Oi, jospa joulu maallinen ois alku taivaisen...
Kun on adventtiaika, niin me toivotamme hyvää joulua. Kun joulu sitten vihdoinkin on koittanut, niin toteamme sen jo menneen. Tätähän se nykymeno Suomessa on. Jouluaatosta on tullut joulu. Jeesus lienee yksi niistä harvoista sankareista, jonka syntymäpäiviä vietetään sankarin tahdosta riippumatta ennen aikojaan. Syynä on tärkeän perinteen unohtaminen ja mukavuudenhalun kasvaminen.
Jouluaattona käydään haudoilla kirkkoa kiertäen. Jouluruuhkaa ei vieroksuta, vaan kaupan ovi avataan vaikka mitään ostoslistaa ei kädessä olisikaan. Maaningalla olen elänyt ja tehnyt työtä kohta neljätoista vuotta. Tänä aikana jouluaamun seurakunta kauniissa kirkossamme on vähentynyt useilla sadoilla. Jouluaattona etsitään jouluntunnelmaa sanan nälän kustannuksella. Jouluaaton joulukirkonkin pitäisi olla sellainen nopea kimppakiva. Tämäkin kehitys omalla tavallaan kertoo siitä, millaiseen maailmaan Vapahtaja syntyi. Se maailma on siis yhä olemassa.
Jouluna Jumala syntyi, paras Poika pakkasella. Tämä kylmyys ei tunnu sormenpäissä eikä varpaissakaan. Tämä pakkanen henkii sydämistämme. Pimeys, josta joulun profetia kertoo, ei ole sitä pimeyttä, jossa katseemme etsii kiintopisteitä, vaan kysymys on siitä, ettei sydämemme etsi muuta kuin nautintoja, menestystä ja ulkokultaisuutta.
Joulun kuvia katsellaan ilman alkeellisintakaan symboliikantajua. Tähdet ovat vain tähtiä, niin myös Betlehemin tähti. Joulukuusi on kuusi, joka lentää nopeimmillaan jo jouluaamuna roskalavalle. Tässä kehityksessä tosin protestanttisella eksegetiikalla on oma osuutensa. Ennen suuria kirkollisia juhliahan löytyy aina jostain jokin oppinut teologi, joka kertoo uusimpiin tutkimuksiin vedoten, että tähteä ei tainnut näkyä, neitsyttä ei tarvita, mutta isättömällä pojalla lienee sentään jotain käyttöä. ”Jumalalle on kaikki mahdollista” lienee sekin äskeiseen viitaten jokin myöhempi lisä. Nöyryys Jumalan edessä on vaihtunut nöyristelyksi maallistuvan ja järkeä korostavan kansan edessä. Se, mikä ei mahdu järkeen ei mahdu uskoonkaan.
Suomalaisesta yhteiskunnasta alkaa pyhyys ja sen tunto karista kovaa vauhtia. Vaikka tupo on jo haudattu (ehkä odottamaan ylösnousemustaan), niin heitänpä tässä kysymyksen, mistä syystä niitä pyhätyölisiä maksetaan. Jos kaiken on oltava tasasta harmaata arkea, niin varmaankin olisi oikeudenmukaista poistaa kaikenlaiset pyhälisät. Pyhätyökorvauksen ymmärrän parhaiten, jos kysymyksen taustalla olisi vakava vakaumuksellinen asia. Ennenhän sanottiin, ettei pyhätyöllä ole siunausta. Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Hurskaan Jobin kirjasta luemme edelleen ajankohtaisia sanoja: ”Jumalalle jumalattomat sanovat: "Pysy loitolla meistä! Emme me piittaa sinun teistäsi." He ajattelevat: "Mikä on Kaikkivaltias? Miksi me häntä palvelisimme? Mitä hyödyttää pyytää häneltä apua?" He uskovat, että menestys on heidän omissa käsissään. Heidän ajatuksensa ovat kaukana Jumalasta.” (Job. 21:14–16)
Nykyjouluun liittyy suuri paradoksi. Joulun lapsella on useita nimiä. Yksi niistä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme. Kun uskomme Jeesukseen, niin Jumala on kanssamme. Hän on lähempänä kuin lähin kännykkä, ja toimii varmemmin kuin kännykkä hädässä. Suomalainen joulunvietto alkaa olla yhtä kaukana Jumalasta kuin itä on lännestä. Kirkot tyhjenevät. Jos kirkot täyttyvät, niin niistä haetaan vain tunnelmaa ja hyviä fiiliksiä. Olen ihastuksella katsonutkin digiboksista Rooman Pietarinkirkon jouluyönmessua. Ihmisillä ei ollut kiire mihinkään. Polvistuminen uskontunnustuksen aikana siinä kohdassa, joka koskettaa joulun mysteeriä, sykähdytti sydänjuuriani. Pyhän isän saarnalla sai olla mittaa asian lisäksi. Sanottavaa ei häneltä puutu, vaikka joulusaarnoja on varmaan takana enemmän kuin minulla ikävuosia (41). Tänä jouluna tuli minulle äitiä ikävä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti