En minä aivan niin ekumeeninen ole, kuin annetaan ymmärtää
Mieleeni ovat palanneet kirkkoherranvaaleja edeltäneet tunnelmat. Minua haukuttiin paikallisella sivustolla kuin vierasta sikaa. Heilun kuulemma alttarilla kuin heinämies. No, mitä minä siellä sitten puuhaan. Teen ristinmerkkejä alkusiunauksen kohdalla ja muutamissa muissakin kohdissa. Lutherin Vähä-Katekismus antaa ohjeen. Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusten kirja ohjaa juuri näin tekemään yhteiseen kristilliseen traditioon nojaten. Levitän myös käteni tervehdysten kohdalla. No, niinhän teki aikanaan Vapahtajamme, joka antoi kaikkeen esimerkin. Niinhän me teemme kun kohtaamme tutun ja rakkaan ihmisen, suljemme hänet syleilyymme. Ei se onnistu käsiä levittämättä. Ei luterilaisen papin pidä eikä tarvitse olla mikään rautakanki. Kohotan myös ehtoollisaineita tietyissä kohdin eukaristisen rukouksen (ehtoollisrukous) aikana. En kohota tosiasiassa astioita, enkä edes leipää ja viiniä, vaan ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen. Luterilainen oppi ehtoollisesta on nimeltään reaalipreesens eli oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta. Tämä merkitsee sitä, että vaikka suu ottaa vastaan leivän ja viinin, usko ottaa vastaan Kristuksen ruumiin ja veren (meidän edestämme). Käyttäytymiseni taustalla ei siis ole niinkään toisen kirkon käytäntöjen matkiminen, mistä ilmeisesti minua arvostellaan, vaan luterilainen ja siten myös monessa yhteinen kristillinen oppi.
Miksi minua sitten pidetään niin ekumeenisena, kun toimitan omassa kirkossa luterilaisen perinteen mukaista jumalanpalvelusta eli pyhää messua. Paikkakunnalla tiedetään ekumeeniset yhteyteni, varsinkin ortodoksiseen kirkkoon. Toinen syy on varmaan se, ettei aivan minun laillani näillä korkeuksilla toimi kovin moni muu. Ei ainakaan ole toiminut.
Mitään en ole salassa tehnyt tai edistänyt. Kaiken olen tehnyt Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän olisi hyvä muistaa, että olemme niin arjessa kuin pyhässäkin Jumalan edessä. Hän on ainoa todellinen sydäntentuntija.
Matkailu avartaa. Olen matkoillani käynyt paitsi katolisissa ja ortodoksisissa myös luterilaisissa kirkoissa. Olen nähnyt myös televisiosta luterilaisia jumalanpalvelusmenoja ympäri maailmaa. Perinteet ja käytännöt eivät ole kaikkialla samanlaisia, mutta tämähän voidaan kokea rikkautena. Luther ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät edellytä jumalanpalvelusten olevan kaikkialla samanlaisia. En tietenkään kannata, että tehdäänpä kaikki eri lailla, oman pään mukaan, mutta mainitut kokemukset ovat avartaneet omaa ymmärrystäni siitä, miten asiat ehkä voisivat olla.
Joskus matkustan Thaimaahan katsomaan sikäläisen luterilaisen kirkon palveluksia liturgisine tansseineen. Helsingin tuomiokirkon lähetystyön 150-vuotisjuhlamessussa sitä näin ensimmäisen kerran ripauksen verran, ja olin vaikuttunut. Kaunista kuin mikä! Kauneus ei ole kielletty luterilaiseltakaan, vaikka hänen kirkkonsa seinät tyhjät olisivatkin.
Onneksi en nytkään tiedä, mitä silmät tulevat vielä näkemään ja korvat kuulemaan.
1 kommentti:
Huomenta, minä nautin, kun Jumalanpalvelus on sanansaattajansa näköinen. Kädet kertovat todella paljon, ne antavat siunauksen, suojan, turvan. Voin kyllä kuvitella myös kauniin liturgisen tanssin. Menenhän itsekin Jumalanpalveluksesta kuin kevyesti tanssien kotiin keventyneenä ja onnellisena Sanasta.
Margit
Lähetä kommentti