Raamattu on uskon ja elämän tärkein peruskirja

Sopiiko demokratia kirkkoon?

Ratkaistaanko tulevaisuudessa kirkon tärkeät kysymykset katugallupeilla? Suomen kirkkorahvas maallistuu kovaa vauhtia. Kristillisyys heikkenee ja monenmuotoinen hengellisyys tai paremminkin uskonnollisuus vahvistuu. Kirkko alkaa tehdä ratkaisuja tukeutuen suureen, mutta kuitenkin kuviteltuun enemmistöön tukeutuen. Näin tapahtuu, siksi että olemme huolissamme kirkon kuihtuvista verotuloista, mutta emme kuihtuvasta uskonelämästä. Suorastaan pakonomaista takertumista "jäljellä oleviin" osoittaa se, että pelkäämme pitää kiinni apostolisesta uskosta (eli siitä mihin kaikkeen Jeesusta tarvitaankaan) ja puhua synnistä. Synnintunto on kuitenkin oikeastaan portti pelastuksen tielle. Ilman synnintuntoa emme tarvitse Jeesusta mihinkään, tai hänestä tulee vain kiiltokuvamainen esikuva.

Kirkon usko on edelleen ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa, sekä vanhoissa ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Usein muuten mietin, että miten me tämänpäivän ihmiset voisimme paremmin tietää Jeesuksen tarkoituksista kuin hänen aikalaisensa.

Suomessa demokratia etenee niin, että ehdokkaiksi ja luottamustehtäviin saadaan erilaisia julkimoja. Tietämys päätettävien asioiden taustoista ohenee ohenemistaan. Samoin tuntuu käyvän kirkossa. Päättäjiksi valitaan jo ruohonjuuritasolla ihmisiä, joita seurakuntaelämä ei käytännössä kiinnosta pätkääkään. Hiukan minua suorastaan pelottaa, miten käy niiden nuorten, jotka kenties valitaan kirkkovaltuustoihin. Ovatkohan he vielä käytettävissä ehdokkaiksi ensimmäisen kauden jälkeen?

Kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Voisiko se kääntyä liian hitaasti? Enpä usko! Mutta entäs jos ruoriakseli on jo katkennut? Missä on oikea telakka? Puolassako?

Tervehdys Maaningan joulunavauksessa 27.11.2009

Rakkaat kristityt!

Joulu se on merkillinen juhla. Odottamista riittää monen monta viikkoa ja sitten kun juhla lopulta koittaa, se on hetkessä ohi. No, ei se ihan oikeesti ihan näin mene. Tunnetaanhan 3. ja 4. joulupäiväkin kirkollisissa kalentereissa ja onhan joulun juhla-aikaa vielä Loppiaisena.

Se on kuitenkin hyvä, että on, mitä odottaa. Odotus on melkein yhtä tärkeää kuin juhla. Onhan juhlaan valmistauduttava. Mutta kannattaa muistaa myös viisas sana juhlavuottaan viettäviltä Martoilta. Se menee jotakuinkin näin: Suursiivoa kaappisi ainoastaan siinä tapauksessa, että aiot viettää joulusi niissä.

Joulu saapuu jokaiselle, mutta se ei edellytä stressaamista. Joulu saapuu niin rikkaille kuin köyhille, sillä Jumala antaa armonsa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin.

Olemme astumassa adventin aikaan. Tämä aika muistuttaa meitä kaikkia siitä, millaista Jeesusta me odotamme jouluvieraaksemme. Sunnuntaina laulaa kajautamme tutun ja rakkaan Hoosiannan, ja näin tervehdimme samalla uutta alkavaa kirkkovuotta.

Joulun hyvistä tuoksuista tärkein on Kristuksen tuntemisen tuoksu. Kunpa me kristityt levittäisimme tätä tuoksua kautta tyynen vienon yön, ja kautta koko vuoden.

Joulu on merkillinen juhla. Muistamme toisiamme vähän niin kuin syntymäpäivinämme. Lähetämme kortteja ja paketteja. Lahjat kertovat myös antajansa rakkaudesta. Kun me ihmiset näin osaamme antaa lahjoja, niin miten suuri onkaan meidän Jumalamme rakkaus meitä kaikkia luotuja kohtaan.

Iloista joulunodotusta meille kaikille! Ja siunattua adventtiaikaa!

 

Oi, auta ja pelasta!

Miksi Hoosianna-hymniä lauletaan adventtina mutta ei palmusunnuntaina?

Läntisen kristikunnan kirkkovuosi alkaa adventista. Adventti merkitsee sanana tulemista. Odotamme Kristuksen, Rauhanruhtinaan tulemista. Adventti kuvaa sitä pitkän pitkää odotusta, joka päättyi ensimmäisenä jouluna. Samalla adventti tähtää Kristuksen toiseen tulemiseen, paruusiaan. Odotamme armorikasta Vapahtajamme syntymäjuhlaa. Nimitys "Vapahtaja" viittaa aina ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Joulua ei siis ole ilman pääsiäistä, eikä pääsiäistä ilman joulua! Kristuksen täytyi syntyä ihmiseksi. Hän syntyi meidän pelastuksemme tähden.

Pääsiäinen on kirkkovuoden ja uskonelämän keskus. Adventti korostaa omalla tavallaan kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyyttä. Ensimmäisenä adventtisunnuntaina luetaan itse asiassa palmusunnuntain tapahtumista. Siksi Hoosianna lauletaan adventtina. Mutta miksi Hoosianna ei kaiu kirkoissa myös palmusunnuntaina? Siinä on melkein suurempi kysymys!

Odotus on yhtä tärkeä kuin itse juhla. Adventti jää kuitenkin maallisen joulun valmistelujen alle. Joululaulut soivat marketeissa vuosi vuodelta aiemmin. Mutta maallinen joulu voi aina olla taivaisen joulun alku. Siksikin on hyvä asia, että joulu on joka vuosi. Pelastussanoma on tarjolla yhä uusille sukupolville. Onneksi lauletaan myös siitä, miten lapsi voi myös unohtua hankeen ja paleltua. Kunpa me emme olisi laulaessamme noita lauluja vain magnetofoneja, äänentoistolaitteita, vaan antaisimme laulujen sanoman koskettaa sydäntämme.

Vielä vähän Hoosiannasta! Sehän tarkoittaa: "auta" ja "pelasta". Noissa sanoissa on myös vastaus kysymykseen, mihin Jeesusta tarvitaan. Mihin Jeesusta tarvitaan, mihin tarvitaan tietä, totuutta ja elämää? Etkö sinä siis tarvitsisi tietä, totuutta ja elämää? Tie on siis jo valmis, meidän on vain löydettävä se. Erään sanonnan mukaan sinun on kuljettava hiljaa, jos et tunne tietä. Jouluun on pitkä tie, ei vain neljä viikkoa, vaan tuhansia vuosia. Meidän odotuksessamme ei ole kysymys vain meistä, vaan myös heistä, jotka ovat eläneet ennen meitä. Ilman heitä me emme tietäisi joulusta mitään, emmekä Vapahtajan syntymästä. Kasvatus siis kannattaa! Ja se on kotien eli vanhempien tehtävä.

Ensimmäinen adventtisunnuntai on yksi suosituimmista pyhäpäivistä. Suosiossa on yhä enemmän kyse tunnelmoimisesta. Jos kysymys olisi edes joulun odotuksesta, niin kirkkoon osattaisiin kyllä myös ensimmäisen adventin ja jouluaaton välissäkin. Silloin nimittäin kerrotaan, mistä tässä joulun odotuksessa onkaan kysymys. Kaiken kaikkiaan. Tiesitkö muuten, että ensimmäinen adventti on nöyrtymisen adventti, että toinen adventtisunnuntai on omistettu Kristuksen toiselle , kunnialliselle tulemiselle, että kolmannessa on kysymys Kristuksen hengellisestä tulemisesta sanan ja sakramenttien välityksellä, ja että neljäs adventtisunnuntai kutsuu meitä Herramme Äidin lähelle, jakamaan hänen odotuksensa.

Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu

Millainen onkaan luterilainen hartaus?

Hartaus on aina osa joka-aikaista jumalanpalveluselämää, johon kuuluvat pyhäpäivien jumalanpalvelukset, kirkon pyhät toimitukset ja myös muu hartauselämä kirkoissa ja kodeissa. Jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset alkavat Pyhän Kolminaisuuden nimessä. Siitähän osallistuja yksinkertaisesti tietää, mistä on kysymys ja mihin on tullut. Jumalanpalvelushan on ennen kaikkea Kristukseen kastettujen juhla. Meidät on kastettu Kristuksen käskyn mukaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hartaudet erottuvat usein muusta jumalanpalveluselämästä varsin selkeästi. Radion aamu- ja iltahartaudet ovat sen harvan kerran kun niitä kuuntelen sellaista mukavaa jutustelua. Äskettäin olin hiippakuntani kirkkoherrojen ja talouspäälliköiden neuvottelussa ja tätä linjaa jatkettiin. Kysynkin, miten vaikeaa luterilaisen papin on lausua nuo sanat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen? Sen jälkeen voisi rukoilla psalmin sanoin ja sitten kenties lausua tuota omaehtoista pohdintaakin. Isä meidän –rukous olisi myös tarpeellinen, sillä toistuuhan siinä sana "jokapäiväinen". Pyhän edessä oleminen ja pyhyyden tunto syntyvät varmimmin kun tunnemme ja kuulemme olevamme hartaudessa Pyhän Jumalan edessä: Jumala on läsnä, häntä rukoilkaamme, pyhyydessä palvokaamme, kuten kaunis virsikin toteaa.

Olen viime aikoina miettinyt, mihin on luterilaisuus menossa. Onko meillä kohta kirkko, joka kulkee joka asiassa ja kysymyksessä omia polkujaan (Camelbootsit jaloissaan, tupakka hampaissaan)? Miksi tuntuu olevan vain jäykkää pönäkkyyttä, jos kirkkomme kulkisi samaan suuntaan kuin vanhemmat kirkot. Nykykaavallakin jumalanpalveluksiin kyllä saa lämpöä ja elävyyttä, niin että tuskin tarvitsee heivata pois alkusiunauksen lisäksi uskontunnustus ja Isä meidän, sekä Herran siunaus. Maailma tarvitsisi kipeästi yhteistä todistusta, ja sitä paitsi takana on myös tuhat vuotta yhteistä aikaa, vaikka toki siitäkin ajasta on kulunut jo tuhat vuotta. Kirkon hajoaminen ei ole Jumalan tahto, ja tuskin ihmistenkään, mutta inhimillinen heikkous ja vallanhimo jakavat yhä edelleen kristikuntaa ja kirkkoja.

Miksi luterilaisessa hartaudessa ei saisi näkyä ja tuntua se jatkumo, jota lutheruskaan ei pyrkinyt katkaisemaan?

Ei kilpailua vaan yhdessä todistamista, jotta maailma uskoisi

No competition!

No competition!, sanoi ekumeeninen patriarkka Bartolomeus I minulle, kun ekumeenisen neuvoston pääsihteeri isä Heikki Huttunen oli minut esitellyt. Isä Heikki sanoi patriarkalle: This is Arto Penttinen. He is the ecumenical patriarch in his village. Kaikki hymyilivät. Komean, mutta leikillisen tittelin oli minulle antanut vuosia sitten isä Olavi Matsi Pielavedellä.

Hirveän tosissani en titteleihin suhtaudu, vaikka niitä riittääkin: teologian maisteri, pastori, kirkkoherra, archon sevastos of the cross, domestichos of the order. Nämä siis edellä mainitun epävirallisen tittelin lisäksi. No en minä noiden jälkimmäisten suhteen tiedä, vaikka on minulla hieno sertifikaatti plakkarissa. Tuosta kirkkoherran tittelistäkin on ollut lähinnä harmia. Vaikka ennen sen "saamista" olin ollut Maaningalla jo neljättätoista vuotta ja luullut ihmisten tuntevan minut, niin silti jokin muuri tuntui nousevan ympärilleni. Ikään kuin en olisikaan se tuttu Arto-pappi, ihmisestä puhumattakaan. Ei titteleissä mitään elämää ole! Vaikka en suuremmin kannata virkanimikkeeni vaihtamistakaan. Onhan se käytössä myös ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa.

Kuuluisat sanat "yllättäen ja pyytämättä" tulivat tänään mieleeni. Sain yllätys, yllätys facebookin kautta tiedon, että kirkon ulkoasiain neuvosto on nimittänyt minut Suomen ekumeenisen neuvoston paikallisen yhteyden jaoston jäseneksi. Tai jotain sinne päin. En voinut kuin istua ja nauraa äitini sohvalla, sillä hyvältähän tuo tuntui. Olin jo tyytynyt osaani ekumeenisen neuvoston blogistina ja toimiston etä-apulaisena. Siinäkin on hommaa riittänyt, niin minulla kuin tuunaaja-Sirulla.

No competition! Luulisin että tuo motto on vienyt sinne, minne elämä on vienyt. Ei ole tarpeen, eikä edes hyväksi kilpailla kristittyjen elovainiolla. Tai jos on, niin korkeintaan itsensä kanssa. Evankeliumin valo leviää paremmin kun kristityt tuntevat toisensa ystävinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa. Miksi minun pitäisi tai minun kirkkoni pitäisi olla parempi kuin muiden kristillisten kirkkojen tai yhteisöjen. Minä en omista Kristusta, eikä kukaan toinenkaan. Terveempää on ajatella, että Kristus se on, joka omansa omistaa. Hänellä on meihin yksinoikeus, ei minulla häneen.

Tuo facebook se vasta on jotain. Siellä olen huomannut, etten ole tiennytkään miten riekaleinen kristikunta on, oikea tilkkutäkkien tilkkutäkki. Minulla on kavereina joitakin arkkipiispoja, joiden kirkoista en tiedä, enkä pahemmin ole kuullut. Kyllä siellä anglikaaneista puhutaan, mutta eipä ole sitten kommuuniota Canterburyn arkkipiispanistuimen kanssa. Puhutaan siellä myös vanhakatolisuudesta, mutta apostolista suksessiota osoitellaan suunnasta jos toisesta. Lievästi sanoen mielenkiintoista, ja kun asiaa ei hirveän vakavasti ota, niin onhan se aika hupaisaa. Ja vakavammin ajateltuna ehkä surullista.

Facebook on osa virtuaalitodellisuutta, oikeaa wonderlandia. En aina tiedä, uskoako aistielimiään vai ei. Mutta jos seikkailua kaipaa, niin tietsikan äärellä se sujuu ihan hauskasti (välillä) jospa keski-ikään ehtineeltä pappismieheltä. Niin, jos jokin ekumeeninen sääntökunta (order) on olemassa facebookissa, niin onko se olemassa myös reaalitodellisuudessa? Siinäpä sitä voisit nuo komeat tittelit punnita, jos aihetta siihen kokisin, mutta enpä koe tarvetta. Maailmassa… vain… on niin monta ihmeellistä asiaa…

Kirkkovuosi päättyy pian, mutta mitä se merkitsee

Pysyvä asuinsija?

 

Ensi sunnuntaina on Valvomisen sunnuntai eli toisin sanoen kirkkovuoden toiseksi viimeinen sunnuntai. Kirkkovuosi on muodostaa kehyksen jokaiselle sunnuntain jumalanpalvelukselle. Jumalanpalveluksen kannalta tärkeämpää on siis se, että vietämme Valvomisen sunnuntaita, kuin se, että kyseessä on marraskuun 15. päivä. Harmittelen edelleen, että lehtien kirkollisissa ilmoituksissa tuo kirkkovuoden ajankohta näkyy kovin harvoin.

Elämää kutsutaan usein matkaksi. Mieleeni nousee yksi monista matkoista. Olen junassa matkalla Budapestistä Györiin. Matkustan yksin. En tiedä aikataulusta mitään, sillä olen junassa yllättäen. Pian huomaan, ettei tässä junassa ole kuulutuksia, eivätkä asemien kyltit näy pimeässä helmikuun illassa. Tunnen itseni hermostuneeksi. Jonkin ajan kuluttua ajattelen, että minun täytyy olla jo lähellä päämäärää, ja siirryn jo junan eteiseen. Siellä seisoo onneksi englannintaitoinen konduktööri. Kysyn häneltä, olemmeko jo Györissä. Hän sanoo: Emme toki vielä. Mene takaisin ja ota vielä nokkaunet. Menen istumaan siihen vaunuosastoon josta läksin laukkuani raahaamaan. Siellä on nuoria. Kysyn, osaavatko he englantia, ja he osaavat. Pyydän heitä kertomaan, kun olemme Györissä. He suostuvat hymyillen.

Lopunajoilla, siis päämäärään saapumisella on saatettu pelotellakin. Minusta olisi kauheampaa jäädä kuin nalli kalliolle matkan varrelle. Olen vieläkin kiitollinen tuolle ystävälliselle unkarilaiselle konduktöörille. Hän ei sallinut minun jäävän junasta ennen aikojaan. Ilman häntä minä olisin astunut pimeälle asemalle ties missä ilman mitään puhelinnumeroa ja osoitetta. Raamatussa löytyy elämäsi matkaa varten "konduktöörin" kuvaus: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21)Olen iloinen, että sain tehdä matkaa noiden unkarilaisten nuorten seurassa. Emme me keskustelleet, mutta he antoivat minulle turvallisen mielen. Jo alussa Jumala tarkoitti meidät avuksi ja tueksi toisillemme: "Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen." (1. Moos. 2:18) Tuskin tuo kohta vain avioliittoa tarkoittaa.

Junassa voi nukkua, jos ei ole vaaraa, että menee oman aseman ohitse. Tuossa unkarilaisessa junassa en pystynyt enkä halunnut nukkua. Pelkäsin meneväni määränpääni ohitse. Ei ole samantekevää, mihin olemme menossa, vaikka siltä välillä tuntuisikin.

Pysyvä asuinsija on nykyään jo melkoinen harvinaisuus. Yhä useampi on matkalla suuren osan elämästään. Niinpä nykyihminenkin pystyy halutessaan jollakin tavoin käsittämään tämän sunnuntain sanoman, jonka mukaan ihmisellä ei ole täällä pysyvää asuinsijaa. Mutta muistammeko, että toivomme onkin se, että kuljemme kohti pysyvää asuinsijaa, jonka Jumala itse on valmistanut? Tämä elämä on vain kalpea heijastus siitä, mitä on edessä. Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.

Nykyään sanotaan, että meitä ihmisiä riittää moniin juniin. Siitä, mitä olen jo kertonut yhdestä junamatkastani, tulee vielä mieleeni tämä: "Me käymme yhtä matkaa rukoillen kohti taivasta. On määränpäämme yksi ja yksi tie on kaikilla. Se tie on Jeesus Kristus. Yön, myrskyn vaaroissa me saamme aamuun luottaa ja laulaa voitosta." (Virsi 444: 2)

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

Kysymyksiä luterilaiselle kirkolle

1.       Olemmeko unohtaneet, että Martti Lutherin pyrkimyksenä ei suinkaan ollut uuden kirkon muodostaminen?

2.      Olemmeko unohtaneet, ettei Luther halunnut mitään nimettävän muistokseen?

3.      Tiedämmekö, mikä ero on luterilaisen ja reformoidun kirkon välillä?

4.      Mitä merkitsee oppi reaalipreesensistä (alttarin sakramentti)?

5.      Olemmeko unohtaneet, että Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunasi heidät?

6.      Olemmeko unohtaneet, että ilman Kristuksen ylösnousemusta ei olisi kristillistä kirkkoa olemassakaan tässä maailmassa, ja että emme silloin tietäisi mitään pitkäperjantaistakaan?

7.      Mitä merkitsee ecclesia semper reformanda est? Eikö lähinnä apostoliseen uskoon palaamista ja väärien rönsyjen karsimista? Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta.

8.     Onko Raamattu todellakin vain uskon, eikä siis elämän peruskirja? Miten sitten erotat uskon ja elämän, jos usko on sinulle tärkein voimavara?

9.      Miksi kirkon pitäisi seurata kaikkea, mitä eduskunta päättää?

10.  Miksi seurakunnan elämä ei useinkaan kelpaa sen jäsenille tai edes luottamushenkilöille?