Täällä keinuu pieni pursi

Kirkkolaiva vuotaa Maaningalla

 

Viime vuonna seurakunnastamme erosi jopa 26 jäsentä. Edellisenä vuonna erosi 13, ja sitä edellisenä 15. Kehitys on todella huolestuttava. En ole edes huolestunut kylläkään seurakunnan taloudesta tässä asiassa, vaan hengellisessä todellisuudessa. Kun olen katsellut eronneiden nimiä, niin voisin sanoa sen perusteella, että nämä jäsenyyden hylänneet eivät ole osallistuneet oikeastaan mihinkään toimintaamme. Tämän perusteella haluaisin kysyä, ovatko entiset jäsenet tietoisia edes siitä, mistä ovat eronneet.

Kirkosta eroaminen johtaa nimittäin siihen, että kummius ei ole mahdollista ja entinen kummius päättyy. Kristillinen avioliittoon vihkiminen ei ole mahdollista. Kristillinen hautaan siunaaminen muodostuu monin tavoin ongelmalliseksi. Kun kirkosta halutaan ulos, niin miksi ruumis pitäisi kantaa kuitenkin sisään. Kristinusko kun ei ole mitään tyhjänpäiväistä seremoniallisuutta. Kirkosta eronnut ei voi rakentaa seurakunnan päätöksentekoa.

Maaningan seurakunta ei ole riitelevä seurakunta. Maaningan seurakunnassa ei ole ollut kummempaa kuohuntaa muutoin kirkkoa heiluttelevissa kysymyksissä. Jos kokonaiskirkon huolet ovat syynä, niin ihmettelen haluttomuutta tulla keskustelemaan vaikkapa minun kanssani hengellisistä kysymyksistä.

Maaningan seurakunta ei ole täydellinen, joten tarvitsisimme palautetta niin myönteisesti kuin kriittisestikin. Ne, jotka äänestävät jaloillaan, eivät halua auttaa meitä näköjään millään tavoin.

Tuosta taloudellisesta kysymyksestä olen sillä tavoin huolissani, että kirkosta eronneet nakertavat seurakuntamme työtä lasten, vammaisten ja vanhusten hyväksi.

Jos eron syynä on se, että kirkko ei hyväksy tämän maailman nykymenoa, niin kannattaisi ottaa Raamattu käteen ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi. Kirkon ei pidäkään nimittäin mukautua kaikkeen, mitä vaikkapa eduskunta päättää. Kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta.

Erään lempiartistini laulu tästä maailmasta

FRAGILE

 

If blood will flow when flesh and steel are one
Drying in the colour of the evening sun
Tomorrows rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetimes argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are how fragile we are
How fragile we are how fragile we are

SUOMEKSI:

Lihan ja teräksen kohdatessa veri virtaa

Laskevan auringon värit sen kuivaavat

Huominen sade huuhtoo tahrat pois

Silti jotakin jää mieliimme pysyvästi

Ehkäpä tämän viimeisin kerta tapahtui synnyttääkseen meissä elämänikäisen vakaumuksen:

Että väkivallasta ei synny mitään eikä mitään koskaan voisikaan

kaikille niille jotka syntyvät vihamielisen tähden alla

jotta emme unohtaisi kuinka hauraita me olemme

 

Yhä vieläkin sataa

kuin kyyneleet tähdistä, kuin kyyneleet tähdistä

Yhä vieläkin sade kuiskaa

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

 

Yhä vieläkin sataa

kuin kyyneleet tähdistä, kuin kyyneleet tähdistä

Yhä vieläkin sade kuiskaa

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

kuinka hauraita me olemme hauraita me olemme

 

(Tämän Stingin kappaleen suomensin taannoin eli 2.2.2008)

 

Yhteyden virka ja kaikkien kristittyjen ykseyden todistamisen palvelutehtävä

Brother Alois’ letter to the new patriarch Kirill of Moscow

On the evening of the election of Metropolitan Kirill as Patriarch of Moscow and all Russia, and the day before traveling to Moscow for his enthronement, Brother Alois wrote this letter to the new Patriarch:

Taizé, 27 January 2009

Holy Father,

From the bottom of my heart, I want to tell you how much we, the brothers of Taizé, are grateful for your election as patriarch of Moscow and all Russia. We thank God for the good choice made by the Council today. We pray for the ministry of communion that is entrusted to you at the heart of the Holy Russian Orthodox Church, and also for the service of witnessing to the unity of all Christians, which the world so badly needs. I am delighted that I will be able to be present in Moscow with two of my brothers for your enthronement next Sunday.

We remember the deep friendship that our Brother Roger had for you for a long time. You came to Taizé for the first time when you were still young. Later, Brother Roger often spoke of the welcome that you extended to him in Leningrad in 1978, at the time of the venerable Metropolitan Nikodim, when you were rector of the Academy of Theology. Then you returned to Taizé in the spring of 1990. And I myself cannot forget the very warm welcome that you, together with Patriarch Alexis II, gave me when I visited Moscow in June 2006, shortly after beginning my new responsibility as prior of Taizé.

Because of the deep love that our community has for the Orthodox Church and for Russia, we want to continue these relationships and achieve more and more that collaboration to which the Patriarch Alexei II had called us. We are grateful for the presence of Russian Orthodox youth in Taizé as well as at the meetings that we prepare in European cities. They bring to young people of other countries both the testimony of their faithfulness to the Orthodox tradition and of the current revival of the Russian Church. Be assured that we are ready to do all we can to support their involvement in their local church.

Brother Alois, Prior of Taizé

Veli Aloisin kirje uudelle Moskovan patriarkalle Kirillille

Veli Alois kirjoitti tämän kirjeen sinä iltana, jolloin Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi valittiin metropoliitta Kirill, ja päivää ennen matkaa Moskovaan patriarkan virkaanasettamisjuhlaan:

Taizé, 27. tammikuuta 2009

Pyhä isä,

Tahdon kertoa Teille sydämeni pohjasta kuinka paljon me, Taizén veljet, olemme kiitolliset teidän valinnastanne Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi. Me kiitämme Jumalaa hyvästä valinnasta, jonka kirkolliskokous teki tänään. Me rukoilemme yhteyden viran puolesta, joka annettiin Teille pyhän Venäjän ortodoksisen kirkon sydämessä, ja myös kaikkien kristittyjen ykseyden todistamisen palvelun puolesta, jota maailma niin kovasti tarvitsee. Tunnen iloa siitä, että minun on mahdollista olla läsnä Moskovassa kahden veljestömme jäsenen kanssa ensi sunnuntain virkaanasettamisessa.

Me muistamme sitä syvää ystävyyttä, joka veli Rogerilla oli Teitä kohtaan niin pitkän aikaa. Te tulitte ensimmäistä kertaa Taizéen ollessanne vielä kovin nuori. Myöhemmin veli Roger puhui usein vastaanotosta, jota osoititte hänelle Leningradissa vuonna 1978, kunnianarvoisan metropoliitta Nikodimin aikana, ja kun Te olitte Hengellisen Akatemian rehtorina. Taizéen te palasitte vuoden 1990 keväällä. Itse en voi unohtaa sitä lämmintä tervetulotoivotustanne yhdessä patriarkka Aleksi II:n kanssa vieraillessani Moskovassa kesäkuussa 2006, aivan pian aloitettuani vastuuni Taizén yhteisön priorina.

Sen syvän rakkauden tähden, joka yhteisöllämme on Venäjän ortodoksista kirkkoa kohtaan, tahdomme jatkaa tätä yhteyttä, ja yhä enemmän kehittää sitä yhteistyötä, johon patriarkka Aleksi II on meidät kutsunut. Me olemme kiitollisia venäläisten ortodoksisten nuorten läsnäolosta niin Taizéssa, kuin niissä kokouksissa, joita valmistelemme eurooppalaisiin kaupunkeihin. He tuovat eri maiden nuorille sekä todistuksen uskollisuudestaan ortodoksiselle traditiolle sekä Venäjän kirkon tämänhetkisestä elpymisestä. Olkaa vakuuttuneita siitä, että me olemme valmiit tekemään kaikkemme tukeaksemme heidän osallistumistaan paikallisen kirkkonsa elämään.

Veli Alois, Taizén priori

(suomentanut Arto Penttinen)

Ainoa pyhä on Jeesus Kristus, elämän puu

Olemmeko me ainoita oikeaoppisia?

 

Tämän kysymyksen haluaisin esittää omalle seurakunnalleni, mutta tämän tekstin kautta myös muille seurakunnille ja kirkkokunnille. Tämän kysymyksen taustalla on äskettäinen paikallinen ekumeeninen tapahtuma. Luterilaisen seurakuntamme jäsenistä, jotka osallistuivat tapahtumaan, monet jättivät tulematta ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen. Eikä myöskään yhteinen iltatee maistunut. Mitä ekumeniaa tällainen on? Minä vastaan, että varsin vajavaista. Kun aiemmin esitin sanan kaikille, tutun sanan, tervetuloa, tarkoitin todellakin kaikkia luotuja. Mitä enemmän todella tunnemme toisiamme, sitä paremmin ymmärrämme toisiamme. Keskinäinen ymmärrys on varmaankin parhain keskinäisen kunnioituksemme perusta. Mutta monenlaiset raja-aidat pysyvät keskellämme, jos emme todella halua ymmärtää toinen toistamme avaran sympatian myötä.

Useimmiten paikallinen ekumeeninen tapahtumamme on ollut järjestelyiltään luterilais-ortodoksinen. Tämä johtuu lähinnä siitä syystä, että toisaalta tunnen varsin hyvin ortodoksisen kirkon paikalliset ekumeenikot ja toisaalta muita kirkkoja rakennuksineen ei paikkakunnallamme ole. Kuitenkin kaikki palveluksemme ovat kaikille avoimia. Juurikaan en ole vapaakirkollisia tai helluntailaisia kanssaihmisiä nähnyt vuosien varrella kirkossamme. Enemmän olen nähnyt ortodoksisia kristittyjä, sillä ekumeenisia perheitä on runsaasti. Vuosi sitten pyysin helluntailaisen evankelistan puhumaan ekumeenisessa tapahtumassa, mutta sekään ei saanut helluntailaisia kanssaihmisiä saapumaan kirkkoomme. Ekumeeninen ymmärrykseni on kuitenkin toivoakseni avartunut. Äskettäin lupasin kirkkomme ja seurakuntakotimme helluntaiseurakuntaan kuuluneen kristityn hautajaisiin. Siunaustoimitus on täysin helluntaiseurakunnan oma, mutta mitään estettä en koe siihen, että se tapahtuu kauniissa kirkossamme. Näin olemme mielestäni kristittyjä, jotka elämme vierekkäin. Kun edessämme on Kristuksen elämää antava risti, niin ehkä ymmärrämme, että me kaikki uskovat elämme Kristuksessa.

Jumala tuntee ihmisen tien paremmin kuin ihminen itse. Kristittyjen hajaannus ei ole Jumalan tahto, vaan meidän ihmisten syy. Me emme useinkaan ymmärrä elävämme muukalaisuuden aikaa, vaan me elämme kuin herrat ja hidalgot täällä maan päällä. Kun sitten asiat menevät pieleen, silloin me vasta käännymme Jumalan puoleen ihmetellen kuinka tässä näin pääsi käymään.

Meidän ongelmamme taitaa olla se, ettei tehtyä saa tekemättömäksi. Mutta silti me luulemme seisovamme vakaina, mutta todellisuudessa horjumme. Erehtymättömyysjulistuksia antavat monet muutkin kuin paavi Roomassa. Jumala on varmasti erehtymätön, mutta me joudumme toteamaan Saarnaajan tavoin, että kaukana on kaiken sisin olemus. Syvällä, syvällä, kuka voi sen löytää! Kun me käännämme selkämme lähimmäisellemme, niin todellisuudessahan me käännämme silloin selkämme Jumalalle, sillä jokainen on meistä on Jumalan kuva ja Abrahamin lapsi. Jos me sanomme rakastavamme Jumalaa, mutta samalla emme rakastaisi lähimmäistämme, joka on luterilainen tai ortodoksi, katolinen tai vapaakirkollinen, anglikaani tai helluntailainen, kveekari tai baptisti, niin miten muka rakastamme Jumalaa, jonka tahdosta jokainen näistä ihmisistä on olemassa. Silloin me kyllä pokkuroimme Jumalan edessä ja sitten käännämme Hänelle selkämme. Jumalan ei siis tarvitse kääntää selkäänsä meille, mutta tarvitseeko Hänen kääntää kasvojaan. Tätähän me luterilaisen perinteen myötä pyydämme Herran siunausta lausuessamme. Mitä syytä Jumalalla on kääntää kasvojaan meitä kohti, kun me vähät välitämme Hänen totuuksistaan. Mutta onneksi Hän Pojassaan on tullut keskellemme. Hän on tullut lähellemme Pojassaan, joka on meidän ymmärryksemme, uskollisuutemme, uskomme ja elämämme. Häneltähän me olemme tämän oppineet: Rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämä sana on tosi ja se velvoittaa kaikkia kristittyjä ja kaikkia nimikristittyjä.

Uskoa ei synny omin voimin...

Uskon vaikka minulla on aivot

 

Mutta silti en yrittäisi järjelläni ratkaista Raamatun visaisia kysymyksiä, vaan käyttäisin rukousta hyväksemme. Pyhä Henki on meidän paras auttaja näissä kysymyksissä. Tänään kuulin piispamme suusta rovastikuntapäivässä, että profetoimisessa olisi kysymys järjen käyttämisestä. Se olikin melkein ainoa uusi asia, minkä kuulin tämänpäiväisessä tapahtumassa. En tahdo kieltää järjen käyttöä, en tietenkään. Mutta käsityskykymme on rajallinen, eikä se siis yllä kaikkeen, mitä maailmassa tapahtuu. Onko luterilaisuus aivojen vai sydämen käyttöä? Onko luterilaisuus missään suhteessa apostoliseen uskoon? Onko uskontunnustus poistettava todellakin jumalanpalveluksesta? No, onneksi tätä ei kukaan esittänyt ainakaan tänään. Mutta onko credo pelkkää tyhjänhokemista? Minulle ennen kaikkea Nikean Uskontunnustus on sydämen asia. Sitä pitäisi mielestäni lausua jokaisessa messussa. Eikä vain suulla, vaan myös sydämellä. Meidän pitäisi avata todellakin sydämemme. Ja jos se ei tunnu mahdolliselta, niin pyytäkäämme Pyhää Henkeä avuksemme. Sillä: Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon! Joskus leikilläni laulan asunnon sijaan avannon. Mutta se ei lienekään kaukana todellisuudesta. Jos sydän on jäässä, niin avantohan siihen täytyy tehdä. Jäässä taitavat monet sydämet olla, sillä niin tyhjä kirkkomme on sunnuntaisin. Ei muka ole aikaa. Mutta jos rillumarei täyttäisi Maaningan kirkon, niin kyllä väkeä olisi parvea myöten. Etenkin jos kirkkokaljat tarjottaisiin. Olemmeko me luterilaiset nimikristityt vain hekuman rakastajia? Onko rakkaus meille samaa kuin seksi? Oliko Jeesus homo? No oli tietenkin, sillä tuo sana merkitsee ihmistä. Ecce, homo! Katso ihmistä! En siis kysymyksellä viittaakaan seksuaalisuuteen. Mutta se täytyy muistaa, että Jeesus on ainoa synnitön, siis kaikkein puhtain ihminen. Mutta samalla hän on Jumala. Ihminen ja Jumala! Tätä ei järki käsitä, mutta siltikään tätä uskoa ei pidä hylätä. Sana tuli lihaksi! Jumalan luovasta Sanasta on kysymys. Meistä kukaan ei ole olemassa vain isän ja äidin rakkauden vuoksi. Me olemme olemassa, koska se on Jumalan tahto. Tästä seuraa sekin, ettei yhtään vahingonlaukausta ole olemassa. Ihmisten vastuuttomuudesta ei voi syyttää Jumalaa eikä yhtään lasta pidä siitä rangaista. Vastuuttomuus johtaa aina vain suurempaan vastuuseen. Vapautta ei ole ilman vastuuta, eikä vastuuta ilman vapautta.

Joka laulaen rukoilee, rukoilee kahdesti...

Sykähdyttäviä kokemuksia

Olin toissa vuonna ekumeenisella pyhiinvaelluksella Italiassa. Tarkemmin sanoen Roomassa ja Assisissa. Yksi matkan hienoista hetkistä oli Rooman piispan eli paavin yleisvastaanotto. Muistoihin jäi se, että korvissa alkoi soida. Odottelimme tovin jos toisenkin audienssin alkua ja taustalla soi kaiuttimista musiikkia. Yhtäkkiä korvani erottivat jotain hyvin tuttua: Johann Sebastian Bachin koraalin. Enää en muista, mikä koraali se oli, mutta tärkeintä olikin se, että musiikki oli ns. viidennen evankelistan tuottamaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseisen mestarin musiikki ei aina ole soinut Vatikaanissa saati muutenkaan roomalais-katolisissa kirkoissa. Ehkäpä aika on parantanut, ja nyt mestarin taidot tunnustetaan. Ainakin toivon niin. Eiväthän nuotit ole kenenkään ihmisen tai kirkon yksinomaisuutta. Jumala kun jakelee lahjojaan aivan oman ymmärryksensä ja varsinkin täydellisen hyvyytensä mukaan.

Joulupäivänä katsoin ja kuuntelin kolmen papin laulua irlantilaisesta katedraalista. En nyt aivan varma ole, ovatko nämä kanssapalvelijat laulajina aivan huippua. Kyllä he toki laulaa osaavat. Ja esiintyjinä he olivat luontevia, jopa savolaisen lupsakkaita. Kiva oli katsella kaverusten iloa. Minua herkisti erityisesti tuttu virsi 555 englanniksi ja myös Sibeliuksen sanat kauniilla englanninkielisillä sanoilla tekivät vaikutuksen. Domine Fili Unigenite tuntui tutulta jo aluksi ja kohta muistinkin sen olevan Vivaldin Gloriasta, jota olen Puijon Kamarikuoron riveissä vuosia sitten itsekin laulanut.

Tuosta pappien konsertista innostuin sen verran, että googletin löytääkseni tuon upean pyhän Patrickin katedraalin Armaghissa. Löysinpä samalla samaisen katolisen hiippakunnan kotisivut. Sieltä paljastui uusi mukava yllätys. Kun halusin tutustua kirkkoon tai vaikkapa sen urkuihin, avautui uusi sivu, ja kas! Taustamusiikkina alkoi soida ”Jumala ompi linnamme!” En aluksi tiennyt, uskoako korviani, mutta näin se joka tapauksessa soi.

Joskus ymmärsin, että suomen katolilaiset kuuntelevat karsaasti tuota virttä. He kuulemani tai sitten vain luulemani mukaan ajattelevat sen hyökkäävän kohti pyhää istuinta. Ehkäpä tänä päivänä voimme hyvän tahdon kristittyinä ymmärtää, että se vanha, kavala, kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen vainooja on meille kaikille yksi ja yhteinen. Tämän ajatuksen tueksi tarjoan pyhän Kirjan sanomaa: ”Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä.” (Luuk. 12:5) Ja toisaalla: ”Olen näet saanut kuulla (Khloen väeltä), että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: "Minä olen Paavalin puolella", toiset taas: "Minä Apolloksen", "Minä Keefaksen", "Minä Kristuksen". Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1. Kor. 1:11–13)

Jälleen saamme viettää tärkeää rukousoktaavia ekumenian puhtaassa hengessä. Vaikka Kristuksen ruumis maailmassa on pirstoutunut ja tämä kehitys valitettavasti tuntuu myös jatkuvan – monista päinvastaisista ponnisteluista huolimatta – ei Kristusta silti ole jaettu!

Musiikki on siis Jumalan tärkeä luomislahja!

Paljon enemmän kuin ymmärrämme, taivaan Isä, kasteessamme annoit!

Kaste ei ole pelastusautomaatti, mutta se on vahva turva. Usko ja kaste ovat Jumalan tekoja: ”Älä pelkää! Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun!” Rakkautta ei voi ostaa eikä sitä tarvitse ansaita. Näinhän se todellisuudessa on. Yhtä totta on sekin, että Jumalan rakkaus on kaikkein todellisinta rakkautta: Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Kristityn elämä alkaa kasteesta. Kaste ei ole mikään nimenantotilaisuus, vaan kasteessa Jumala kutsuu meidät lapsikseen nimeltä: Näin nimipäivä muistuttaa: saan Herraan yhä uskaltaa. Me saamme ja voimme palata kasteeseemme, siis tuhlaajalapset Isän rakkauden luo, ihan jokaisena päivänä. ”Kuolemallaan Herramme pois on pessyt syntimme. Kasteessamme puetaan meidät armoon avaraan.” (vk. 219: 4)

Olen kastettu, olen siis pelastuva!

1. sunnuntai loppiaisesta (11.1.2009)

Kasteen lahja

Evankeliumi: Luuk. 3: 15–18, 21–22

Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohdiskelivat, oliko Johannes ehkä Messias. He saivat Johannekselta vastauksen: "Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella. Hänellä on kädessään viskain, ja sillä hän puhdistaa puimatantereensa viljan. Jyvät hän kokoaa aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa tulessa, joka ei koskaan sammu." Monilla muillakin tavoin Johannes vetosi ihmisiin julistaessaan heille evankeliumia. Paljon kansaa oli kastettu. Kun myös Jeesus oli kastettu, niin taivas aukeni hänen rukoillessaan ja Pyhä Henki laskeutui hänen ylleen näkyvässä muodossa, kyyhkysen kaltaisena. Ja taivaasta kuului ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt."

Arto Penttisen saarna

Maaningan kirkossa

 

Kauniin kirkkomme uuden kappelin alttaritaulu esittää Jeesuksen kastetta. Kun viime aikoina olen kirjoittanut kastepuheita, olen asettanut puheen taustaksi kuvan tuosta arvokkaasta, vanhasta maalauksesta. Jeesuksen kaste on taustalla, kun toimitamme kasteen, jossa tulemme Jumalan lapsiksi ja seurakunnan jäseniksi. Samasta kasteesta ei kuitenkaan ole kysymys.

Johannes oli Herran edelläkävijä. Hän valmisti tietä Jeesuksen tulemiselle. Hän kutsui ja kastoi ihmisiä parannukseen. Johanneksen kasteessa syntien anteeksi antaminen luvataan, Kristuksen kasteessa se annetaan. Se, että Johannes kastoi Jeesuksen, liittyy Jeesuksen ihmiseksi tulemisen salaisuuteen. Ei Jeesus olisi Johannekselta kastetta tarvinnut, hänhän oli synnitön ja vailla vilppiä. Johanneksen kasteeseen viittaavat oikeastaan Jeesuksen sanat apostoli Pietarille, jotka hän sanoi ennen joutumistaan ristin ahdistukseen ja häpeään. Lainaan osan tästä keskustelusta: ”Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" (Matt. 16:21–23)

Siinä, että Jeesus otti kasteen Johannekselta, on kysymys hänen syvästä kutsumustietoisuudestaan. Jeesus oli uskollinen kutsumukselleen, vaikka se johtikin inhimilliseltä kannalta katastrofaalisiin seurauksiin.

Kun viime vuoden puolella saimme lukea lehdistä, että luterilainen kirkko puhuu aivan liikaa synnistä, niin tämän päivän sanoman perusteella ja tukeutuen Martti Lutherin opetukseen voidaan todeta, ettei tämä todistus ole ollenkaan ajankohtainen: ”Parannuksen tekeminen onkin siinä, että ihminen tietää ja sydämestänsä tunnustaa olevansa synnissä siinnyt ja syntynyt, niin kuin Raamattu sanoo, ja siitä syystä luonnostaan vihan lapsi, iankaikkisen kuoleman ja kadotuksen alainen. Hänen tulee tietää, että kaikki teot ovat tässä turhia ja tekevät pahan vielä pahemmaksi, koska niillä luullaan saatavan aikaan sellaista, mikä kuuluu yksistään Kristukselle, ainoalle välimiehelle Jumalan ja ihmisten välillä, joka on itsensä uhrannut meidän kaikkien tähden, että meillä hänen kauttansa olisi syntien anteeksisaaminen. Jos sen uskot, niin sinulla se on, jos et, niin et koskaan pääse irti synnistä, vaikka piinaisit itsesi kuoliaaksi. Sanotaanhan sitä syntien anteeksiantamukseksi, ei maksamiseksi, lahjaksi siis, ei ansioksi. Mitä Jumala sinulle sulasta armosta Kristuksen tähden lahjoittaa, sitä et sinä, madonruoka, voi hänelle maksaa, et häneltä ostaa etkä häneltä ansaita. Sitä Luukas tarkoittaa sanoessaan Johanneksen saarnanneen parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi.”

Jeesus otti kantaakseen koko maailman synnin, siksi hän, synnitön, otti parannukseen kehottavan kasteen Johannekselta.

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus asetti sen kasteen, jolla meidätkin on kastettu. Martti Luther saarnaa tästä kunnianarvoisasta sakramentista näin: ”Samalla tavalla kuin lapsi lihallisessa syntymässä nostetaan äitinsä kohdusta ja hän näin syntyy syntiseksi ihmiseksi ja vihan lapseksi, samalla tavalla hänet nostetaan kasteesta. Tässä hengellisessä syntymässä hän syntyy armon lapseksi ja vanhurskauden ihmiseksi. Kasteessa siis synti hukkuu ja sen sijaan nousee vanhurskaus.”

Päivän evankeliumissa Johannes on varsin keskeinen henkilö. Senkin tähden on terveellistä muistaa, mitä hän sanoi itsestään ja Jeesuksesta: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." Hän, joka tulee ylhäältä, on kaikkien yläpuolella. Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. Hän, joka tulee taivaasta, todistaa siitä, mitä on nähnyt ja kuullut, mutta kukaan ei ota vastaan hänen todistustaan. Joka ottaa hänen todistuksensa vastaan, tunnustaa, että Jumala puhuu totta, sillä hän, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu julki Jumalan sanat.” (Joh. 3:30–34)

Kaste lahjoittaa Jeesuksen pelastajaksi ja syntien anteeksiantajaksi. Minä voin kyllä tunnustaa, että ilman Jeesusta minä näännyn. Tarvitsen häntä jokaisena päivänä. Loppiaisvirren sanat tuntuvat aivan omiltani: ”Katseesi, Jeesus laupias, on ilon paiste autuas, kajastus taivaallinen. Näin katsoit minuun kasteessa, valaisit taivaan valolla, soit lahjan ihmeellisen. Anna aina lämpöäsi, hyvyyttäsi. Salli minun kokonaan vain olla sinun.” (Vk. 43: 4) Kristityn elämä on siis kastetun elämää, mutta kastetun elämä ei välttämättä ole aina kristityn elämää. Silloinkin tarvitsemme kastetta ja sen vakuutusta: ”Älä pelkää! Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.” ” Sua kiitän, Jeesukseni, että voitit sydämeni.” Voinko minä, voitko sinä näin sanoa Jeesukselle, joka tahtoo tulla elämäksemme ja toivoksemme?

Porsaita äidin oomme kaikki ~ Morsgrisar är vi allihopa

Joulu juhlista jaloin ? ? ?

 

Tänään olemme viettäneet loppiaista eli epifanian ja toisin sanoen teofanian juhlaa. Loppiainen sinänsä on varsin tyhjä sana. Sehän merkitsee vain joulukauden päättymistä eli loppumista. Kirkossamme loppiaisen eli epifanian juhlan evankeliumi kertoo itäisen maan tietäjistä. Vanhakirkollinen aihe, Kristuksen kaste, on idän kirkossa tämänpäiväinen aihe. Epifaniassa tai teofaniassa on kysymys Jumalan ilmestymisestä. Jeesuksessa Kristuksessa Jumala on ilmestynyt keskuuteemme. Hänessä Jumala on näyttänyt meille rakkautensa kasvot. Kristuksen kaste kohtaa siinä hetkessä yhden kohokohdistaan, kun Jumala sanoo: ”Sinä olet minun rakas Poikani.” Kirkastusvuorella tullaan kuulemaan nämä sanat ja niiden lisäksi kehotus: ”Kuulkaa häntä!” Me kovin helposti sanomme, että jos Jeesus nyt olisi keskellämme, niin hän tekisi sitä ja tätä, niin tai näin. Näissä ajatuksissa on unohdettu juuri nuo taivaasta kajahtaneet sanat: ”Kuulkaa häntä!” Ilman Kristuksen sanojen ja äänen kuulemista me olemme kristittyinä varsin kajahtaneita. Olemme viime viikkoina juhlineet joulun salaisuutta kirkoissa. Joulu on muutoin rakkauden kaltainen sana, merkityksensä melkein menettänyt. Lainaan meille yhä tarpeellisempia sanoja Vanhasta testamentista: ”Herra sanoi: - Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa.” (Jes. 29:13–14)

Joulun suhteen oikea järjestys on tämä: Ensin on odotuksen aika, jota kutsumme adventiksi. Sitten on joulu ja joulun jälkivietto. Yhä maallistuneempi yhteiskunta toimii toisin: Joulua on koko syksy ja huipentuu aattona pukkiin. Jälkivietto on joulupäivänä, jolloin päätä selvitellään niin viinanhöyryistä kuin myös sen myötä tulleista ihmissuhdesotkuista. Vanha sanontakin tuli mieleen: Joulujuhlista jaloin, pikkujouluista kontaten.

Ja vauhti sen kuin vain kiihtyy. Kohta ovat ruuneperit kaupoissa ja laskiaispullat sekä mämmit heti perästä. Kuitenkin niin, että Runebergin päivänä 5.2. torttuja vain tuurilla löytyy kaupan hyllystä. Laskiaispullat menevät usean viikon aikana niin nopsaan ettei niitä enää laskiaistiistaina löydy kaupasta mistään. Kaikki syödään siis etukäteen, oli kyse sitten joulusta, laskiaisesta tai pääsiäisestä. Oi aikoja, oi tapoja! Ei kannattaisi kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa! Hyvää vuodenjatkoa, nyt kun joulusta taas päästiin!

 

PS: Se kaikkein ensimmäinen joululaulu kajahtaa kymmeniä kertoja sunnuntain ja pyhäpäivien jumalanpalveluksissa: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa!” Messussa juhlimme niin joulua kuin pääsiäistä, lähes joka sunnuntai. Tule sinäkin ja tuo tuttusikin!

Miksi Herran huone ei kelpaisi kristityille?

2. sunnuntai joulusta (4.1.2009)

Otsikko: Herran huoneessa

Evankeliumi: Luuk. 7:14–18

Saarna Maaningan kirkossa

 

Tämän pyhäpäivän perinteisenä aiheena on Jeesus kaksitoistavuotiaana temppelissä. Tänään emme tätä tekstiä kuule, sillä käytämme kolmatta tekstivuosikertaa. Päivän evankeliumi on osa kuvausta, jossa kerrotaan Jeesuksen osallistumisesta vuotuiseen Jerusalemissa pidettävään lehtimajajuhlaan julkisen toimintansa keskivaiheilla. Evankeliumissa kuvattujen tapahtumien aikana Jeesus oli jo Panu-pastorimme iässä eli noin kolmekymppinen. Lähtökohta juhlan viettämiseen oli Mooseksen aikaisen erämaavaelluksen tapahtumissa. Juhla oli samalla syksyllä pidettävä kiitosjuhla vuoden sadosta. Juhlan vietto oli Jumalan VT:ssa säätämä, ja se ankkuroi juutalaisen seurakunnan uskoa Jumalan suuriin pelastustapahtumiin.

Tuolloin, juhlan aikoihin Jeesus oli varsin yleinen puheenaihe, hän kelpasi jopa kiistelyn aiheeksi. Jeesus tuli juhlille salaa. Ennen lähtöään hän jopa esteli sanoen, ettei hänen aikansa ollut vielä tullut. Varttuessaan joulun lapsi etsi oman kutsumuksensa salaisuutta. Evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen veljien sanovan: ”Eihän kukaan salaile tekojaan, jos haluaa julkisuutta. Jos kerran pystyt tällaiseen, näytä maailmalle, kuka sinä olet!" (Joh. 7:4) Jeesus ei kuitenkaan ollut omalla asiallaan, vaan Jumalan asialla. Hän oli ja on Valo Valosta.

Maailma on noista ajoista pirstaloitunut. Terveestä yhteisöllisyydestä ei ole enää juuri mitään jäljellä, ja moni on alkanut tuntea nahoissaan tämän kehityksen. Elämä kulkee yhä enemmän kirkon ohi, eikä vain rakennuksen, vaan myös siellä julistettavan elävän Sanan ohi. Jeesus esikuvana ei auta tai rohkaise. Vaikka, tiedetäänhän hänen käyneen synagogassa ihan tavan perästä. Kertomus lehtimajajuhlista kertoo myös, miten pitkienkin etäisyyksien takaa käytiin pyhiinvaellusmatkoilla Jerusalemin temppelissä. Jumalan palveleminen ei siis ollut vain vastuullista elämää perheessä ja muun maallisen kutsumuksen uskollista hoitamista. Kristillisen kirkon historiassa ja kirkollisessa opetuksessa näkyy kuitenkin tässä kysymyksessä heiluriliike puolelta toiselle. Toisinaan ihanteena on kirkollisesta perinteestä nousevien hengellisten harjoitusten korostus, jolloin maallinen elämä kutsumuksineen kadottaa merkityksensä aitona Jumalan palvelemisena. Toisinaan yksipuolisesti tulkittu luterilainen kutsumusetiikka korostuu siten, että hengellistä kilvoitusta ja osallistumista seurakunnan monimuotoiseen jumalanpalveluselämään muulloinkin kuin sunnuntaisin moititaan tarpeettomaksi liioitteluksi. Pahimmillaan tämä johti siihen, ettei nyt ainakaan tavan vuoksi sopinut käydä kirkossa, edes sunnuntaina. Unohtui siis se vanha kansan suussa kulkenut totuus, jonka mukaan hyvät tavat kaunistavat. Miksi ne näin tekisivät? No siksi, etteivät ne koskaan nouse tyhjästä, nimittäin ne hyvät tavat. Elämämme pinnallistuu vaarallisella tavalla ja hyvät tavat ovat tässä vain jäävuoren huippu. Voidaan myös kysyä, onko pietistinen uskon henkilökohtaisuuden ja sisäisyyden vääränlainen korostaminen ollut yksi tekijä siihen hengellisen elämän yksityistymiseen, jonka hedelmänä nyt jokainen uskoo, mitä haluaa, ja jokainen, joka haluaa, perustaa oman seurakunnan.

Tämä pyhäpäivä muistuttaa meitä siitä, että kristillinen seurakunta kohtaa Jeesuksen kokoontuessaan jumalanpalvelukseen kirkkoon, Jumalan huoneeseen. Siellä se yhdessä taivaan enkelien ja pyhien kanssa kiittää ja ylistää Jumalan suuria tekoja. Sieltä se myös löytää oman kutsumuksensa ja tehtävänsä. Yhteinen jumalanpalvelus ja toistemme palveleminen kuuluvat yhteen. Siellä ja täällä, tässäkin kirkossa.

Kirkko on Jumalan huone. Edellytyksenä tälle lauseelle on oikea, puhdas ja elävä Jumalan sana ja oikein toimitetut sakramentit. Sanaa korostettaessa on väärin korostaa saarnaa sillä tavoin, että liturgisten osien, virsien ja rukousten ei ymmärretä olevan samaa Jumalan sanan julistusta kuin saarnankin. Oleellista Jumalan huoneessa on myös Kristuksen seurakunta, Kristukseen uskovien ihmisten joukko, joukko, jossa olisi hyvä ja terveellistä muistaa, että vähäinenkin usko on uskoa, ja ettei meillä ole oikeutta arvostella ja aliarvioida tätä Jumalan työtä kenessäkään lähimmäisessä. Tärkeämpää olisi rukoilla, että Jumalan Pyhä Henki saisi tehdä työtään meissä kaikissa, ja myös omalla kohdallamme. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme sanat, jotka viittaavat Jeesukseen, Vapahtajaamme ja Jumalaamme: ”Minä kirjoitan teille, lapseni: synnit on annettu teille anteeksi hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Minä kirjoitan teille, nuoret: te olette voittaneet Pahan. Lapseni, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan Isän. Isät, minä kirjoitan teille: te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti. Nuoret, minä kirjoitan teille: te olette voimakkaita, Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Pahan.”  (1. Joh. 2:12–14)

Jumalan kansa on enemmän kuin sattumalta samassa kirkossa istuva ihmisjoukko. Se on Kristukseen uskovien yhteys Kristukseen ja toisiinsa. Nämä näköalat eivät kuitenkaan saa peittää Jumala-suhteen henkilökohtaisuutta. Psalmien kirjasta luemme uuteen vuoteen sopivasti: ”Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan.” (Ps. 118:25–26)

Lyrics for one song from the concert: The Priests

CHING A RING A RING CHING CHAW

Ching-a-ring-a ring ching ching,

Ho a ding-a-ding kum larkee,

Ching-a-ring-a ring ching ching,

Ho a ding kum larkee.

Brothers gather round,

Listen to this story,

'Bout the promised land,

An' the promised glory.

You don't need to fear,

If you have no money,

You don't need none there,

To buy you milk and honey.

There you'll ride in style,

Coach with four white horses,

There the evenin' meal,

Has one two three four courses.

Nights we all will dance

To the harp and fiddle,

Waltz and jig and prance,

"Cast off down the middle!"

When the mornin' come,

All in grand and splendour,

Stand out in the sun,

And hear the holy thunder!

Brothers hear me out,

The promised land's a-comin'

Dance and sing and shout,

I hear them harps a strummin'.

Ching-a-ring-a ching

ching ching, ching a ring ching

Ching-a-ring-a ching ching,

ching-a-ring-a ching ching,

ching-a-ring-a,

ching-a-ring-a,

ching-a-ring-a,

ring, ching ching ching CHAW!

 

The Priests: The Concert at the Armagh Catholic St Patrick´s Cathedral: Dúlaman

Dúlaman :
A 'níon mhín ó, sin anall na fir shúirí
A mháithairin mhín ó, cuir na roithléan go dtí mé

[Curfá:]
Dúlamán na binne buí, dúlamán Gaelach
Dúlamán na farraige, b'fhearr a bhí in Éirinn

Tá ceann buí óir ar an dúlamán gaelach
Tá dhá chluais mhaol ar an dúlamán maorach

Bróga breaca dubha ar an dúlamán gaelach
Tá bearéad agus triús ar an dúlamán maorach

[Curfá 2x]

Góide a thug na tíre thú? arsa an dúlamán gaelach
Ag súirí le do níon, arsa an dúlamán maorach

Rachaimid chun Niúir leis an dúlamán gaelach
Ceannóimid bróga daora ar an dúlamán maorach

[Curfá]

Ó chuir mé scéala chuici, go gceannóinn cíor dí
'Sé'n scéal a chuir sí chugam, go raibh a ceann cíortha

[Curfá]

Cha bhfaigheann tú mo 'níon, arsa an dúlamán gaelach
Bheul, fuadóidh mé liom í, arsa an dúlamán maorach

Dúlamán na binne buí, dúlamán Gaelach

[Curfá]

Dúlamán na binne buí, dúlamán Gaelach
Dúlamán na farraige, b'fhearr a bhí, b'fhearr a bhí
Dúlamán na binne buí, dúlamán Gaelach
Dúlamán na farraige, b'fhearr a bhí, b'fhearr a bhí
B'fhearr a bhí in Éirinn

[English translation:]

Oh gentle daughter, here come the wooing men
Oh gentle mother, put the wheels in motion for me

[Chorus:]
Seaweed from the yellow cliff, Irish seaweed
Seaweed from the ocean, the best in all of Ireland

There is a yellow gold head on the Gaelic seaweed
There are two blunt ears on the stately seaweed
The Irish seaweed has beautiful black shoes
The stately seaweed has a beret and trousers

[Chorus 2x]

"What are you doing here?" says the Irish seaweed
"At courting with your daughter," says the stately seaweed

I would go to Niúir with the Irish seaweed
"I would buy expensive shoes," said the Irish seaweed

[Chorus]

I spent time telling her the story that I would buy a comb for her
The story she told back to me, that she is well-groomed

"Oh where are you taking my daughter?" says the Irish seaweed
"Well, I'd take her with me," says the stately seaweed

Seaweed from the yellow cliff, Irish seaweed

[Chorus]

Seaweed from the yellow cliff, Irish seaweed
Seaweed from the ocean, the best, the best
Seaweed from the yellow cliff, Irish seaweed
Seaweed from the ocean, the best, the best
The best in all of Ireland