Ex oriente Lux

Olemmeko me luterilaiset näköalattomia?

 

Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan. Näin ilmaistiin samassa ylösnousemususkoa ja –toivoa. Näin ilmaistiin odotusta.

Kun kävelemme luterilaisen seurakunnan ylläpitämällä hautausmaalla, voimme nähdä, että haudat ovat mikä minnekin päin. Hautaamisessa tärkeintä näillä korkeuksilla on se, että arkun pääpuoli on kiveen päin. Tällä ei ole mitään merkitystä äsken kuvatussa mielessä. Yleinen tapa ei kuvaa yhtään mitään. Mutta hämmennystä silti herää, jos arkku onkin toisin päin.

Ortodoksisten seurakuntien ylläpitämillä hautausmailla on onneksi toisin. Haudat ovat kauniisti itä-länsi-suunnassa.

Ei kirkon tai haudan suunta tietenkään mikään pelastusasia ole, minkä varassa kaikki joko seisoo tai kaatuu. Mutta kaunis symboliikka, vertauskuvallisuus ei liene pahasta.

Minulle nämä kauniit vertauskuvat kertovat myös yksinkertaisesti sen, että kristityn suunta on selvä: ”Kirkkautta kohti kulje kilvoitellen uskossa.”

Kun tiernapojat pian kajauttavat laulunsa ”itäisiltä mailta”, tulee mieleeni kielten ero. Kun saksalainen laulaa vastaavaa, hän saattaakin kajauttaa ”aus Morgenlande” eli aamun mailta. Tämän olen itse huomannut laulaessani Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Suomalaiselle tulee idästä helposti mieleen vain edesmennyt Neuvostoliitto ja sen perillinen, nyky-Venäjä. Tuo ”aus Morgenlande”, aamun mailta, vie meidät puolestaan kohti uskon ydintä. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta.” (1. Joh. 1:5-6)

Me luterilaiset tunnumme suosivan kehitystä. Kirkon pitäisi olla kaiken kehityksen kärjessä. Silloin ehkä kirkot saataisiin täyttymään. ”Kehitys kehittyy” ei kuitenkaan ole se kuolemattomuuden lääke, minkä oma katekismuksemme mainitsee.  Kuin aamuaurinko lämmittävät nämä virren sanat: ”Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Kun kirkon pääovelta katsotaan suoraan eteenpäin, nähdään yleensä kirkon alttari, Jumalan pyhän läsnäolon alttari. Mitä useammin katseemme kohtaa tämän näyn, sitä useammin sydämemme alkaa kaivata elävää Jumalaa. Milloin saan tulla elävän Jumalan eteen?