Kirkkaus pimeydessä tai ainakin häivähdys kirkkaudesta

Pie Jesu, dona nobis (/eis) requiem! Laupias Jeesus, anna meille (/heille) lepo! Tätä kaunista laulua kuulet tässä blogissa varsin usein. Sitä laulavat roomalais-katoliset papit Irlannista. Lepoa ja rauhaa me kaikki tarvitsemme, eivätkä vain tästä elämästä poisnukkuneet. Lepo ja rauha merkitsevät tasapainoa. Lepoa, rauhaa ja tasapainoa muodostetaan armolla ja anteeksiantamuksella, sekä rakkaudella. Vietämme parhaillaan varsin levotonta kärsimysaikaa. Kyse ei ole kaikesta maailman täyttämästä kärsimyksestä, vaan ainoan synnittömän, eli Jeesuksen kärsimyksestä meidän kaikkien syntien tähden. Jeesus kärsi ja kuoli meidän takiamme. Hän teki tämän kaiken ihmeellisesti aivan vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut toki kuunnella esteleviä apostolejaan, mutta teki aivan toisin kuin he käsittivät. Onneksemme! Mutta koska Kristus kärsi myös meidän takiamme, on meidän käsitettävä myös itsemme syntisiksi. Emme saa syytellä tästä syystäkään toisia, vaan meidän tulee kääntyä Jeesuksen Kristuksen puoleen: ”Herra, armahda!” Ja Herra armahtaa.

Herran siunauksessa eli Aaronin siunauksessa me pyydämme Jumalaa kääntämään katseensa meidän puoleemme. Hänellä olisi tuhat syytä kyllä olla kääntämättä. Olisikohan edes yhtään syytä kääntää kasvojaan meidän niskuroivien puoleen? On yksi todellinen syy! Fall on your knees! Langetkaa polvillenne! Näin blogissa muuten juuri kajahti, sillä kuuntelen sitä samalla kuin tätä kirjoittelen. Meidän tulee langeta Kristuksen elämää antavan ristin juurelle. Hänen tähtensä Jumala todellakin kuulee meidän rukouksemme. Se on todella iloinen asia! Kun Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, hän katsahti kohti taivasta ja sanoi, että hänen Isänsä ja samalla meidän Isämme kuulee häntä aina, ja nyt hän sanoo sen ääneen kaikkien ympärillään olevien tähden. Suuri armon ihme on se, että Jumala tahtoo todellakin kuulla ja kuunnella meitä syntisiä. Me olemme siis syntisiä ja armahdettuja.

Jos emme paastoa ruuasta, meidän tulisi paastota ainakin vääristä ja turhista ajatuksista, vääristä intohimoista, turhista sanoista, panetteluista lähimmäisiämme kohtaan. Kun paasto vaihtuu ylösnousemuksen iloksi, saatamme huomata, että turhastahan me luovuimme.

Paastonajan raamatuntekstit nostavat esiin kohtaamisia, joita kannattaa rukouksin lukea. Jeesus astuu sellaisenkin luokse, jonka tähden me vaihdamme kadun puolta. Jeesus lausuu ymmärtävimmät ja lämpimimmät sanansa niille, jotka ovat kohdanneet kylmyytemme.

Pie Jesu! Laupias Jeesus, joka kannat maailman synnin, armahda meitä, anna rauha sydämiimme. Anna se rauha, jota maailma ei koskaan voi antaa. Ylösnousemuksesi on kaiken armon, anteeksiantamuksen ja rauhan loputon lähde. Ilman ylösnousemusta emme viettäisi suurta ja pitkää perjantaitakaan. Ilman ylösnousemusta ei olisi meitä kristittyjä, ei sydämeltä eikä edes nimeltäkään.

Ilman ylösnousemusta meillä ei olisi sinuakaan, joka sanot sydämen lukkojen takana, siis sisällämme tai jopa keskellä apostolien huonetta: Rauha teille! Rauha teille! Gracias por la ayuda! Kiitos avusta, Herrani Jeesus!

The Last Supper vai mikä se oli?

Vapaata keskustelua ei pidä kahlita, mutta aina on jotain, mitä pitää vaalia

 

Meille kaikille on tuttu eräs Leonardo da Vincin maalaus. Siinä Jeesus apostoleineen istuu pöydän ääressä ateriaa nauttimassa. Tuon kuuluisan maalauksen nimeen liittyy yleinen väärinkäsitys. Usein kuulemme puhuttavan Viimeisestä ehtoollisesta. Taulun nimi kuitenkin on Viimeinen ateria. Jeesus ja hänen apostolinsa nauttivat viimeisen yhteisen aterian ennen Jeesuksen ristinahdistusta ja kuolemaa. Tässä on iloiten tehtävä selväksi, ettei sellaista kuin viimeinen ehtoollinen tulla koskaan nauttimaan. Viimeisellä aterialla Jeesus asetti pyhän ehtoollisen sakramentin syntien anteeksisaamiseksi, ruumiin ja sielun terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Siis vielä kerran: Tuossa kuuluisassa maalauksessa on kysymys viimeisestä yhteisestä ateriasta, mutta ensimmäisestä ehtoollisesta. Kun Jeesus oli asettanut ehtoollisen sakramentin, hän sanoi: ”Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:29)

Samalla viimeinen ateria muistuttaa, että Jeesus, ainoa viaton, kärsi häväistykset, ristin pilkan, häpeän ja tuskan meidän syntisten tähden. Synti erottaa ja surmaa. Ensimmäinen ehtoollinen puolestaan kutsuu palvelevaan rakkauteen, sekä uskon luottamukseen, että Kristus ei omiaan hylkää. Ensimmäisestä ehtoollisesta alkoi toivon ja luottamuksen pyhiinvaellus. Kerran, sitten kerran, silloin kerran näemme kasvoista kasvoihin ja katsomme itse Olevaa.

 

WCC- KMN: Teksti kokonaan englanniksi ja suomeksi

Will the global financial crisis mark the end of "moneytheism"?

 

No doubt the global financial crisis is and will continue impacting negatively all regions of the world, but according to an advisory body of the World Council of Churches (WCC) it also represents an opportunity to deeply transform the international financial system for good.

 

For Christians there is more to the economic crisis than meets the eye. For the WCC Commission of the Churches on International Affairs (CCIA), there is a spiritual perspective on the crisis according to which it is necessary – with God's grace – to overcome greed and "moneytheism". People need to rethink and change their lifestyles so that everyone may have life with dignity within a context of respect for the creation.

 

On a concrete implementation level, what is needed, according to the CCIA, is to build a more democratic and participatory financial system under the United Nations. This system would need to be less dependent on only one currency in the world, as well as to create new ways of solidarity among states and peoples. The financial crisis, however, cannot be seen in isolation but as intertwined with the current energy, food and climate crises.

 

The commission discussed the global financial crisis at its 15-20 March meeting in Matanzas, Cuba. The 30-strong commission provides WCC member churches and affiliated ecumenical organizations with a platform for information-sharing and joint advocacy on critical situations and on opportunities to support initiatives for peacemaking, justice and overcoming poverty.

 

Meeting in the Caribbean island that has endured a half century long unilateral economic embargo by the United States, the CCIA has stressed the need for the US to lift the blockade and for the establishment of an unconditional dialogue between both governments.

 

Impressed by the vitality, vibrancy and enthusiasm of the Cuban churches, as well as their contribution to the political, economic, social and cultural life of the country, the CCIA members called on churches around the world to establish or further develop partnerships with Cuban churches, as an expression of solidarity and for mutual learning.

 

Commission of the Churches on International Affairs

 

 

Merkitseekö globaali talouskriisi loppua ”mammonateismille”?

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö maailmanlaajuinen talouskriisi vaikuttaisi nyt ja jatkossa negatiivisesti kaikkialla maailmassa, mutta Kirkkojen Maailmanneuvoston neuvoa-antavan elimen mukaan kriisi voi nostaa esiin mahdollisuuden syvältä luotaavaan kansainvälisen finanssijärjestelmän kääntämiseen kohti hyvää.

 

Kristityille talouskriisissä on kysymys enemmästä kuin mitä silmä näkee. Kirkkojen Maailmanneuvoston Kansainvälisten asioiden komission mukaan kyse on välttämättömästä hengellisestä näkökulmasta – Jumalan armosta – mahdollisuudesta voittaa ahneus ja ”mammonateismi”. Ihmisten täytyy ajatella uudelleen ja muuttaa elämäntyylinsä niin, että kaikki voivat elää arvokkaasti, luomakuntaa kunnioittaen.

 

KMN:n Kansainvälisten asioiden komission mukaan konkreettinen toteutuksen taso on välttämätön demokraattisen ja avoimen talousjärjestelmän rakentamiseksi Yhdistyneiden Kansakuntien johdolla. Tälle järjestelmälle on välttämätöntä pienempi riippuvuus vain yhdestä maailman valuutasta. Yhtä tärkeää on luoda uutta perustaa valtioiden ja kansojen väliselle solidaarisuudelle. Finanssikriisiä ei kuitenkaan nähdä eristäytymisen kautta, vaan nivoen yhteen energia-, ruoka- ja ilmastokriisit.

 

Komissio keskusteli maailmanlaajuisesta taloudellisesta kriisistä kokouksessaan Kuubassa, Matanzassa 15.–20. maaliskuuta.  30-jäseninen komissio tarjoaa KMN:n jäsenkirkoille ja sen läheisessä yhteydessä toimiville ekumeenisille organisaatioille foorumin, jolla voidaan jakaa informaatiota ja liittyä yhteiseen rintamaan kriittisissä tilanteissa ja mahdollisuuksissa tukea pyrkimyksiä rauhan rakentamiseen, oikeudenmukaisuuteen ja köyhyyden voittamiseen.

 

Kokous pidettiin Karibian saarella, johon kohdistuva Yhdysvaltojen yksipuolinen kauppasaarto on kestänyt jo puoli vuosisataa, ja komissio painottikin tarvetta, että Yhdysvaltojen on purettava kauppasulku ja aloitettava dialogi molempien hallitusten kesken, ilman ennakkoehtoja.

 

Vaikuttuneena Kuuban kirkkojen elinvoimaisuudesta, eloisuudesta ja innosta, kuten myös niiden panoksesta poliittiseen, taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen elämään maassaan, Komission jäsenet kutsuivat kirkkoja kaikkialta maailmasta joko aloittamaan tai jo jatkamaan kumppanuussuhteinen rakentamista Kuuban kirkkojen kanssa, ilmauksena solidaarisuudesta ja keskinäisestä oppimisesta.

 

(Suom. Arto Penttinen)

Lainaus Kirkkojen Maailmanneuvoston viestistä, jonka juuri suomensin

Merkitseekö globaali talouskriisi loppua mammonateismille?

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö maailmanlaajuinen talouskriisi vaikuttaisi nyt ja jatkossa negatiivisesti kaikkialla maailmassa, mutta Kirkkojen Maailmanneuvoston neuvoa-antavan elimen mukaan kriisi voi nostaa esiin mahdollisuuden syvältä luotaavaan kansainvälisen finanssijärjestelmän kääntämiseen kohti hyvää.

Kristityille talouskriisissä on kysymys enemmästä kuin mitä silmä näkee. Kirkkojen Maailmanneuvoston (Kirkkojen) kansainvälisten asioiden komission mukaan kyse on välttämättömästä hengellisestä näkökulmasta – Jumalan armosta – mahdollisuudesta voittaa ahneus ja ”mammonateismi”. Ihmisten täytyy ajatella uudelleen, ja muuttaa elämäntyylinsä niin, että kaikki voivat elää arvokkaasti, luomakuntaa kunnioittaen.

Kirkkoon kun kellot kutsuvat

Hän (Kristus) ohitse ei kulje, älä siis sinäkään kulje kirkon ohi

Älä kulje kirkon ohi, vaan astu ovesta sisään. Tee ristinmerkki kynnyksellä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, niin et tule markettiin, vaan rukouksen huoneeseen. Kirkon kynnys on sinullekin varmasti sen verran matala ettet siihen kompastu. Kun tulet pääovesta sisään voit rohkeasti katsoa alttaria ja takana olevaa alttaritaulua, joka on hengellinen ikkuna iankaikkisuutta kohti. Alttari on Jumalan pyhän läsnäolon osoitus, joten tule ehtoolliselle iloisesti vaikka tuntisit itsesi syntiseksi. Älä pelkää synnintuntoa, sillä se auttaa sinua kääntymään taivaan Isän puoleen. Voit hänelle huutaa sydämessäsi: Herra, armahda! Niin ovat tehneet lukemattomat sukupolvet ennen meitä, ja he ovat saaneet avun hätäänsä.

Me kaikki olemme syntisiä, joten älä tuomitse muita. Älä kysele kirkossa istuvalta, mikä sinua vaivaa. Sillä jos kyselet sellaista, sinua itseäsi saattaa jokin vaivata paljon enemmän. Tule lähelle alttaria, sillä pappikin, joka toimittaa pyhää palvelusta, tarvitsee yhteyttä sinuun. Usein hän saattaa kokea itsensä varsin yksinäiseksi, vaikka kirkossa olisikin viisikymmentä ihmistä. Mutta siellä hän on, alttarilla, näkemättä yhdenkään kasvoja.

Usein tunnen, että me tulemme kirkkoon hoitamaan itseämme yksinäisyydessä. Se ei ole kirkon perimmäinen tarkoitus. Tärkeämpää on kokea, että yhteinen palvelus rukouksin ja virsin, sekä Jumalan elävää sanaa kuunnellen hoitaa meitä kaikkia. Yhdessä tulemme hoidetuiksi. Ihminen ei ole saari, kaikesta erossa oleva, vaan osa mannerta.

Tärkeä ja samalla iloinen löytö

Päivän mietelause

 

”Jos voimme alkaa nähdä elämämme matkana Kristuksen kanssa Jumalan
luo, hiljaisen epätoivon matka alkaa muuttua. – – Jumala on pyhän Augustinuksen mukaan lähempänä minua kuin itse olen itseäni.”

Jälleen kerran...

Tiellä kohti ylösnousemusta!

Ajattelin yrittää tarjota selvennystä käsitteisiin, jälleen kerran. Se tässä netissä on oikeastaan riemullista tässä yhteydessä, että vaikka kuinka tuntisin, että nämäkin sanat haihtuvat pian kuuluvilta kuin tuhka tuulee, niin joku saattaa ne tuolta bittiavaruudesta kaivaa pitkänkin ajan kuluttua esiin. Ja sehän on sitten kuin Jumalan kanssa. Kaikki on tallessa taivaassa, ei siinä siten haittaa ollenkaan ihmisen huono muisti. Joskus sitä tosin haluaakin unohtaa jotakin aivan tietoisesti. Ainoa turvallinen unohtamisen laji kuitenkin on anteeksiantaminen: ”Menneitä ei enää muistella, ei, ne eivät nouse mieleen”. Ja juuri siksi me laulamme: ”Joka aamu on armo uus!” Eilisen erheitä ei tarvitse raahata tänäänkään kohti huomista.

Mutta niihin käsitteisiin! Nyt on menossa suuren paaston aika, hiljaisuuden, rukouksen ja itsetutkistelun aika. Usko tai älä, tarkoitus on hyvä, terveellinen ja elämänmyönteinen. Viimeistä paastoviikkoa kutsutaan hiljaiseksi tai suureksi viikoksi. Kirkkovuoden kohokohta ja kliimaksi on pyhä ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Pääsiäisen täydelliseen riemuun johtaa pyhä pääsiäisyö, ja siitä alkaa pääsiäisen juhlakausi ja pääsiäisviikko.

Se, mikä tässä luterilaisessa kirkossa on surullista, on se, että meillä ei ole kirkossa joka ilta jumalanpalveluksia, vaikka näin ihmisten puheista voisi päätellä. Kun iltakirkoista puhutaan, niin tarkoitetaan hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia. Aina. Sille oikealle pääsiäisviikollekin on omat rukoukset ja raamatuntekstit aivan jokaiselle päivälle, mutta ovatkos kirkkojen ovet silloin auki? Eivät ole, ainakaan luterilaiset ovet. Pääsiäisen juhlakautta kestää aina helluntaihin saakka. Taustalla tässä hienoudessa on Pyhä Raamattu. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen neljänkymmenen päivän ajan ennen kuin hänet otettiin ylös taivaaseen. Helluntaihin pääsiäisestä puolestaan on matkaa viisikymmentä päivää.

Luterilaisuuden piirissä ei paastosta ymmärretä oikein mitään. Se ei tunnu merkitsevän muuta kuin ruokaohjeita. Lainaan tähän myös Kotien rukouskirjassa olevaa Efraim Syyrialaisen paastorukousta:

Herra, elämäni valtias !
Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Anna minulle, sinun palvelijallesi,
sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.

Oi, Kuningas ja Herra !
Anna minun nähdä rikokseni ja anna, etten veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet sinä iankaikkisesti.

Aamen.

Ja sama englanniksi:

O Lord and Master of my life, take from me the spirit of sloth, meddling, lust of power, and idle talk.

But give rather the spirit of chastity, humility, patience and love to thy servant.

Yea, O Lord and King, grant me to see my own sins and not to judge my brother, for thou art blessed unto ages of ages. Amen.

O God, be gracious to me, a sinner.

Oppia ikä kaikki...

En minä aivan niin ekumeeninen ole, kuin annetaan ymmärtää

 

Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen. Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten kirja ohjaa juuri näin tekemään yhteiseen kristilliseen traditioon nojaten. Levitän myös käteni tervehdysten kohdalla. No, niinhän teki aikanaan Vapahtajamme, joka antoi kaikkeen esimerkin. Niinhän me teemme kun kohtaamme tutun ja rakkaan ihmisen, suljemme hänet syleilyymme. Ei se onnistu käsiä levittämättä. Ei luterilaisen papin pidä eikä tarvitse olla mikään rautakanki. Kohotan myös ehtoollisaineita tietyissä kohdin eukaristisen rukouksen (ehtoollisrukous) aikana. En kohota tosiasiassa astioita, enkä edes leipää ja viiniä, vaan ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen. Luterilainen oppi ehtoollisesta on nimeltään reaalipreesens eli oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Tämä merkitsee sitä, että vaikka suu ottaa vastaan leivän ja viinin, usko ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren (meidän edestämme). Käyttäytymiseni taustalla ei siis ole niinkään toisen kirkon käytäntöjen matkiminen, mistä ilmeisesti minua arvostellaan, vaan luterilainen ja siten myös monessa yhteinen kristillinen oppi.

Miksi minua sitten pidetään niin ekumeenisena, kun toimitan omassa kirkossa luterilaisen perinteen mukaista jumalanpalvelusta eli pyhää messua. Paikkakunnalla tiedetään ekumeeniset yhteyteni, varsinkin ortodoksiseen kirkkoon. Toinen syy on varmaan se, ettei aivan minun laillani näillä korkeuksilla toimi kovin moni muu. Ei ainakaan ole toiminut.

Mitään en ole salassa tehnyt tai edistänyt. Kaiken olen tehnyt Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän olisi hyvä muistaa, että olemme niin arjessa kuin pyhässäkin Jumalan edessä. Hän on ainoa todellinen sydäntentuntija.

Matkailu avartaa. Olen matkoillani käynyt paitsi katolisissa ja ortodoksisissa myös luterilaisissa kirkoissa. Olen nähnyt myös televisiosta luterilaisia jumalanpalvelusmenoja ympäri maailmaa. Perinteet ja käytännöt eivät ole kaikkialla samanlaisia, mutta tämähän voidaan kokea rikkautena. Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät edellytä jumalanpalvelusten olevan kaikkialla samanlaisia. En tietenkään kannata, että tehdäänpä kaikki eri lailla, oman pään mukaan, mutta mainitut kokemukset ovat avartaneet omaa ymmärrystäni siitä, miten asiat ehkä voisivat olla.

Joskus matkustan Thaimaahan katsomaan sikäläisen luterilaisen kirkon palveluksia liturgisine tansseineen. Helsingin tuomiokirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessussa sitä näin ensimmäisen kerran ripauksen verran, ja olin vaikuttunut. Kaunista kuin mikä! Kauneus ei ole kielletty luterilaiseltakaan, vaikka hänen kirkkonsa seinät tyhjät olisivatkin.

Onneksi en nytkään tiedä, mitä silmät tulevat vielä näkemään ja korvat kuulemaan.

Magnificat anima mea Dominum!

Ajankohta: Marian ilmestyspäivä (22.3.2009)

Otsikko: Herran palvelijatar

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Evankeliumi: Luuk. 1:46–55

Maria sanoi: - Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.

 

Me luterilaiset sanomme vakavin naamoin, että usko on iloinen asia. Millainen todistus se on uskostamme, elämämme tärkeimmästä voimavarasta? Muistakaamme, että ilo ei ole mikään pinnallinen asia. Aito ilo nousee ihan sydämen pohjasta. Tänään tahdon nostaa esimerkiksi neitsyt Marian sanat: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Kuvitelkaamme Marian kasvot. Tuskin ne ovat liidunharmaat ja elottomat. Marian ylistyslaulu ei nouse ahdistuksesta ja mielen ankeudesta, vaan nöyrän ja elävän sydämen kieliä on soitellut Jumalan armo ja rakkaus.

Me luterilaiset olemme lähes unohtaneet Jeesuksen äidin. Emme me hänestä puhu. Emme me häntä katsele nöyryyden esikuvana. Neitsyt Maria on kuitenkin meille yksi parhaimmista esikuvista, kun puhutaan Raamatun mukaisesta kuuliaisuudesta Jumalan tahdolle. Toki Maria, nuori nainen, ihmetteli ja hämmästeli, miten se, mitä enkeli sanoi, voisi olla mahdollista, mutta sitten hän ymmärsi, että Jumala, kaiken laupeuden lähde, katsoi juuri häntä: ”Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.” Mieleen saattavat nousta sanat psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.” (Ps. 8:4-6) Kyllä Maria aluksi esteli kysellen, mikä minä olen, mikä on ihminen. Tällainen kysely tuntuu tutulta, sillä sitä ilmenee muistakin yhteyksistä. Voimmehan lukea profeetta Jeremian kutsusta näin: ”Minulle tuli tämä Herran sana: - Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. Mutta minä vastasin: "Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!" Silloin Herra sanoi: - Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4-8)

Nykyään monissa perheissä keskustellaan lapsista tähän tapaan: Ei lapsia tarvitse kastaa sylivauvoina. Miettiköön sitten aikanaan, haluaako kuulua johonkin kirkkoon tai haluaako olla sitten kuulumatta. Hänellä tulee olla vapaus päättää itse asiasta. Tällaisissa keskusteluissa unohdetaan, että kasvatusvastuu on aina vanhemmilla. Tästä on kyse varmasti vanhassa sanonnassakin, jonka mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kyläyhteisö. Mutta yhä useammin on kuin lapsi olisi jonkun asukkaan rappukäytävään asettama viherkasvi, jota joku silloin tällöin kastelee tai sitten ei oikeastaan kukaan. Voi myös käydä niin, että kasvin hoito-ohjeet ovat väärät ja kasvi ei tämän vuoksi menesty. Älkäämme tehkö lapsista juurettomia.

Maria oli nuori tyttö, kun enkeli Gabriel ilmestyi hänelle. Hän oli kasvanut turvallisen perinteen keskellä. Isien usko oli ollut läsnä peittelemättä, eikä sitä hävetty. Tätä kuvastaa Marian ylistyslaulukin: ”Hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut.” Ylistyslaulu nostaa esiin Abrahamin. Kuulkaamme nyt mitä Uusi Testamentti puhuu hänestä: ”Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi." (Room. 4:2-3) ”Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi. Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku." (Room. 4:16–18)

Nämä sanat antavat meille oikeaa ja tervettä ymmärrystä siitä ympäristöstä, jonka keskellä nuori neitsyt Maria sai kohdata ja vastaanottaa suuren armon: ”Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.” Silti Marian osa ei ollut helppo, mutta hyvä osa se oli. Jo ennen lapsen syntymää äiti joutui katsomaan Golgatalle asti: ”Kerran loppuun satu joulun saa. Suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet, siks oi tähtisilmät loistakaa.” Toinen tuttu joululaulu kertoo sen selkeämmin: ”Kaukainen risti varjonsa luo. Sieluhun äidin kivun se tuo. Pääsiäisaamu tuskan kerran poistaa, riemu täyttää ylösnousemuksen maan. Rauhainen mieli rukousta toistaa. Maariainen tuutii seimen pienoistaan.”

Jouluun on aikaa yhdeksän kuukautta. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Hän, joka oli rikas, tehtiin köyhäksi, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme!

Kirkko on maailmassa, mutta ei maailmasta

Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista

 

Luterilaisesta kirkostamme ja Maaningan seurakunnasta kirjoitetaan nykyään vähän samanlaisin äänenpainoin. Eikä se ihme olekaan, sillä olemmehan osa samaa todellisuutta.

Kirkosta eroaminen on lisääntynyt kaikissa seurakunnissa. Kirkkoa koskevassa lainsäädännössä on tapahtunut viimeisten vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Voimaan ovat tulleet uusi uskonnonvapauslaki ja hautaustoimilaki. Uskonnonvapauslaissa korostuu käsitys positiivisesta uskonnonvapaudesta. Uuden hautaustoimilain tarkoitus oli edistää kansalaisten tasapuolista kohtelua. Kirkkomme evl.fi-sivuilla asiasta kirjoitetaan näin: ”Uusi hautaustoimilaki tuli voimaan 1.1.2004. Evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien hautausmaat toimivat edelleen yleisinä hautausmaina, joilta myös kirkkoon kuulumaton vainaja on oikeutettu saamaan hautasijan. Lain mukaan hautaamisesta aiheutuvien maksujen perusteiden tulee olla samat kaikille niille, joilla on oikeus tulla haudatuksi seurakunnan tai seurakuntayhtymän hautausmaalle.”

Hautaan siunaamisen edellytykset selvitetään aina tapauskohtaisesti. Yksi edellytys on kirkon jäsenyys. Toisen näkökohdan muodostavat omaisten sielunhoidolliset tarpeet. Merkittävä seikka on myös vainajan ”testamentti”. Ketään ei siunata haudan lepoon kristillisesti, jos ihminen eläessään on näin päättänyt. Kirkosta eroaminen on vapaaehtoista. Kun ihminen tietoisesti haluaa sulkea kirkon oven takanaan, niin miksi asia kuoleman jälkeen olisi toisin. Ja kun tuota tasapuolisuutta ajatellaan, niin silloin esille tulee myös suuri kirkkoihin kuuluva enemmistö. Jotain merkitystä kirkon jäsenyydellä tulisi näinkin olla. Jos mitään eroa käytännössä ei ilmene sillä, kuuluuko kirkkoon vai ei, niin mistä silloin on kysymys. Se ei ole suvaitsevaisuutta, vaan sokeutta.

Maaningan seurakunnassa kirkkoon kuulumaton ja pelkästään väestörekisteriin kuuluva ihminen siunataan haudalla. Kelloja ei myöskään soiteta. Jo edellä ilmaisin syyn tähän. Kesällä tämä ei muodosta useinkaan ongelmaa. Kaunis hautausmaa on kaunis ympäristö hautaansiunaamistoimitukselle. En väitä, että käytäntömme olisi vailla ongelmia. Pakosti mieleen tulee ajatus eritasoisista siunaustoimituksista. Vakiintuneen käytännön muuttaminen ei ole ihan helppoa. Siinäkin kohdataan ajatus tasapuolisuudesta. Uutta hautaustoimilakia eivät kaikki kirkon jäsenet ole kokeneet tasapuoliseksi. Kirkon jäsenyyden merkitys on kieltämättä hämärtynyt. Maaningan seurakunta ei tahdo edistää tällaista kehitystä, mutta on valmis keskustelemaan yhteisten käytäntöjen vahvistamisesta.

Arto Penttinen, Maaningan kirkkoherra

 

 

Jumala loi ihmisen yhteyteen..., jo alussa!

Mieleni iloiseksi saa… ;-)

Kun blogini saa asiallisia kommentteja. Hyvältä tuntuu sekin, että huomaan, että blogiani luetaan, eikä vain Maaningalla, vaan myös muualla. Asiallinen palaute auttaa minua tässäkin asiassa. Palautetta vain tulee kovin vähän. Minusta keskustelu olisi tarpeellista sekä iloisten että muullakin tavoin tärkeiden kysymysten ja asioiden keskellä. Jos ajatukseni vaikuttavat välillä varsin voimakkailta, en siis kirjoita niitä hyökkäyksenä, vaan siksi, että jokin asia on minusta todella tärkeä. Ehkä olen siis silloin apologeettisella kannalla ja haluan puolustaa sitä, minkä koen luovuttamattoman tärkeäksi.

En minä aina oikeassa ole. En ehkä useinkaan, jos tarkkoja ollaan. Mutta minäkin saan sanoa. Ja niin saat sinäkin. Olen kiitollinen, jos saan sinulta kommentteja. Ja suorastaan iloinen olen, jos rohkenet käyttää vaikka etunimeäsi, minäkin käytän koko nimeäni ja esiinnyn ihan kuvan kanssa.

Oculi eli saarna 15.3.2009 Maaningan kirkossa

Päivämäärä: 15.3.2009

Kirkkovuoden ajankohta: 3. paastonajan sunnuntai

Paikka: Maaningan kirkko

Raamatunkohta: Joh. 8:46–59 (löytyy Raamatusta, etsi itse)

Otsikko: Jeesus, Pahan vallan voittaja

Kuulimme juuri varsin suorasukaista keskustelua. Nopeasti luettuna tuo teksti tuntuisi hyvinkin sopivan juuri tähän aikaan. Kun kristittyjen pitäisi yhdessä todistaa maailmalle Jeesuksesta ja Jumalan kunniasta, niin tämä tehtävä jää tai ainakin tuntuu jäävän kai­kenkarvaisen keskinäisen kiistelyn alle. Mutta kuulemassamme evankeliumissa ei ole kysymys kaikenkarvaisesta kiistelystä. Kysymys on Jeesuksen jumaluudesta. Omalla tavallaan juuri tämä kysymys tulee lähelle meitä tämän päivän kristittyjä. Onhan kirkossamme puitu esimerkiksi kysymystä, onko Raamattu vain sanoja Jumalasta vai elävää ja voimallisesti hoitavaa Jumalan Sanaa.

Evankeliumissa puhutaan paljon kunniasta. Tuo sana maistuu hiukan vanhanaikaiselle. Nykyäänhän puhutaan vain menestyksestä ja pintaliidosta. Kunniassa on osaltaan kysymys kasvojen säilyttämisestä. Wikipediassa, verkkotietosanakirjassa sana kunnia selitetään näin: ”Kunnia tarkoittaa yksilön saamaa arvostusta yhteisössä. Lähes kaikissa kulttuureissa on kuitenkin erilaisia käsityksiä eri ryhmien tai sukupuolten kunniallisuudesta; on esimerkiksi mieskunnia ja naiskunnia. Usein kunnia edellyttää tiettyjen sääntöjen noudattamista.” Sanakirjan selitys ei ole riittävä evankeliumin sanoman ymmärtämiseksi. Jeesus puhuu juutalaisille sillä järkähtämättömyydellä, josta on kyse myös tässä sanassa ensimmäisestä Samuelin kirjasta: ”Herra, Israelin kunnia, ei tyhjää puhu eikä sanojaan peruuta. Ei hän ole ihminen, ei hän sanojaan kadu.” (1. Sam. 15:29) Jeesuksen sanat ovat yhtä järkkymättömät kuin nämä sanat Ensimmäisestä Aikakirjasta: ”Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat, mutta Herra on taivaitten luoja. Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus. Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia! Tuokaa hänelle uhrilahjat, astukaa hänen eteensä, kumartakaa hänen pyhää kirkkauttaan! Vaviskoon koko maailma ja pelätköön häntä. Hän loi maan, joka pysyy eikä horju. Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Julistakaa kaikkien kansojen kuulla: Herra on kuningas! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee tuomaan oikeutta maan päälle.” (1. Aik. 16:26–33)

Jumala on iankaikkinen, ja hän tahtoo, että ihminen tulisi tuntemaan totuuden ja eläisi iankaikkisesti. Jumala ja ihminen eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Jumala on ollut aina. Hänellä ei ole alkua tai loppua. Jumalaa ei kukaan ole luonut. Ihminen on toisenlainen. Ei hän tunne eikä hallitse alkuaan tai loppuaan, syntymäänsä ja kuolemaansa. Ja hän mielii kulkea yhä useammin kohti loppuaan kuin kohti iankaikkisuutta. Lauluntekijäkonkarin sanoin: ”Mä en avaa ulko-ovea; Siellä väijyy tulevaisuutemme historia, Enkä maton alle kurkista; Sinne lakaistu on viattomuus maailmasta, ja onneksi lauluntekijä vielä lisää sanat - Mut voinhan rukoilla!” Yhä useamman ihmisen mielestä Jumala kirkkoineen vain turhaan rasittaa ihmisiä. Elämä ilman kirkkoa on monen mielestä oikeaa, iloista ja vapaata elämää. Ei ole mitään uutta auringon alla: Jo kauan sitten Herra sanoi: ”Älkää enää kysykö: "Mikä on Herran taakka?" Sillä se, joka näin sanoo, saa taakakseen omat sanansa. Te vääristelette elävän Jumalan, Herran Sebaotin, meidän Jumalamme, sanat! Näin teidän tulee kysyä profeetoilta: "Mitä Herra on vastannut sinulle? Mitä Herra sanoo?" ” (Jer. 23:36–37)

Niin, mitä Herra sanoo meille tänään. Hän sanoo näin: ”Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu.” Sanoohan Raamattu meille myös näin: Se, jolla on korvat, kuulkoon mitä Henki sanoo seurakunnille. Meidän on siis yhä vahvemmin etsittävä ja pyydettävä Jumalan Hengen johdatusta. Elämmekö me maaninkalaiset elämäämme Jumalan suuremmaksi kunniaksi, vai onko ihmisten antama kunnia meille tärkeämpää? Moni on sitä mieltä, että kirkon pitäisi ratkaista visaiset kysymyksensä yleiseen mielipiteeseen tukeutuen. Kirkolliskokous voitaisiin korvata katugallupeilla tai kyselyillä internetissä. Anteeksi nyt vain, mutta sellainen kirkko ei ole kilvoituksen kirkko eikä lopulta myöskään kunnian kirkko. Raamattu ei ole vain kirjojen Kirja, vaan se on suuren Jumalan puhetta meille pienille ihmisille. Sanassaan Jumala ojentaa meille Jeesuksen, joka sanoo: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne.”

Ei ainoastaan Raamattu kehota meitä kohottamaan katseemme Jumalaan. Toisinaan mielessäni ja korvissanikin pyörii ja soi pitkänlinjan jo lainaamani lauluntekijän Hectorin kappale: ”Kuunnellaan vaan taivasta, se vaikkei vastaakaan - On nukahtanut Jumala, tai jatkaa luomistaan. Kai avaruuden tuolla puolen jossain, missä lie - Saan vastauksen, kunhan kuolen, mutta on tää Pitkän pitkä tie... Kertakäyttöelämässä Päivä päivää kierrättää - Yöltä aikaa kerjään tässä; Tuuleen vastaukset jää... Missä piileskelet, Jumala? Ootko sisälläni, vai ulkopuolella, Vai kaiken takana?” Mut voinhan rukoilla!

Oon kotona taas...

11 päivässä ei paljon ennätä

 

Terveisiä lomamatkalta Australiasta ja varsinkin Sydneystä! Parhaillaan poden aikaerorasituksesta johtuvaa väsymystä. Suuntaansa lennot kestivät yli 20 tuntia. Aikaero Kuopion ja Sydneyn kaupunkien välillä on 9 tuntia. Kun Sydneyssä oli aamupäivä oli Kuopiossa yö, ja sitä rataa.

Perillä Sydneyssä vallitsi hyvät säät koko ajan. Aurinkoista ja pilvetöntä. Lämpötila sopi hyvin pohjoisen ihmiselle. Paljon oli nähtävää ja koettavaa. Olen laittanut muutaman sata kuvaa näkymään viereisessä diaesityksessä.

Oopperassa kävin kuuluisassa Sydney Opera Housessa. Talosta on moneksi muuksikin kuin oopperanäyttämöksi, mutta oopperan kävin katsomassa. Teos oli tuttu Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilu. Osaltani se tosin meni melkein hirsien sahaamiseksi. En ollut tullut lippua varatessa miettineeksi, että kannattaako ensimmäisen päivän iltana mennä minnekään keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta vaativaan tapahtumaan. Väsytti vallan armottomasti.

Käymisen arvoisia paikkoja on paljon. Tässä mainitsen muutaman: Pyhän Marian katedraali, Pyhän Andrewin katedraali, Taronga Zoo (eläintarha), Darling Harbour, Harbour Bridge, Sydney Opera House, Hyde Park, Blue Mountains, Sydney Tower, Sydney Aquarium, Great Barrier Reef (akvaariossa tai sitten Australian rannikolla). Moni muu voi lisätä paikkoihin vielä vaikka mitä.

Jos joskus olet Sydneyssä, suosittelen I´m Angus Steak House:a aivan vilpittömästi. Lienenkö parempia pihvejä syönyt missään?

Viimeisen kokonaisen matkapäivän aikana katselin Mardi Gras-paraatin lähtövaiheita. Sydneyssä tuohon tapahtumaan osallistui jälleen kymmeniä tuhansia ihmisiä. Itse olin katolisen Pyhän Marian katedraalin liepeillä katselemassa paraatiin valmistautuvia ihmisiä, joita oli tullut miltei kaikkialta maailmasta. Mietin, että tuskinpa lienee sattumaa, että homojen ja lesbojen oikeuksia puolustava tapahtuma lähtee ainakin osittain liikkeelle katolisen kirkon edestä.  Moni osanottajista ajattelee varmaankin näyttävänsä närhen värkit kirkon taantumukselliselle linjalle. Varmastikin paraatiin osallistuneissa oli Jumalaan uskovia ja Jumalan olemassaolon kieltäviä. Siis monin tavoin värikäs paraati. Itse paraatia en mennyt katsomaan, sillä se suuntautui aivan toiseen suuntaan kuin omat kulkuni viimeisen kokonaisen päivän iltana. Ehkä missasin jotain tärkeää, kun sinne asti tuli lähdettyä. Ehkä en menettänyt mitään, sillä näin tuntui moni paikallinenkin tuumivan. Suuri (?) paikallinen sanomalehti teki paraatista pienen jutun yhden kuvan kera.

Australiassa on paljon niitäkin joita en halua missään oloissa tavata. Siellä on nimittäin maailman myrkyllisimmät käärmeet, hämähäkit ja meduusat. Sydneystä olivat palot tällä kertaa kaukana, sen sijaan lehdet kirjoittivat haiden hyökkäyksistä. Muutaman viikon aikana uhreja oli kertynyt muutamia.

Nyt en taida jaksaa enää jatkaa. Olo on tokkurainen ja väsynyt. Sellaista se on maankiertäjän olo, toisinaan, sillä kauas on aina pitkä matka.