: Jouluaamu (25.12.2008)

Otsikko: Nyt Betlehemiin!

Evankeliumi: Luuk. 2: 1-20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: - Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Arto Penttisen joulusaarna

Maaningan kirkossa

Tervetuloa paimenten seuraan! Enkä tarkoita paimenilla vain meitä pastoreita. Pyhä joulun evankeliumi kutsuu meitäkin paimenten sanoin: ”Nyt Betlehemiin!” Tehkäämme matkaa Jeesus-lapsen seimen ääreen paimenten seurassa ”täynnä kiitosta ja hämmästystä”.

Yön pimeydessä olemme mekin tulleet tänne kirkkoon. Yön pimeydessä kulkivat paimenetkin kohti Vapahtajan seimeä. Mistä on kysymys yön pimeydessä? Pyhään yöhön päättyi pitkän pitkä odotus. Tätä yötä edelsivät jumalallisen profetian lupaukset: ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.” (Jes. 9:1-2) Kuoleman varjon maassa eivät eläneet vain ne ihmiset, jotka elivät yli kaksi vuosituhatta sitten. Kuoleman varjon maassa mekin elämme. Tästä kertovat Jokelan ja Kauhajoen järisyttävät kauheudet ja monet muut huumeiset harharetket.

Tässä mielessä on tärkeää muistaa, että ensimmäisenä jouluna ei todellakaan ollut lunta. Ei ollut myöskään joulupukkia tonttuineen ja rekineen. Ensimmäisenä jouluna ei vallinnut kaikkinainen yltäkylläisyys. Ensimmäisenä jouluna jumalallisen pyhyyden armorikas kirkkaus valaisi synnin pimentämän maailman. Ensimmäinen joulu ei ollut kultainen muuten kuin jumalallisen armon merkeissä. Miten menee tämä joulumme? Tavoitteleeko sydämemme muuta kuin alennusmyyntien tavarataivasta joulunpyhien jälkeen? Lahjoissa ei sinänsä ole välttämättä mitään väärää, jos vain muistamme lahjoista parhaimman. Tämä lahja, Jeesus, muistuttaa meitä: "Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” (Matt. 6:19–23)

Maallinen joulu jo päättyi jouluaattoiltaan, jolloin taivaisen joulun alku vasta häämöttää. Nyt on aika soittaa joululauluja niin että naapuriin kuuluu. Siitä syystä ja myös jo sanomaani liittyen lainaan yhden laulun sanoja: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.” Kyllä, tämä laulu on joululaulu, joka liittyy juuri tähän juhlaan jota vietämme. Laulu kuuluu Vapahtajamme armorikkaaseen syntymäjuhlaan. Ensimmäinen joulu ei ollut suomalaisittain kylmä. Ainakaan, jos ajattelemme lämpötiloja. Mutta mekin ymmärrämme laulun ”yskän”, jos ajattelemme toisen, ehkä tutumman laulun sanoja: ”Me käymme joulun viettohon niin maisin miettehin, nuo rikkaan täyttää aatokset, ja mielen köyhänkin: Suun ruoka, juoma, meno muu. Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu. Turhuuden turhuus kaikki on, niin turhaa touhu tää; me kylmin käymme sydämin, laps’ sivuun vain jos jää. Me lahjat jaamme runsahat, Laps’- tyhjät kätes ihanat.” Tätä laulua on tänäkin jouluna rinta rottingilla laulettu kauneimmissa joululauluissa kautta koko Suomen. Me laulamme näin ja elämme kuitenkin aivan toisin. Näin on, vaikka laulun sanat ovat selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Niin kuin nämäkin sanat Raamatusta, hyvin jouluun sopivat: ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17)

Rakkaat kristityt, sisaret ja veljet Kristuksessa! Onnitelkaamme toisiamme, sillä olemme vasta tärkeän juhlakauden alussa. Emme ole menettäneet vielä mitään, mitä emme saisikaan menettää. Saamme rukoilla vanhan kirkkorukouksen sanoin: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.” Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Jos joku on murehtinut köyhyyttään, niin muistakoon nyt, että ensimmäinen joulu syntyi meidän maksukyvyttömyytemme tähden. Oikeastaan inhimillinen velkasaldo oli paisunut jo yli äyräitten. Nykyistä maailmantilannetta ei voi edes verrata siihen, kun Jumalan täytyi tulla ihmiseksi. Mitä on raha tai sen puute, jos rakkautta ei ole laisinkaan? Tämäkin on meille tuttua. Jeesus syntyi siis, jotta ihminen pelastuisi. Tähän me, taivaaseen päästäksemme, tarvitsemme Jeesusta, parasta Poikaa pakkasella. Jatkan nyt äsken lainaamaani laulua: ”Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, oi, poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.”

Joulu on Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Jeesus on Vapahtaja ristin ja ylösnousemuksen tähden. Joulun sanoma Vapahtajasta on meidän elämämme todellinen rikastuttaja: ” Ah Herra! sinä kaikk´ kappaleet loit, Kuinkas olet alentan´ sinua noin, Että makaat heinäin ja pahnain pääll´, Joit´ juhdat ja härjät syövät tääll´. Nämä sinun silkkis, lakan´=liinas, Herrain Herra, taiwaan Kuningas! Kaikk´ kalliimmat kultaiset waatteet, Huonot olis´ sinull´ sittek´ maata. Näin syntyä köyhyydess´ kelpas´ sinun: Ett´s taiwaass´ saattaisit rikkaaks´ minun, Annoit täll´ tietää, ett´ turha on juur´ Maailman meno, kemppi, koreus suur´. Ah Jesuinen, minun Herraisen´! Tule minun sydämen´ karsinaiseen, Älä erkane minust´ murheess´, tuskass´, Anna minun olla oikiass´ uskoss´. Täst´ sangen suurest´ ihastun, Ett´s tänne tykön´ olet astun´, Tain edest´ sinua kiitän, Christe! Ynn´ Isää, Pyhää Henkee ylistän.”

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä (Lähde: Wikipedia)

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä eli Pyhä Nikolaus (n. 270 – n. 342) oli Myran piispa ja hänet on nimitetty pyhimykseksi niin katolisen kuin ortodoksisen kirkon piirissä. Nikolaos on osaltaan ollut antamassa hahmoa modernille joulupukille. Pyhä Nikolaos on monien maiden suojeluspyhimys, lisäksi muun muassa merenkävijät ja lapset pitävät häntä suojeluspyhänään.

Nikolaoksen lapsia kohtaan osoittaman huomion ansiosta hänestä on tullut lasten suojeluspyhä. Hänet on myös nähty Joulupukin esikuvana, erityisesti amerikkalaisessa ja brittiläisessä perinteissä. Nikolaoksen sulautuminen Joulupukkiin vei useita vuosisatoja. Joulupukilla ei ole mitään yhteistä kristillisen hengellisyyden kanssa. Englanninkielinen nimitys Joulupukille, Santa Claus, tulee hollantilaisesta nimestä Sinterklaas, joka taas periytyy Nikolaoksesta. Joulupukki-kulttilla on eri maissa hyvin toisistaan poikkeavia perinteitä, ja nämä ovat entisestään sekoittaneet kuvaa Nikolaoksesta.

Pyhä Nikolaos syntyi Lyykian Patarassa 200-luvun lopulla. Pyhän Nikolaoksen elämään liittyivät jo varhain erilaiset hyväntekemiset, joilla hän auttoi erilaisissa ongelmissa olevia ihmisiä ja joita tekoja hän ei halunnut saattaa julkisiksi, vaan hän teki niitä salassa. Pyhä Nikolaos valittiin Lyykian Myran piispaksi. Hänen on väitetty osallistuneen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325 ja puolustaneen kristinuskoa.

Pyhää Nikolaosta kunnioitetaan pyhänä niin ortodoksisessa kuin katolisessakin kirkossa. Häntä pidetään muun muassa merellä kulkevien ja matkustavien suojelijana. Napoli, Sisilia, Liège ja Freiburg ja monet muutkin kaupungit pitävät pyhää Nikolaosta suojelijanaan.

Pyhän Nikolaoksen muistopäivä on sekä katolisessa että ortodoksisessa kirkossa 6. joulukuuta. Ortodoksisessa kirkossa häntä muistellaan myös viikoittain joka torstai.

Christmas Message 2008 from WCC General Secretary

Kirkkojen Maailmanneuvoston pääsihteerin Jouluviesti vuonna 2008

 

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1: 14)

 

”Kunnia” (vrt. kirkkaus) on sana, huudahdus tai laulu, jota käytämme ilmaisemaan inhimillistä hämmästystä Jumalan majesteetin edessä. Kun Jeesus syntyi, enkelit kuuluttivat ”kunniaa Jumalalle korkeuksissa” (Luuk. 2: 14). Kristuksen maanpäällisestä elämästä todistetaan: ”Me saimme katsella hänen kirkkauttaan... täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1: 14)

 

Viettäessämme Joulua me oivallamme Jeesuksen tulemisen taivaan ja maan kohtauspisteeksi, jotta särkyneet suhteemme Jumalaan eheytyisivät, jotta voittaisimme vihamielisyytemme toinen toistamme kohtaan, ja jotta syttyisimme uuteen päättäväisyyteen etsiessämme rauhaan tähän maailmaan. Apostoli Paavalin mukaan tässä on kysymys siitä’, että ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan” (2. Kor. 5:19).

 

Sovitus merkitsee kunniakasta viestiä. Se kantaa lupausta, että menneitä vääryyksiä korjataan, että totuus on löydettävissä kaikissa tapauksissa, että anteeksiantamusta voidaan etsiä, ja että jopa vanhat viholliset voivat elää yhdessä ja keskinäisessä kunnioituksessa. Se on armon ja toivon viesti, joka heijastaa Jumalan rakkauden suurta lahjaa Jeesuksessa Kristuksessa.

 

Yhdistyneet Kansakunnat on julistanut vuoden 2009 Kansainväliseksi Sovinnon vuodeksi, ja se on kutsunut konfliktien jakamia yhteisöjä hyväksymään sovintoprosesseja lujan ja kestävän rauhan vakiinnuttamiseksi. Kristilliset kirkot kaikkialla sekä Kirkkojen Maailmanneuvosto tukevat tätä hanketta projektein ja samansuuntaisesti ekumeenisella Väkivallan voittamisen vuosikymmenellä, Kirkot etsimässä Sovitusta ja Rauhaa (2001–2010).

 

Kristittyinä me sitoudumme Pyhän Hengen voimassa tähän suureen tehtävään. Me kiitämme Jumalaa ja Herramme Jeesuksen Kristuksen Isää mahdollisuudesta toimia sovituksen hyväksi yhdessä hyvän tahdon ihmisten, miesten ja naisten kanssa kautta maailman, enkelten siunausten hengessä: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa!”

 

Pastori, TT Samuel Kobia

Pääsihteeri

Kirkkojen Maailmanneuvosto

 

(Suomentanut englanninkielestä Arto Penttinen)

 

Taizé-rukous 16. joulukuuta armon vuonna 2008

Kristus Jeesus. Pyhän Hengen kautta sinä tulet luoksemme aina. Sielumme syvyyksissä elää sinun ihmeellinen läsnäolosi. Meidän rukouksemme voi olla kovin köyhää, mutta Sinä, Kristus, rukoilet meissä.

OI-ANTIFONIT ADVENTIN PÄÄTTYESSÄ

17.12. Oi Viisaus, sinä lähdit Korkeimman suusta, sinä ulotut maan äärestä toiseen ja ohjaat kaiken hyvin. Tule ja opeta meille viisauden tie.

18.12. Oi Adonai, Israelin Herra ja hallitsija, sinä ilmestyit Moosekselle palavassa pensaassa ja annoit hänelle lain Siinailla. Tule pelastamaan meidät väkevällä kädelläsi.
19.12. Oi Iisain juurivesa, sinä kohoat merkkinä kansoille, sinun edessäsi kuninkaat mykistyvät, ja kansat kumartavat sinua. Tule vapauttamaan meidät, älä viivy.
20.12. Oi Daavidin avain, Israelin valtikka, sinä avaat, eikä kukaan sulje, ja suljet, eikä kukaan avaa. Tule päästämään vangitut kahleista, ne, jotka elävät pimeydessä ja kuoleman varjossa.
21.12. Oi Aamunkoitto, ikuisen valon sädehtivä kirkkaus ja vanhurskauden aurinko: tule valaisemaan pimeydessä ja kuoleman varjossa elävät.

22.12. Oi kansojen Kuningas, kansakuntien toivo, kulmakivi, joka teet kaiken yhdeksi: tule ja pelasta ihminen, jonka muovasit maan tomusta.
23.12. Oi Immanuel, kuninkaamme ja tuomarimme, kansojen toivo ja pelastus: tule pelastamaan meidät, Herra, meidän Jumalamme.

Jääkö joulun lapsi ulos?

Onko sitä adventtia oikeasti olemassakaan?

 

Läntisessä kristikunnassa joulunodotuksen aikaa kutsutaan adventiksi. Mutta miten se näkyy? Vastaukseni on itse esittämääni kysymykseen tämä: Adventti ei näy keskellämme oikein mitenkään. Adventinaika on kirkoissa varsin hiljaista aikaa. Tämä on surullista, koska jumalanpalveluksissa odotuksen erilaiset teemat tulevat selkeästi esille.

Tästä pääsemme kysymykseen, mistä joulussa on kysymys. Kauppojen vastaus tunnetaan: Joulu alkaa täältä! Tule, joulu kultainen! Täältä saat joulun parhaat lahjat! Ja kassakoneet laulavat, kun asiakkaiden askeleet käyvät reippahasti. Lompakkoa raotetaan ja visaa vingutetaan.

Joulu ei vain kulje yhteenkään kotiin kassissa kantamalla. Tämä ostohysteria on yhdeltä osaltaan varsinaista hölmöläisten touhua. Lapset ostetaan kerran vuodessa, jos hiukan karkeastikin asiaani esitän. Lapselle tärkeämpää kuin kaikki roina olisi varmasti aito läsnäolo ja läheisyys.

Tästä pääsemme takaisin jouluun ja adventtiin. Ensimmäistä joulua vietettiin itse asiassa meidän maksukyvyttömyytemme tähden. Kuten Paavali sanoi jo kauan sitten, niin meistä ei ollut (eikä ole) itseämme auttamaan. Joulussa tärkeää eivät ole puitteet, vaan tärkeintä on sydän. Jouluksi siivotaan, mutta adventinaika on sydämen siivouksen aikaa. Adventinaika on paastonaikaa, rukouksen ja hiljentymisen aikaa.

Odotusaika on tärkeää, mutta se ei ole sama asia kuin edessä oleva juhla. Nyt me toivottelemme jo sujuvasti hyvät joulut, vaikka jouluun on aikaa vielä kaksi viikkoa.

Kun blogissani äskettäin kyselin, milloin joulu alkaa, niin jonkun mielestä se alkaa jo ensimmäisestä adventtisunnuntaista. Joulukausi toki alkaa silloin, mutta sen ensimmäinen osa on adventti, odotuksen ja valmistautumisen aika.

Adventti on valmistautumista Vapahtajan armorikkaan syntymäjuhlan viettoon. Tällainen joulu ei tarvitse joulupukkeja tai –tonttuja, ei myöskään ylenmääräistä laittamista ja ähkimistä. Tippaakaan viinaa ei tarvita edes glögiä terästämään.

Voisinkin sanoa, että jos adventin sanoma ohitetaan, niin joulukin menee samalla pesuveden mukana. Jos joulu on vain tunnelmointia ja ulkonaista menoa, niin saman siivouspakon voisi siinä tapauksessa jakaa tasaisemmin pitemmälle ajalle koko vuodeksi.

Kristuksen kunniallinen tuleminen

Päivämäärä: 7.12.2008 eli 2. adventtisunnuntai

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Raamatunkohta: Luuk. 17:20–24

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."
    Opetuslapsilleen hän sanoi:
    "Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: 'Hän on tuolla', ja: 'Hän on täällä', mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä."

Otsikko: Kuninkaasi tulee kunniassa

 

Adventinaika täällä kirkossa ei tunnu välttämättä aina kovin jouluiselta. Eikä se ihme olekaan, onhan kysymys vasta jouluun valmistautumisesta. Odotuksen aika ei ole sama asia kuin edessä oleva juhla. Vaikka joulukausi onkin jo alkanut, on suureen juhlaan vielä aikaa. Odotus sisältää tämän ajatuksen: Sitten kun sydän auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.

Tänään toinen adventtisunnuntai palauttaa meidät oikeastaan hiukan taaksepäin, Kristuksen kuninkuuden sunnuntain eli tutummin tuomiosunnuntain sanomaan. Ja kun teemme matkaa kohti joulua, menemme oikeastaan uskomme syntysijoille. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Tämä päivä muistuttaa meitä siitä, että vain Jeesuksessa meille avautuu portti todelliseen elämään. Päivän epistolassa meille sanotaan näin: ”Olkaa tekin kärsivällisiä ja rohkaiskaa mielenne, sillä Herran tulo on lähellä.” Voisimme näiden sanojen taustaksi ajatella kenties Jeesuksen omia sanoja: ”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” (Joh. 15:15–17)

Herran tulo on lähellä. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksen tunnoissa. Odotuksella on sama kohde, Jeesuksen tuleminen keskellemme.  Me odotamme parhaillaan Jeesuksen syntymäjuhlaa. Pian meitä kutsutaan Vapahtajan seimen äärelle. Lainaan nyt erään Taizé-laulun sanoja, jotka sopivat hyvin meille katsoimmepa sitten tulevaan jouluun tai vaikka aikojen loppuun asti: ”Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus. Hän on toivo, luottamus, Vain sinuun katson ja pelkää en, vain sinuun katson ja pelkää en.” Mitä pelättävää olisikaan pienessä lapsessa? Niin, ei varmaan pitäisi olla, mutta mitä tiedämme kuningas Herodeksen tehneen kun Jeesus oli aivan pieni ja viaton! Näistä tapahtumista kuulemme enemmän neljäntenä joulupäivänä, Viattomien lasten päivänä. Tervetuloa kirkkoon silloin, sunnuntaina.

Jeesus on usein hyvin selkeä sanoissaan, mutta miten onkaan tänään? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne”? Joulu saapuu pian jokaiselle, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole tuoreen piparin tai herkullisten laatikkojen ihanasta tuoksusta. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua!” (2. Kor. 2:14) Ja myös näin: ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Jeesuksen mukaan me emme voi osoitella sormella: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Tätä oikeastaan korostaa apostoli Paavalikin sanoessaan: ”Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana.” (1. Kor. 4:20) Roomalaiskirjeestä luemme näin: ”Evankeliumi on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Tässä maailmassa tarvitsemme yhä enemmän rohkeutta puhtaan evankeliumin julistamiseen, sillä kirkko ei ole maailmasta vaikka onkin maailmassa. Tämän rohkeuden perustana on pyhä Raamattu, josta luemme: ”Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat, mutta Herra on taivaitten luoja. Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus. Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia!” (1. Aik. 16:26–29) Olemmeko kenties joskus kuulleet huhuja Marian ja Herran enkelin kohtaamisesta, ja siitä mistä he puhuivat: ”Maria kysyi enkeliltä: Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon. Enkeli vastasi: Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:34–35)

Elämmekö me nyt tuota Jeesuksen mainitsemaa aikaa, aikaa, jolloin toivomme näkevämme edes yhden Ihmisen Pojan päivän, mutta emme saa nähdä? Moniko edes toivoo näkevänsä Ihmisen Pojan päivän? Merkitseekö tällainen puhe enää mitään? Tämä maailma korostaa näkemistä ja kokemuksellisuutta. Järjestä puhumattakaan. Katekismuksemme sisältää tässäkin kohdin tärkeitä sanoja: ”Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.” Tämä päivä rohkaisee meitä siis pysymään Sanassa ja sen viitoittamalla elämän polulla kohti taivaan kirkkautta. Luen vielä monelle tutut virren sanat: ”Ah sana kallis, iäinen, hyljätty monta kertaa! Ei mikään tieto maallinen voi sille vetää vertaa. Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta kuin armon sanan ikuinen. Se lähti Herran suusta.” (Vk. 183: 4)

 

 

Hyvää ja siunattua uutta kirkkovuotta!

Jumalanpalveluselämä tapahtuu kirkkovuodessa

 

Läntisessä kristillisyydessä on juuri alkanut uusi kirkkovuosi. Kirkkovuosi on aivan erilainen asia kuin kalenterivuosi. Kun uusi vuosi 2009 pian alkaa, astumme uuteen tuntemattomaan. Emme tiedä mitään edes huomisesta. Toki suunnitelmia on kohti tulevaisuutta ja myös epävarmuutta ja sekä epätietoisuutta. Tässä on se suuri ero kirkkovuoteen nähden. Kirkkovuodesta tiedämme oikeastaan kaiken mitä tulee tapahtumaan. Ja se onkin tärkeää. Kirkkovuosi sisältää pähkinänkuoressa Jeesuksen elämän. Adventtiaika kertoo pitkästä odotuksesta, joka eli juutalaisuudessa. Tätä odotusta voidaan oikeastaan kuvata sillä selityksellä, minkä Raamattu antaa ”aamenesta”: ”Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi.” (2. Kor. 1:19–20) Messiasodotus nousi Jumalan lupauksista, jotka tulivat profeettojen, Jumalan miesten, suusta.

Jouluaatosta on tullut suomalaisen kristikansan joulu. Menemme Jeesuksen synttäreille siis etuajoissa. Tiedätkö toista sankaria, jonka juhliin mentäisiin joka vuosi ennen aikojaan. Jouluaaton teemana kun on ”Lupaukset täyttyvät”. Ihminen voi todeta, että helpompi on luvata kuin täyttää. Siinähän me eroamme todellisesta Jumalasta. Me unohdamme usein sen, mitä olemme luvanneet. Jumala ei koskaan.

Joulun juhla-aika alkaa Jeesuksen syntymäjuhlasta. Pian siirrytään Jeesuksen lapsuuden kautta hänen pelastavaan työhönsä. Kirkkovuosi päättyy Kristuksen toisen tulemisen odottamiseen. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksella, että Herra saapuisi keskellemme.

Adventti kertoo myös kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyydestä. Laulamme ”Hoosianna! tervehtien todellista auttajaamme ja pelastajaamme. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi kuvaa palmusunnuntain tapahtumia. Ensimmäinen adventti johtaa meidät suoraan kirkkovuoden keskukseen, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Yksi rakkaimmista joululauluistani on tämä: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä. Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.” Joulu on meidän Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Tätä joulua ei kukaan voi kantaa ostoskasseissa. Tämä joulu ei ole se mainosten kultainen joulu.

Kirkkovuodesta tiedämme jo sen alkaessa (periaatteessa) kaiken, mutta sen toistaminen on todella tärkeää. Kirkkovuodessa elää raamatullinen todellisuus, joka on meille kaikille hyvin haasteellinen todellisuus. Luterilaisuuskin nimittäin alkaa muuttua vähitellen järkiuskoksi tai aivouskoksi. Voimme tällaisen uskon mukaan hyväksyä vain sen, mikä mahtuu järkeemme. Miksi me sitten hyväksymme varmasti omasta elämästämmekin paljon sellaista, mille ei löydy järkeenkäypää selitystä? Kirkkovuodessa meitä auttavat kolme tekstivuosikertaa. Arvostan kirkkovuottamme hyvin paljon, sillä me saarnaamme sitä evankeliumia, mikä kuuluu kuhunkin pyhäpäivään. Emme saarnaa useinkaan siis siitä, mikä tuntuu itsestämme hyvältä. Evankeliumit haastavat myös saarnaajan oman elämän. Kun nousen saarnastuoliin, saarnaan myös itselleni. Siksi minun on toisinaan vaikea nousta saarnastuoliin, toisen yläpuolelle. Kun polvistun ennen saarnaa, rukoilen, että Herra avaisi minun huuleni, niin että minun suuni julistaisi hänen kunniaansa. Kun saarnan jälkeen polvistun, noudatan Herramme kehotusta: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'” (Luuk. 17:9–10) Hoosianna-hymni on ortodoksisen kristityn mielessä varsin myöhäinen perinne. Keskustelu idän kirkon esipaimenen kanssa rohkaisi minua valitsemaan virren 1 myös palmusunnuntaina laulettavaksi. Eikö muuten ole omituista, miten harvoin Hoosianna silloin kuullaan, vaikka evankeliumitekstit puhuvat samoista tapahtumista?

Joulukauden avauksessa 28.11.2008

Joulu saapuu jokaiselle, lauletaan joululaulussa. Ja jos ajattelemme joulusta, että se on lasten juhla, niin muistakaamme että me kaikki olemme Jumalan lapsia.

Joulu saapuu jokaiselle maksukyvystä riippumatta. Oikeastaan se ensimmäinen joulu koittikin ihmisten maksukyvyttömyyden takia. Velkasaldo oli pitkän ajan kuluessa kasvanut suhteettomaksi. Siksi Jeesus syntyi, pelastuksemme tähden.

Vaikka lahjat ovat tärkeitä, niin silti on hyvä muistaa, että kukaan ei joulua pysty kantamaan kasseissa kotiin. Joulu viedään kotiin sydämissä. ”Sydämeeni joulun teen” soi monissa mielissä ja toistaa tätä tärkeää asiaa.

Jouluaatto on tänä vuonna keskiviikkona. Saamme siis mahdollisimman pitkän jatkon viettää joulua ja nauttia yhdessäolosta. Sekä aikuiset että lapset odottavat yhteiseltä juhlalta rauhaa, lepoa ja turvallisuutta. Anna lapselle raitis joulu, niin annat myös itsellesi mahdollisuuden hyvään jouluun! Vuosittain vuodesta 1998 järjestetty yhteistyökampanja Anna lapselle raitis joulu haluaa jälleen kannustaa kaikkia aikuisia miettimään, miten irtautua arjesta ilman alkoholin apua.

 

Toivotan kaikille maaninkalaisille iloista ja turvallista joulunodotusta.

Toivottavasti luin aamulla vain toimittajan tulkintaa enkä niinkään kirjailijan käsityksiä

Naulan kantaan!

 

Aamun Savon Sanomista (26.11.2008) luin: ”Tämän ajan ihmisellä ei ole sielustaan huoli. Hänellä on huoli elämänsä mielestä.” Näin asia taitaa todellakin olla. Tällä tavoin uskosta ja elämästä tehdään täysin erillisiä todellisuuksia. Kristitty ei kuitenkaan voi erottaa uskoa ja elämää täysin toisistaan, vaikkakaan niiden samaistaminenkaan ei ole mahdollista. Mikäli usko erotetaan elämästä tai siitä tehdään vain yksi kapea sektori, niin ”uskon” avulla joko haukutaan kaikkea mikä liikkuu, tai ”usko” kuopataan maahan tarpeettomana. Kumpikaan ei kerro uskosta elämän varmana voimavarana.

Apostoli Paavali esitti kerran kovin vaikean asian: ”Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:23) Ehkäpä tämä avautuu jollain tavoin niiden sanojen kautta, joita hän kirjoitti nuorelle miehelle nimeltä Timoteus: ”Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä.” (1. Tim. 4:8) Tänä päivänä kyllä korostetaan liikkumista, mikä ei tietenkään ole väärin, mutta jos elämä kokonaan kulkee elävän ja hoitavan Sanan ohi, niin silloin liikunta ja tarve liikkua kertovat vain itsekeskeisestä elämästä. Hyödyllistä on myös palauttaa mieleen apostoli Paavalin tuttu opetus galatalaisille: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” (Gal. 5:22–26)

Huoli oman elämänsä mielestä taitaa olla nykyihmisen osoitus yksilökeskeisestä elämästä. Omaa elämää korostetaan, siinä missä laatuaikaakin. Mihin vedän oman elämäni rajat? Mikä tai kuka siihen kuuluu tai ei kuulu?

Jos kristityllä on sielustaan huoli, niin se kertoo siitä, että ihminen itse ei ole kaiken keskipiste. Saatamme kokea, että olemme kaukana Jumalasta tai että hän on selin meihin päin. Tarvitsemme Jumalaa ja hänen armoaan, mutta tunnemme samalla, ettemme ole kelvollisia Jumalan edessä. Silloin meidän on muistettava, ketkä tarttuivat Jeesuksen viitan liepeisiin ja suorastaan huusivat osakseen Jumalan suurta armoa. Heitä olivat syntiset, sairaat, vammaiset ja vammautuneet.

”Auta, pelasta!” Näin me laulamme tuttuun tapaan ensimmäisenä adventtina. Nyt taidat ajatella, että ”enpä ole tätä virttä kuullut”. Hoosianna-hymni on kyseessä, eli kyllä tunnet kappaleen. Pian alkaa kirkossakin joulunodotuksen aika. ”Joulun aikaan tärkeintä on Vapahtajan syntymä, koska kirkossa kuvitellaan maailman yhä odottavan syntisten pelastajaa.” Tämänkin lainasin alussa mainitsemastani aviisista. Kirkko ei kuvittele, vaan tietää ja sydänjuurissaan tuntee tämän maailman kaipaavan Vapahtajaa. Jeesus Kristus on Raamatun ja siihen perustuvan uskon mukaan sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Erään sanonnan mukaan Jumalalla on ainoastaan yhden päivän ikäisiä lapsia. Tämä kertoo siitä, että Jumalan armo on uusi joka aamu. Ihminen on uusi luomus, kun hän saa syntinsä anteeksi ja siten hänen edessään avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.

Edelleen luen lehdestä: ”Jumala on kokemusteni summa.” Tämä jumala ei ole Raamatun Jumala. Jumala on salattu. Sanotaan myös, että hänen rauhansa ylittää inhimillisen ymmärryksen. Minä en läheskään aina käsitä Jumalaa, mutta olen varma, että hän ymmärtää minua paremmin kuin minä itse tai kukaan ympärilläni olevista. Juuri siksi hän lähetti ainoan Poikansa maailman Vapahtajaksi, niin, myös sinun ja minun.

 

Puhumalla paras on. Puhekyky on Luojan luoma varoventtiili. Käytä sitä!

Keskustelu on yhtä tärkeää kuin hengittäminen, mutta usein vaikeampaa. Keskustelu edellyttää ajatusten avaruutta, eikä vain sitä, että puolustelemme vain omia kantojamme. Puolustelu ei ole tärkeää, jos ei ole sitä hyökkäystäkään. Eri tavoin ajatteleminen ei edellytä sitä, että toista haukkuu. Vain keskustelulla saavutamme yhteistä ymmärrystä. Joskus koemme, että ymmärrys ei synny, vaikka kuinka puhumme. Puhumista täytyy sitten vain jatkaa. Elämme muutosten maailmassa. Kukaan ei ole tältä turvassa. Tarvitsemme ajatusten vaihtopöytää. Keskustelu saattaa hyvinkin rauhoittaa tunnelmiamme. Paljon puhuttavaa olisikin. Mistä löytäisin elämääni todellisia keskustelukumppaneita? Onko teitä Maaningalla vai missä? Olisin iloinen jos voisin keskustella kanssasi, niin että kummankaan ei tarvitsisi surra olevansa niin hirveästi väärässä.

Jos olen vieraalla, väärällä tiellä, niin ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Lisäys edelliseen

 

Jos nyt mitään mistään ymmärrän, niin Martti Luther ei halunnut muodostaa uutta kirkkoa, vaan puhdistaa oman kirkkonsa vääristä rönsyistä, joita kyllä paljonkin oli. Ei hän myöskään halunnut, että hänen nimensä mukaan mitään erityisemmin nimetään. Kumpikin tärkeä ajatus sitten kaatui.

Nykyaikana Martti Lutheria ei juuri ymmärretä, jos hänen työnsä jälkeen koko ajan maallistutaan eli mukaudutaan kaikkeen maailman menoon. Lutheria ei tästä menosta pidä kiittää, eikä myöskään yhteistä Isäämme, eli pyhää Jumalaa.

Luther ei halunnut varmastikaan, että hänen seuraajansa kulkevat mihin tahansa. Luther ja hänen aikalaisensa halusivat palata aitoon apostoliseen uskoon. Ecclesia semper reformanda est ei tarkoita kyllä tätä hurjaa nykymenoa. Kirkon on kyllä jatkuvasti uudistuttava, eli poistetta vääriä rönsyjä. Miksi esimerkiksi Juice Leskisen sanoitukset tai Unto Monosen Satumaa kelpaisivat kirkolle, jos Raamattu ohitetaan, kuten usein tapahtuu. Raamattuko ei olisi Jumalan sanaa, vaan hyvin vajavaista ihmisten todistusta ja kuvittelua hänestä, joka on luonut taivaan ja maan?

Olen lukenut, että jos Jeesus eläisi tänä päivänä, hän siunaisi vaikkapa rekisteröidyt parisuhteet. Miksi Jeesus ei tehnyt sitten niin omana elinaikanaan, kun hänessä kuitenkin jo silloin uusi aika murtautui synnin pimentämään maailmaan? Olihan homoja jo Jeesuksen aikana, kun heitä oli jo kauan ennen Jeesustakin. Jeesuksen ei tarvitse seurata tällä tavalla meitä, vaan meidän on seurattava Jeesusta, eli otettava ristimme ja kiellettävä itsemme: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)

Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus. Vain Sinuun katson, ja pelkää en.

Ajankohta: Tuomiosunnuntai eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntai (23.11.2008)

Otsikko: Kristus, kaikkeuden Herra

Evankeliumi: Matt. 25: 31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

 

Pääsevätkö kaikki taivaaseen? No, voimmeko ja tuleeko meidän muuta toivoa? Ja eikö se ole hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan tahto? Varmasti suuri houkutus monille on sanoa, että totta kai kaikki pääsevät taivaaseen. Yhtä suuri houkutus on monille puolestaan sanoa, että vain tässä meidän joukossa pelastut eli pääset taivaaseen.

Tänään vietämme tuomiosunnuntaita. Se kuulostaa kovin synkältä. Tänään meitä muistutetaan siitä, että tämä maailma kohtaa kerran loppunsa. Tuskin kovin vaikeaa on tähän uskoa, jos vain avoimin silmin ja korvin tarkastelee menoa maan päällä. Se hetki, jonka tänäänkin tietää vain yksin Isä, on tilinteon päivä. Näillä asioilla on ihmisiä peloteltu kautta aikojen ja yli koko maan piirin. Hämäräksi on jäänyt se, että lopullista tuomiovaltaa käyttävästä tiedämme varmuudella, ettei hänessä ole vilppiä. Viimeinen tuomari on lahjomaton, mutta säälimätön hän ei ole. Hänessä, Jeesuksessa näkyvät meidän tuomiomme arvet. Jeesus suostui vapaaehtoisesti lunastamaan meidän velkakirjamme, ja hän joutui maksamaan siitä järkyttävän kovan hinnan: ”Tein väärin, sinut tuomittiin ja vaivuit ristin alle. Tein väärin, sinut rangaistiin ja vietiin Golgatalle. Teen väärin aina uudestaan, vaan, Kristus, kuljit kuolemaan. Se uhri aina riittää.” (Vk. 62: 9)

”Se uhri aina riittää.” Tänä päivänä tästä uhrista monet kirkonmiehetkin ovat valmiita sanomaan, ettei se mahdu inhimilliseen järkeen, ja tällainen puhekin tulee siksi hylätä. Heidän mielestään siis kaikki ihmiset pelastuvat. Mutta mitä tähän sanoo hän, jota tänään kutsumme kaikkeuden Herraksi, siis mitä sanoo tänään Jeesus? Hän sanoi eräälle naiselle ja eräälle miehelle toisten ihmisten tuomitsevien katseiden alla näin: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa. Nouse ja mene.” (Luuk. 7: 36–50, Luuk. 17:11–19) Hyvät teot eivät pelasta sinua tai minua. Hyvä elämä ei sekään pelasta. Edes onnellinen elämä ei pelasta meitä. Sekään ei pelasta meitä, että kehitys kehittyy. Mutta mistä sitten pitäisi pelastua? Miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet, jos vastaan, että pahan kuristavasta otteesta ja iankaikkisesta kuolemasta? Pelastuminenhan tarkoittaa samaa kuin taivaaseen pääseminen.  Kyse ei siis ole vain siitä, että pääsen irti jostain. Kyse on myös siitä, että jotain paljon parempaa on luvattu. Apostoli Paavali sanoo: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Jos puhe uhrista tuntuu hullutukselta, niin miksi tätä hullutusta sitten tapahtuu yhä. Median alttareille kannetaan yhä uusia uhreja, lapsia, vanhempia ja jopa vanhuksia. Toisten ihmisten elämää ruoditaan niin, että ei ole enää ollenkaan ihme, ettei elämästä selviä hengissä. Mietin, onko rahan valta jotain samaa kuin pahan valta? Iltapäivälehtien tehtävänä on itsensä myyminen. Samaa voi valitettavasti sanoa myös sanomalehdistä. Niissä ostetaan lähinnä kasa paperia, mutta ei oikeata totuutta. Selväksi on ainakin tullut se, mitä Jeesus sanoi jo kauan sitten: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt. 6:24–25) Haluammeko me osaksemme tällaisen kuvauksen: ”Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” (Fil. 3:19) Kun ja jos suostumme ajattelemaan taivaallisia asioita, saa elämämme aivan uudenlaista syvyysulottuvuutta osakseen.

Lieneekö jo ajan mittaan opittu, ettei pelottelulla ja kielloilla saada mitään hyvää ja oikeaa aikaan? Mutta selkeä ero tulee tehdä myös rakkauden ja välinpitämättömyyden välille. Rakkaus on aivan muuta kuin sadan euron seteli. Apostoli Paavalin antaman esimerkin mukaista ymmärrystä ei kielloin tai pelotellen tai ostamallakaan synny: ”En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.” (Room. 7:15–21)

”Herra, Kuningas, taivaallinen Jumala, Isä, kaikkivaltias! Herra, ainokainen Poika Jeesus Kristus ja Pyhä Henki! Herra Jumala, Jumalan Karitsa, Isän Poika, joka otat pois maailman synnin, armahda meitä. Sinä, joka maailman synnit otat pois, ota vastaan meidän rukouksemme. Sinä, joka Isän oikealla puolella istut, armahda meitä. Sillä Sinä olet ainoa pyhä, Sinä olet ainoa Herra, Jeesus Kristus, Isän Jumalan kunniaksi. Aamen.”

Pyhä ei merkitse samaa kuin hyvä. Pyhä ei merkitse samaa kuin täydellinen. Pyhyys ja hyvyys yhdistyvät uskottavalla tavalla ainoastaan Jeesuksessa. Meistä ei useinkaan ole itseämme auttamaan, mutta ei tilanteemme silti ole toivoton. Päinvastoin. Kun panemme toivomme Jumalaan emmekä maalliseen mammonaan ja kun käytämme lahjojamme lähimmäistemme parhaaksi, eli elämme uskoamme todeksi Jumalan ja ihmisten edessä, silloin saamme odottaa hyvää vastausta Kristuksen pelottavan tuomioistuimen edessä.

 

Ilman oikeassa olemisen pakkoa...

Yritin ilolla järjestää mahdollisimman avaraa keskustelua katekismuksen puitteissa. En tainnut oikein onnistua. Ensimmäisellä kerralla ei Usko tai älä! –iltaan saapunut ketään. No, silloin oli isänpäivä ja satoi vettä. Sunnuntai-iltaa luulin sinänsä sopivaksi. Sopihan se taannoin (turhaan) kohua aiheuttaneisiin ”urkuhieronta”-iltoihin. Ajattelin sitten, että varmistan iltojen järjestymisen sillä, että vaikkapa tekstarilla kukin voisi kertoa tulostaan. Yhtään tekstari-ilmoittautumista ei oikeastaan tullut. Yhden tekstiviestin sain, jossa kysyttiin, tuleeko iltaa. Yhden sähköpostin sain, jossa osallistuminen oli ”kenties mahdollista”.

Olin suunnannut illat työikäisille. Sain palautetta, että kohderyhmäni hoitaa lapsia tai on muuten estynyt. Entäpä jos Tavilassa (ravintola Tavinpyrstö kirj. huom.) järjestetään ilta, niin parkkipaikka pullistelee niiden samojen autoja, joita (siis ihmisiä) odottelin kirkon tiloihin. Ei siinä lapset tai muut harrastukset ole esteenä olleet.

Seurakunta ei muodostu vain meistä palkatuista työntekijöistä. Seurakunta on kaikkien kastettujen yhteisö. Ei ole myöskään ikärajaa K-65. Vain osallistumalla ihminen oppii yhteisöllisyyden merkitystä ja tärkeyttä. Osallistumattomuus murentaa pienen työntekijätiimin motivaatiopohjaa. Kun seuraavan kerran olet päästämässä suustasi sanat, että voisihan täällä Maaningalla olla seurakunnallakin toimintaa, niin toivon, että katsot peiliin. Minä joudun tekemään sitä ihan joka päivä. Tässähän joutuu suorastaan miettimään omaa tulevaisuuttaan.

Paljon ei tarvita siihen, että hyvin menee

Kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä

 

• kirkollinen vihkiminen ei maksa mitään
• vieraita ei tarvitse välttämättä kutsua kirkon tai kappelin täydeltä, välttämättä ei edes yhtään
• vihkiminen voi tapahtua vaikka keskellä arkipäivää
• et tarvitse vaivalloisia ja kalliita järjestelyjä
• kaunista kirkkoa tai kappelia ei välttämättä tarvitse koristella
• tarvittaessa työntekijät voivat toimia todistajina
• kirkkoa ei tarvitse varata vuotta etukäteen, vaan voit saada sen joustavasti käyttöösi
• tarvittaessa voit valita suuren kirkkosalin sijaan intiimin kappelimme
• hääjuhlaa eli vastaanottoa ei välttämättä tarvitse järjestää
• vihkitoimituksen kulku sovitaan yhdessä
• vihkitoimitus ei edellytä marsseja, mutta kaunis virsi olisi kyllä toivomuksena
• rukouksesta ja siunauksesta ei ole ollut koskaan haittaa kenellekään
• kirkollista vihkimistä ei ole sidottu paikkaan, myös kotona tai vaikkapa ulkona käy hyvin, laiturillakin on toimitettu
• papin voit aina valita vapaasti, perhepappia on ilo käyttää
• meillä sinun ei tarvitse jonottaa eikä kilpailla ajoista
• kirkollisen vihkimisen takia et tarvitse pankkilainaa, hääjuhla se on, mikä maksaa

 

 

OTA ROHKEASTI YHTEYTTÄ!

Ex oriente Lux

Olemmeko me luterilaiset näköalattomia?

 

Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan. Näin ilmaistiin samassa ylösnousemususkoa ja –toivoa. Näin ilmaistiin odotusta.

Kun kävelemme luterilaisen seurakunnan ylläpitämällä hautausmaalla, voimme nähdä, että haudat ovat mikä minnekin päin. Hautaamisessa tärkeintä näillä korkeuksilla on se, että arkun pääpuoli on kiveen päin. Tällä ei ole mitään merkitystä äsken kuvatussa mielessä. Yleinen tapa ei kuvaa yhtään mitään. Mutta hämmennystä silti herää, jos arkku onkin toisin päin.

Ortodoksisten seurakuntien ylläpitämillä hautausmailla on onneksi toisin. Haudat ovat kauniisti itä-länsi-suunnassa.

Ei kirkon tai haudan suunta tietenkään mikään pelastusasia ole, minkä varassa kaikki joko seisoo tai kaatuu. Mutta kaunis symboliikka, vertauskuvallisuus ei liene pahasta.

Minulle nämä kauniit vertauskuvat kertovat myös yksinkertaisesti sen, että kristityn suunta on selvä: ”Kirkkautta kohti kulje kilvoitellen uskossa.”

Kun tiernapojat pian kajauttavat laulunsa ”itäisiltä mailta”, tulee mieleeni kielten ero. Kun saksalainen laulaa vastaavaa, hän saattaakin kajauttaa ”aus Morgenlande” eli aamun mailta. Tämän olen itse huomannut laulaessani Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Suomalaiselle tulee idästä helposti mieleen vain edesmennyt Neuvostoliitto ja sen perillinen, nyky-Venäjä. Tuo ”aus Morgenlande”, aamun mailta, vie meidät puolestaan kohti uskon ydintä. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta.” (1. Joh. 1:5-6)

Me luterilaiset tunnumme suosivan kehitystä. Kirkon pitäisi olla kaiken kehityksen kärjessä. Silloin ehkä kirkot saataisiin täyttymään. ”Kehitys kehittyy” ei kuitenkaan ole se kuolemattomuuden lääke, minkä oma katekismuksemme mainitsee.  Kuin aamuaurinko lämmittävät nämä virren sanat: ”Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Kun kirkon pääovelta katsotaan suoraan eteenpäin, nähdään yleensä kirkon alttari, Jumalan pyhän läsnäolon alttari. Mitä useammin katseemme kohtaa tämän näyn, sitä useammin sydämemme alkaa kaivata elävää Jumalaa. Milloin saan tulla elävän Jumalan eteen?

Kaunis rukousalttari luterilaisessa kirkossa

Sanan kirkossa voi olla kauniita kuvia

Sanan kirkossa myös kuvat saarnaavat

Miksi klassinen kirkkotaide loistaa poissaolollaan?

 

Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?

Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja –sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...

Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.

Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.

Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että ”tallella eletty elämä”. Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.