Uskoa ei synny omin voimin...

Uskon vaikka minulla on aivot

 

Mutta silti en yrittäisi järjelläni ratkaista Raamatun visaisia kysymyksiä, vaan käyttäisin rukousta hyväksemme. Pyhä Henki on meidän paras auttaja näissä kysymyksissä. Tänään kuulin piispamme suusta rovastikuntapäivässä, että profetoimisessa olisi kysymys järjen käyttämisestä. Se olikin melkein ainoa uusi asia, minkä kuulin tämänpäiväisessä tapahtumassa. En tahdo kieltää järjen käyttöä, en tietenkään. Mutta käsityskykymme on rajallinen, eikä se siis yllä kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Onko luterilaisuus aivojen vai sydämen käyttöä? Onko luterilaisuus missään suhteessa apostoliseen uskoon? Onko uskontunnustus poistettava todellakin jumalanpalveluksesta? No, onneksi tätä ei kukaan esittänyt ainakaan tänään. Mutta onko credo pelkkää tyhjänhokemista? Minulle ennen kaikkea Nikean Uskontunnustus on sydämen asia. Sitä pitäisi mielestäni lausua jokaisessa messussa. Eikä vain suulla, vaan myös sydämellä. Meidän pitäisi avata todellakin sydämemme. Ja jos se ei tunnu mahdolliselta, niin pyytäkäämme Pyhää Henkeä avuksemme. Sillä: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Joskus leikilläni laulan asunnon sijaan avannon. Mutta se ei lienekään kaukana todellisuudesta. Jos sydän on jäässä, niin avantohan siihen täytyy tehdä. Jäässä taitavat monet sydämet olla, sillä niin tyhjä kirkkomme on sunnuntaisin. Ei muka ole aikaa. Mutta jos rillumarei täyttäisi Maaningan kirkon, niin kyllä väkeä olisi parvea myöten. Etenkin jos kirkkokaljat tarjottaisiin. Olemmeko me luterilaiset nimikristityt vain hekuman rakastajia? Onko rakkaus meille samaa kuin seksi? Oliko Jeesus homo? No oli tietenkin, sillä tuo sana merkitsee ihmistä. Ecce, homo! Katso ihmistä! En siis kysymyksellä viittaakaan seksuaalisuuteen. Mutta se täytyy muistaa, että Jeesus on ainoa synnitön, siis kaikkein puhtain ihminen. Mutta samalla hän on Jumala. Ihminen ja Jumala! Tätä ei järki käsitä, mutta siltikään tätä uskoa ei pidä hylätä. Sana tuli lihaksi! Jumalan luovasta Sanasta on kysymys. Meistä kukaan ei ole olemassa vain isän ja äidin rakkauden vuoksi. Me olemme olemassa, koska se on Jumalan tahto. Tästä seuraa sekin, ettei yhtään vahingonlaukausta ole olemassa. Ihmisten vastuuttomuudesta ei voi syyttää Jumalaa eikä yhtään lasta pidä siitä rangaista. Vastuuttomuus johtaa aina vain suurempaan vastuuseen. Vapautta ei ole ilman vastuuta, eikä vastuuta ilman vapautta.

Joka laulaen rukoilee, rukoilee kahdesti...

Sykähdyttäviä kokemuksia

Olin toissa vuonna ekumeenisella pyhiinvaelluksella Italiassa. Tarkemmin sanoen Roomassa ja Assisissa. Yksi matkan hienoista hetkistä oli Rooman piispan eli paavin yleisvastaanotto. Muistoihin jäi se, että korvissa alkoi soida. Odottelimme tovin jos toisenkin audienssin alkua ja taustalla soi kaiuttimista musiikkia. Yhtäkkiä korvani erottivat jotain hyvin tuttua: Johann Sebastian Bachin koraalin. Enää en muista, mikä koraali se oli, mutta tärkeintä olikin se, että musiikki oli ns. viidennen evankelistan tuottamaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseisen mestarin musiikki ei aina ole soinut Vatikaanissa saati muutenkaan roomalais-katolisissa kirkoissa. Ehkäpä aika on parantanut, ja nyt mestarin taidot tunnustetaan. Ainakin toivon niin. Eiväthän nuotit ole kenenkään ihmisen tai kirkon yksinomaisuutta. Jumala kun jakelee lahjojaan aivan oman ymmärryksensä ja varsinkin täydellisen hyvyytensä mukaan.

Joulupäivänä katsoin ja kuuntelin kolmen papin laulua irlantilaisesta katedraalista. En nyt aivan varma ole, ovatko nämä kanssapalvelijat laulajina aivan huippua. Kyllä he toki laulaa osaavat. Ja esiintyjinä he olivat luontevia, jopa savolaisen lupsakkaita. Kiva oli katsella kaverusten iloa. Minua herkisti erityisesti tuttu virsi 555 englanniksi ja myös Sibeliuksen sanat kauniilla englanninkielisillä sanoilla tekivät vaikutuksen. Domine Fili Unigenite tuntui tutulta jo aluksi ja kohta muistinkin sen olevan Vivaldin Gloriasta, jota olen Puijon Kamarikuoron riveissä vuosia sitten itsekin laulanut.

Tuosta pappien konsertista innostuin sen verran, että googletin löytääkseni tuon upean pyhän Patrickin katedraalin Armaghissa. Löysinpä samalla samaisen katolisen hiippakunnan kotisivut. Sieltä paljastui uusi mukava yllätys. Kun halusin tutustua kirkkoon tai vaikkapa sen urkuihin, avautui uusi sivu, ja kas! Taustamusiikkina alkoi soida ”Jumala ompi linnamme!” En aluksi tiennyt, uskoako korviani, mutta näin se joka tapauksessa soi.

Joskus ymmärsin, että suomen katolilaiset kuuntelevat karsaasti tuota virttä. He kuulemani tai sitten vain luulemani mukaan ajattelevat sen hyökkäävän kohti pyhää istuinta. Ehkäpä tänä päivänä voimme hyvän tahdon kristittyinä ymmärtää, että se vanha, kavala, kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen vainooja on meille kaikille yksi ja yhteinen. Tämän ajatuksen tueksi tarjoan pyhän Kirjan sanomaa: ”Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä.” (Luuk. 12:5) Ja toisaalla: ”Olen näet saanut kuulla (Khloen väeltä), että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: "Minä olen Paavalin puolella", toiset taas: "Minä Apolloksen", "Minä Keefaksen", "Minä Kristuksen". Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1. Kor. 1:11–13)

Jälleen saamme viettää tärkeää rukousoktaavia ekumenian puhtaassa hengessä. Vaikka Kristuksen ruumis maailmassa on pirstoutunut ja tämä kehitys valitettavasti tuntuu myös jatkuvan – monista päinvastaisista ponnisteluista huolimatta – ei Kristusta silti ole jaettu!

Musiikki on siis Jumalan tärkeä luomislahja!

Paljon enemmän kuin ymmärrämme, taivaan Isä, kasteessamme annoit!

Kaste ei ole pelastusautomaatti, mutta se on vahva turva. Usko ja kaste ovat Jumalan tekoja: ”Älä pelkää! Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun!” Rakkautta ei voi ostaa eikä sitä tarvitse ansaita. Näinhän se todellisuudessa on. Yhtä totta on sekin, että Jumalan rakkaus on kaikkein todellisinta rakkautta: Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Kristityn elämä alkaa kasteesta. Kaste ei ole mikään nimenantotilaisuus, vaan kasteessa Jumala kutsuu meidät lapsikseen nimeltä: Näin nimipäivä muistuttaa: saan Herraan yhä uskaltaa. Me saamme ja voimme palata kasteeseemme, siis tuhlaajalapset Isän rakkauden luo, ihan jokaisena päivänä. ”Kuolemallaan Herramme pois on pessyt syntimme. Kasteessamme puetaan meidät armoon avaraan.” (vk. 219: 4)

Olen kastettu, olen siis pelastuva!

1. sunnuntai loppiaisesta (11.1.2009)

Kasteen lahja

Evankeliumi: Luuk. 3: 15–18, 21–22

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu." Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt."

Arto Penttisen saarna

Maaningan kirkossa

 

Kauniin kirkkomme uuden kappelin alttaritaulu esittää Jeesuksen kastetta. Kun viime aikoina olen kirjoittanut kastepuheita, olen asettanut puheen taustaksi kuvan tuosta arvokkaasta, vanhasta maalauksesta. Jeesuksen kaste on taustalla, kun toimitamme kasteen, jossa tulemme Jumalan lapsiksi ja seurakunnan jäseniksi. Samasta kasteesta ei kuitenkaan ole kysymys.

Johannes oli Herran edelläkävijä. Hän valmisti tietä Jeesuksen tulemiselle. Hän kutsui ja kastoi ihmisiä parannukseen. Johanneksen kasteessa syntien anteeksi antaminen luvataan, Kristuksen kasteessa se annetaan. Se, että Johannes kastoi Jeesuksen, liittyy Jeesuksen ihmiseksi tulemisen salaisuuteen. Ei Jeesus olisi Johannekselta kastetta tarvinnut, hänhän oli synnitön ja vailla vilppiä. Johanneksen kasteeseen viittaavat oikeastaan Jeesuksen sanat apostoli Pietarille, jotka hän sanoi ennen joutumistaan ristin ahdistukseen ja häpeään. Lainaan osan tästä keskustelusta: ”Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" (Matt. 16:21–23)

Siinä, että Jeesus otti kasteen Johannekselta, on kysymys hänen syvästä kutsumustietoisuudestaan. Jeesus oli uskollinen kutsumukselleen, vaikka se johtikin inhimilliseltä kannalta katastrofaalisiin seurauksiin.

Kun viime vuoden puolella saimme lukea lehdistä, että luterilainen kirkko puhuu aivan liikaa synnistä, niin tämän päivän sanoman perusteella ja tukeutuen Martti Lutherin opetukseen voidaan todeta, ettei tämä todistus ole ollenkaan ajankohtainen: ”Parannuksen tekeminen onkin siinä, että ihminen tietää ja sydämestänsä tunnustaa olevansa synnissä siinnyt ja syntynyt, niin kuin Raamattu sanoo, ja siitä syystä luonnostaan vihan lapsi, iankaikkisen kuoleman ja kadotuksen alainen. Hänen tulee tietää, että kaikki teot ovat tässä turhia ja tekevät pahan vielä pahemmaksi, koska niillä luullaan saatavan aikaan sellaista, mikä kuuluu yksistään Kristukselle, ainoalle välimiehelle Jumalan ja ihmisten välillä, joka on itsensä uhrannut meidän kaikkien tähden, että meillä hänen kauttansa olisi syntien anteeksisaaminen. Jos sen uskot, niin sinulla se on, jos et, niin et koskaan pääse irti synnistä, vaikka piinaisit itsesi kuoliaaksi. Sanotaanhan sitä syntien anteeksiantamukseksi, ei maksamiseksi, lahjaksi siis, ei ansioksi. Mitä Jumala sinulle sulasta armosta Kristuksen tähden lahjoittaa, sitä et sinä, madonruoka, voi hänelle maksaa, et häneltä ostaa etkä häneltä ansaita. Sitä Luukas tarkoittaa sanoessaan Johanneksen saarnanneen parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi.”

Jeesus otti kantaakseen koko maailman synnin, siksi hän, synnitön, otti parannukseen kehottavan kasteen Johannekselta.

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus asetti sen kasteen, jolla meidätkin on kastettu. Martti Luther saarnaa tästä kunnianarvoisasta sakramentista näin: ”Samalla tavalla kuin lapsi lihallisessa syntymässä nostetaan äitinsä kohdusta ja hän näin syntyy syntiseksi ihmiseksi ja vihan lapseksi, samalla tavalla hänet nostetaan kasteesta. Tässä hengellisessä syntymässä hän syntyy armon lapseksi ja vanhurskauden ihmiseksi. Kasteessa siis synti hukkuu ja sen sijaan nousee vanhurskaus.”

Päivän evankeliumissa Johannes on varsin keskeinen henkilö. Senkin tähden on terveellistä muistaa, mitä hän sanoi itsestään ja Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Hän, joka tulee ylhäältä, on kaikkien yläpuolella. Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. Hän, joka tulee taivaasta, todistaa siitä, mitä on nähnyt ja kuullut, mutta kukaan ei ota vastaan hänen todistustaan. Joka ottaa hänen todistuksensa vastaan, tunnustaa, että Jumala puhuu totta, sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu julki Jumalan sanat.” (Joh. 3:30–34)

Kaste lahjoittaa Jeesuksen pelastajaksi ja syntien anteeksiantajaksi. Minä voin kyllä tunnustaa, että ilman Jeesusta minä näännyn. Tarvitsen häntä jokaisena päivänä. Loppiaisvirren sanat tuntuvat aivan omiltani: ”Katseesi, Jeesus laupias, on ilon paiste autuas, kajastus taivaallinen. Näin katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen. Anna aina lämpöäsi, hyvyyttäsi. Salli minun kokonaan vain olla sinun.” (Vk. 43: 4) Kristityn elämä on siis kastetun elämää, mutta kastetun elämä ei välttämättä ole aina kristityn elämää. Silloinkin tarvitsemme kastetta ja sen vakuutusta: ”Älä pelkää! Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.” ” Sua kiitän, Jeesukseni, että voitit sydämeni.” Voinko minä, voitko sinä näin sanoa Jeesukselle, joka tahtoo tulla elämäksemme ja toivoksemme?

Porsaita äidin oomme kaikki ~ Morsgrisar är vi allihopa

Joulu juhlista jaloin ? ? ?

 

Tänään olemme viettäneet loppiaista eli epifanian ja toisin sanoen teofanian juhlaa. Loppiainen sinänsä on varsin tyhjä sana. Sehän merkitsee vain joulukauden päättymistä eli loppumista. Kirkossamme loppiaisen eli epifanian juhlan evankeliumi kertoo itäisen maan tietäjistä. Vanhakirkollinen aihe, Kristuksen kaste, on idän kirkossa tämänpäiväinen aihe. Epifaniassa tai teofaniassa on kysymys Jumalan ilmestymisestä. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on ilmestynyt keskuuteemme. Hänessä Jumala on näyttänyt meille rakkautensa kasvot. Kristuksen kaste kohtaa siinä hetkessä yhden kohokohdistaan, kun Jumala sanoo: ”Sinä olet minun rakas Poikani.” Kirkastusvuorella tullaan kuulemaan nämä sanat ja niiden lisäksi kehotus: ”Kuulkaa häntä!” Me kovin helposti sanomme, että jos Jeesus nyt olisi keskellämme, niin hän tekisi sitä ja tätä, niin tai näin. Näissä ajatuksissa on unohdettu juuri nuo taivaasta kajahtaneet sanat: ”Kuulkaa häntä!” Ilman Kristuksen sanojen ja äänen kuulemista me olemme kristittyinä varsin kajahtaneita. Olemme viime viikkoina juhlineet joulun salaisuutta kirkoissa. Joulu on muutoin rakkauden kaltainen sana, merkityksensä melkein menettänyt. Lainaan meille yhä tarpeellisempia sanoja Vanhasta testamentista: ”Herra sanoi: - Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa.” (Jes. 29:13–14)

Joulun suhteen oikea järjestys on tämä: Ensin on odotuksen aika, jota kutsumme adventiksi. Sitten on joulu ja joulun jälkivietto. Yhä maallistuneempi yhteiskunta toimii toisin: Joulua on koko syksy ja huipentuu aattona pukkiin. Jälkivietto on joulupäivänä, jolloin päätä selvitellään niin viinanhöyryistä kuin myös sen myötä tulleista ihmissuhdesotkuista. Vanha sanontakin tuli mieleen: Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.

Ja vauhti sen kuin vain kiihtyy. Kohta ovat ruuneperit kaupoissa ja laskiaispullat sekä mämmit heti perästä. Kuitenkin niin, että Runebergin päivänä 5.2. torttuja vain tuurilla löytyy kaupan hyllystä. Laskiaispullat menevät usean viikon aikana niin nopsaan ettei niitä enää laskiaistiistaina löydy kaupasta mistään. Kaikki syödään siis etukäteen, oli kyse sitten joulusta, laskiaisesta tai pääsiäisestä. Oi aikoja, oi tapoja! Ei kannattaisi kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa! Hyvää vuodenjatkoa, nyt kun joulusta taas päästiin!

 

PS: Se kaikkein ensimmäinen joululaulu kajahtaa kymmeniä kertoja sunnuntain ja pyhäpäivien jumalanpalveluksissa: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa!” Messussa juhlimme niin joulua kuin pääsiäistä, lähes joka sunnuntai. Tule sinäkin ja tuo tuttusikin!

Miksi Herran huone ei kelpaisi kristityille?

2. sunnuntai joulusta (4.1.2009)

Otsikko: Herran huoneessa

Evankeliumi: Luuk. 7:14–18

Saarna Maaningan kirkossa

 

Tämän pyhäpäivän perinteisenä aiheena on Jeesus kaksitoistavuotiaana temppelissä. Tänään emme tätä tekstiä kuule, sillä käytämme kolmatta tekstivuosikertaa. Päivän evankeliumi on osa kuvausta, jossa kerrotaan Jeesuksen osallistumisesta vuotuiseen Jerusalemissa pidettävään lehtimajajuhlaan julkisen toimintansa keskivaiheilla. Evankeliumissa kuvattujen tapahtumien aikana Jeesus oli jo Panu-pastorimme iässä eli noin kolmekymppinen. Lähtökohta juhlan viettämiseen oli Mooseksen aikaisen erämaavaelluksen tapahtumissa. Juhla oli samalla syksyllä pidettävä kiitosjuhla vuoden sadosta. Juhlan vietto oli Jumalan VT:ssa säätämä, ja se ankkuroi juutalaisen seurakunnan uskoa Jumalan suuriin pelastustapahtumiin.

Tuolloin, juhlan aikoihin Jeesus oli varsin yleinen puheenaihe, hän kelpasi jopa kiistelyn aiheeksi. Jeesus tuli juhlille salaa. Ennen lähtöään hän jopa esteli sanoen, ettei hänen aikansa ollut vielä tullut. Varttuessaan joulun lapsi etsi oman kutsumuksensa salaisuutta. Evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen veljien sanovan: ”Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!" (Joh. 7:4) Jeesus ei kuitenkaan ollut omalla asiallaan, vaan Jumalan asialla. Hän oli ja on Valo Valosta.

Maailma on noista ajoista pirstaloitunut. Terveestä yhteisöllisyydestä ei ole enää juuri mitään jäljellä, ja moni on alkanut tuntea nahoissaan tämän kehityksen. Elämä kulkee yhä enemmän kirkon ohi, eikä vain rakennuksen, vaan myös siellä julistettavan elävän Sanan ohi. Jeesus esikuvana ei auta tai rohkaise. Vaikka, tiedetäänhän hänen käyneen synagogassa ihan tavan perästä. Kertomus lehtimajajuhlista kertoo myös, miten pitkienkin etäisyyksien takaa käytiin pyhiinvaellusmatkoilla Jerusalemin temppelissä. Jumalan palveleminen ei siis ollut vain vastuullista elämää perheessä ja muun maallisen kutsumuksen uskollista hoitamista. Kristillisen kirkon historiassa ja kirkollisessa opetuksessa näkyy kuitenkin tässä kysymyksessä heiluriliike puolelta toiselle. Toisinaan ihanteena on kirkollisesta perinteestä nousevien hengellisten harjoitusten korostus, jolloin maallinen elämä kutsumuksineen kadottaa merkityksensä aitona Jumalan palvelemisena. Toisinaan yksipuolisesti tulkittu luterilainen kutsumusetiikka korostuu siten, että hengellistä kilvoitusta ja osallistumista seurakunnan monimuotoiseen jumalanpalveluselämään muulloinkin kuin sunnuntaisin moititaan tarpeettomaksi liioitteluksi. Pahimmillaan tämä johti siihen, ettei nyt ainakaan tavan vuoksi sopinut käydä kirkossa, edes sunnuntaina. Unohtui siis se vanha kansan suussa kulkenut totuus, jonka mukaan hyvät tavat kaunistavat. Miksi ne näin tekisivät? No siksi, etteivät ne koskaan nouse tyhjästä, nimittäin ne hyvät tavat. Elämämme pinnallistuu vaarallisella tavalla ja hyvät tavat ovat tässä vain jäävuoren huippu. Voidaan myös kysyä, onko pietistinen uskon henkilökohtaisuuden ja sisäisyyden vääränlainen korostaminen ollut yksi tekijä siihen hengellisen elämän yksityistymiseen, jonka hedelmänä nyt jokainen uskoo, mitä haluaa, ja jokainen, joka haluaa, perustaa oman seurakunnan.

Tämä pyhäpäivä muistuttaa meitä siitä, että kristillinen seurakunta kohtaa Jeesuksen kokoontuessaan jumalanpalvelukseen kirkkoon, Jumalan huoneeseen. Siellä se yhdessä taivaan enkelien ja pyhien kanssa kiittää ja ylistää Jumalan suuria tekoja. Sieltä se myös löytää oman kutsumuksensa ja tehtävänsä. Yhteinen jumalanpalvelus ja toistemme palveleminen kuuluvat yhteen. Siellä ja täällä, tässäkin kirkossa.

Kirkko on Jumalan huone. Edellytyksenä tälle lauseelle on oikea, puhdas ja elävä Jumalan sana ja oikein toimitetut sakramentit. Sanaa korostettaessa on väärin korostaa saarnaa sillä tavoin, että liturgisten osien, virsien ja rukousten ei ymmärretä olevan samaa Jumalan sanan julistusta kuin saarnankin. Oleellista Jumalan huoneessa on myös Kristuksen seurakunta, Kristukseen uskovien ihmisten joukko, joukko, jossa olisi hyvä ja terveellistä muistaa, että vähäinenkin usko on uskoa, ja ettei meillä ole oikeutta arvostella ja aliarvioida tätä Jumalan työtä kenessäkään lähimmäisessä. Tärkeämpää olisi rukoilla, että Jumalan Pyhä Henki saisi tehdä työtään meissä kaikissa, ja myös omalla kohdallamme. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme sanat, jotka viittaavat Jeesukseen, Vapahtajaamme ja Jumalaamme: ”Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Minä kirjoitan teille, nuoret: te olette voittaneet Pahan. Lapseni, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan Isän. Isät, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Nuoret, minä kirjoitan teille: te olette voimakkaita, Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Pahan.”  (1. Joh. 2:12–14)

Jumalan kansa on enemmän kuin sattumalta samassa kirkossa istuva ihmisjoukko. Se on Kristukseen uskovien yhteys Kristukseen ja toisiinsa. Nämä näköalat eivät kuitenkaan saa peittää Jumala-suhteen henkilökohtaisuutta. Psalmien kirjasta luemme uuteen vuoteen sopivasti: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan.” (Ps. 118:25–26)