Joulukauden avauksessa 28.11.2008

Joulu saapuu jokaiselle, lauletaan joululaulussa. Ja jos ajattelemme joulusta, että se on lasten juhla, niin muistakaamme että me kaikki olemme Jumalan lapsia.

Joulu saapuu jokaiselle maksukyvystä riippumatta. Oikeastaan se ensimmäinen joulu koittikin ihmisten maksukyvyttömyyden takia. Velkasaldo oli pitkän ajan kuluessa kasvanut suhteettomaksi. Siksi Jeesus syntyi, pelastuksemme tähden.

Vaikka lahjat ovat tärkeitä, niin silti on hyvä muistaa, että kukaan ei joulua pysty kantamaan kasseissa kotiin. Joulu viedään kotiin sydämissä. ”Sydämeeni joulun teen” soi monissa mielissä ja toistaa tätä tärkeää asiaa.

Jouluaatto on tänä vuonna keskiviikkona. Saamme siis mahdollisimman pitkän jatkon viettää joulua ja nauttia yhdessäolosta. Sekä aikuiset että lapset odottavat yhteiseltä juhlalta rauhaa, lepoa ja turvallisuutta. Anna lapselle raitis joulu, niin annat myös itsellesi mahdollisuuden hyvään jouluun! Vuosittain vuodesta 1998 järjestetty yhteistyökampanja Anna lapselle raitis joulu haluaa jälleen kannustaa kaikkia aikuisia miettimään, miten irtautua arjesta ilman alkoholin apua.

 

Toivotan kaikille maaninkalaisille iloista ja turvallista joulunodotusta.

Toivottavasti luin aamulla vain toimittajan tulkintaa enkä niinkään kirjailijan käsityksiä

Naulan kantaan!

 

Aamun Savon Sanomista (26.11.2008) luin: ”Tämän ajan ihmisellä ei ole sielustaan huoli. Hänellä on huoli elämänsä mielestä.” Näin asia taitaa todellakin olla. Tällä tavoin uskosta ja elämästä tehdään täysin erillisiä todellisuuksia. Kristitty ei kuitenkaan voi erottaa uskoa ja elämää täysin toisistaan, vaikkakaan niiden samaistaminenkaan ei ole mahdollista. Mikäli usko erotetaan elämästä tai siitä tehdään vain yksi kapea sektori, niin ”uskon” avulla joko haukutaan kaikkea mikä liikkuu, tai ”usko” kuopataan maahan tarpeettomana. Kumpikaan ei kerro uskosta elämän varmana voimavarana.

Apostoli Paavali esitti kerran kovin vaikean asian: ”Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:23) Ehkäpä tämä avautuu jollain tavoin niiden sanojen kautta, joita hän kirjoitti nuorelle miehelle nimeltä Timoteus: ”Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä.” (1. Tim. 4:8) Tänä päivänä kyllä korostetaan liikkumista, mikä ei tietenkään ole väärin, mutta jos elämä kokonaan kulkee elävän ja hoitavan Sanan ohi, niin silloin liikunta ja tarve liikkua kertovat vain itsekeskeisestä elämästä. Hyödyllistä on myös palauttaa mieleen apostoli Paavalin tuttu opetus galatalaisille: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” (Gal. 5:22–26)

Huoli oman elämänsä mielestä taitaa olla nykyihmisen osoitus yksilökeskeisestä elämästä. Omaa elämää korostetaan, siinä missä laatuaikaakin. Mihin vedän oman elämäni rajat? Mikä tai kuka siihen kuuluu tai ei kuulu?

Jos kristityllä on sielustaan huoli, niin se kertoo siitä, että ihminen itse ei ole kaiken keskipiste. Saatamme kokea, että olemme kaukana Jumalasta tai että hän on selin meihin päin. Tarvitsemme Jumalaa ja hänen armoaan, mutta tunnemme samalla, ettemme ole kelvollisia Jumalan edessä. Silloin meidän on muistettava, ketkä tarttuivat Jeesuksen viitan liepeisiin ja suorastaan huusivat osakseen Jumalan suurta armoa. Heitä olivat syntiset, sairaat, vammaiset ja vammautuneet.

”Auta, pelasta!” Näin me laulamme tuttuun tapaan ensimmäisenä adventtina. Nyt taidat ajatella, että ”enpä ole tätä virttä kuullut”. Hoosianna-hymni on kyseessä, eli kyllä tunnet kappaleen. Pian alkaa kirkossakin joulunodotuksen aika. ”Joulun aikaan tärkeintä on Vapahtajan syntymä, koska kirkossa kuvitellaan maailman yhä odottavan syntisten pelastajaa.” Tämänkin lainasin alussa mainitsemastani aviisista. Kirkko ei kuvittele, vaan tietää ja sydänjuurissaan tuntee tämän maailman kaipaavan Vapahtajaa. Jeesus Kristus on Raamatun ja siihen perustuvan uskon mukaan sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Erään sanonnan mukaan Jumalalla on ainoastaan yhden päivän ikäisiä lapsia. Tämä kertoo siitä, että Jumalan armo on uusi joka aamu. Ihminen on uusi luomus, kun hän saa syntinsä anteeksi ja siten hänen edessään avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.

Edelleen luen lehdestä: ”Jumala on kokemusteni summa.” Tämä jumala ei ole Raamatun Jumala. Jumala on salattu. Sanotaan myös, että hänen rauhansa ylittää inhimillisen ymmärryksen. Minä en läheskään aina käsitä Jumalaa, mutta olen varma, että hän ymmärtää minua paremmin kuin minä itse tai kukaan ympärilläni olevista. Juuri siksi hän lähetti ainoan Poikansa maailman Vapahtajaksi, niin, myös sinun ja minun.

 

Puhumalla paras on. Puhekyky on Luojan luoma varoventtiili. Käytä sitä!

Keskustelu on yhtä tärkeää kuin hengittäminen, mutta usein vaikeampaa. Keskustelu edellyttää ajatusten avaruutta, eikä vain sitä, että puolustelemme vain omia kantojamme. Puolustelu ei ole tärkeää, jos ei ole sitä hyökkäystäkään. Eri tavoin ajatteleminen ei edellytä sitä, että toista haukkuu. Vain keskustelulla saavutamme yhteistä ymmärrystä. Joskus koemme, että ymmärrys ei synny, vaikka kuinka puhumme. Puhumista täytyy sitten vain jatkaa. Elämme muutosten maailmassa. Kukaan ei ole tältä turvassa. Tarvitsemme ajatusten vaihtopöytää. Keskustelu saattaa hyvinkin rauhoittaa tunnelmiamme. Paljon puhuttavaa olisikin. Mistä löytäisin elämääni todellisia keskustelukumppaneita? Onko teitä Maaningalla vai missä? Olisin iloinen jos voisin keskustella kanssasi, niin että kummankaan ei tarvitsisi surra olevansa niin hirveästi väärässä.

Jos olen vieraalla, väärällä tiellä, niin ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Lisäys edelliseen

 

Jos nyt mitään mistään ymmärrän, niin Martti Luther ei halunnut muodostaa uutta kirkkoa, vaan puhdistaa oman kirkkonsa vääristä rönsyistä, joita kyllä paljonkin oli. Ei hän myöskään halunnut, että hänen nimensä mukaan mitään erityisemmin nimetään. Kumpikin tärkeä ajatus sitten kaatui.

Nykyaikana Martti Lutheria ei juuri ymmärretä, jos hänen työnsä jälkeen koko ajan maallistutaan eli mukaudutaan kaikkeen maailman menoon. Lutheria ei tästä menosta pidä kiittää, eikä myöskään yhteistä Isäämme, eli pyhää Jumalaa.

Luther ei halunnut varmastikaan, että hänen seuraajansa kulkevat mihin tahansa. Luther ja hänen aikalaisensa halusivat palata aitoon apostoliseen uskoon. Ecclesia semper reformanda est ei tarkoita kyllä tätä hurjaa nykymenoa. Kirkon on kyllä jatkuvasti uudistuttava, eli poistetta vääriä rönsyjä. Miksi esimerkiksi Juice Leskisen sanoitukset tai Unto Monosen Satumaa kelpaisivat kirkolle, jos Raamattu ohitetaan, kuten usein tapahtuu. Raamattuko ei olisi Jumalan sanaa, vaan hyvin vajavaista ihmisten todistusta ja kuvittelua hänestä, joka on luonut taivaan ja maan?

Olen lukenut, että jos Jeesus eläisi tänä päivänä, hän siunaisi vaikkapa rekisteröidyt parisuhteet. Miksi Jeesus ei tehnyt sitten niin omana elinaikanaan, kun hänessä kuitenkin jo silloin uusi aika murtautui synnin pimentämään maailmaan? Olihan homoja jo Jeesuksen aikana, kun heitä oli jo kauan ennen Jeesustakin. Jeesuksen ei tarvitse seurata tällä tavalla meitä, vaan meidän on seurattava Jeesusta, eli otettava ristimme ja kiellettävä itsemme: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)

Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus. Vain Sinuun katson, ja pelkää en.

Ajankohta: Tuomiosunnuntai eli Kristuksen kuninkuuden sunnuntai (23.11.2008)

Otsikko: Kristus, kaikkeuden Herra

Evankeliumi: Matt. 25: 31–46

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    »Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
    Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
    Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
    Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
    Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

 

Pääsevätkö kaikki taivaaseen? No, voimmeko ja tuleeko meidän muuta toivoa? Ja eikö se ole hyvän ja ihmisiä rakastavan Jumalan tahto? Varmasti suuri houkutus monille on sanoa, että totta kai kaikki pääsevät taivaaseen. Yhtä suuri houkutus on monille puolestaan sanoa, että vain tässä meidän joukossa pelastut eli pääset taivaaseen.

Tänään vietämme tuomiosunnuntaita. Se kuulostaa kovin synkältä. Tänään meitä muistutetaan siitä, että tämä maailma kohtaa kerran loppunsa. Tuskin kovin vaikeaa on tähän uskoa, jos vain avoimin silmin ja korvin tarkastelee menoa maan päällä. Se hetki, jonka tänäänkin tietää vain yksin Isä, on tilinteon päivä. Näillä asioilla on ihmisiä peloteltu kautta aikojen ja yli koko maan piirin. Hämäräksi on jäänyt se, että lopullista tuomiovaltaa käyttävästä tiedämme varmuudella, ettei hänessä ole vilppiä. Viimeinen tuomari on lahjomaton, mutta säälimätön hän ei ole. Hänessä, Jeesuksessa näkyvät meidän tuomiomme arvet. Jeesus suostui vapaaehtoisesti lunastamaan meidän velkakirjamme, ja hän joutui maksamaan siitä järkyttävän kovan hinnan: ”Tein väärin, sinut tuomittiin ja vaivuit ristin alle. Tein väärin, sinut rangaistiin ja vietiin Golgatalle. Teen väärin aina uudestaan, vaan, Kristus, kuljit kuolemaan. Se uhri aina riittää.” (Vk. 62: 9)

”Se uhri aina riittää.” Tänä päivänä tästä uhrista monet kirkonmiehetkin ovat valmiita sanomaan, ettei se mahdu inhimilliseen järkeen, ja tällainen puhekin tulee siksi hylätä. Heidän mielestään siis kaikki ihmiset pelastuvat. Mutta mitä tähän sanoo hän, jota tänään kutsumme kaikkeuden Herraksi, siis mitä sanoo tänään Jeesus? Hän sanoi eräälle naiselle ja eräälle miehelle toisten ihmisten tuomitsevien katseiden alla näin: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa. Nouse ja mene.” (Luuk. 7: 36–50, Luuk. 17:11–19) Hyvät teot eivät pelasta sinua tai minua. Hyvä elämä ei sekään pelasta. Edes onnellinen elämä ei pelasta meitä. Sekään ei pelasta meitä, että kehitys kehittyy. Mutta mistä sitten pitäisi pelastua? Miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet, jos vastaan, että pahan kuristavasta otteesta ja iankaikkisesta kuolemasta? Pelastuminenhan tarkoittaa samaa kuin taivaaseen pääseminen.  Kyse ei siis ole vain siitä, että pääsen irti jostain. Kyse on myös siitä, että jotain paljon parempaa on luvattu. Apostoli Paavali sanoo: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1. Kor. 13:12)

Jos puhe uhrista tuntuu hullutukselta, niin miksi tätä hullutusta sitten tapahtuu yhä. Median alttareille kannetaan yhä uusia uhreja, lapsia, vanhempia ja jopa vanhuksia. Toisten ihmisten elämää ruoditaan niin, että ei ole enää ollenkaan ihme, ettei elämästä selviä hengissä. Mietin, onko rahan valta jotain samaa kuin pahan valta? Iltapäivälehtien tehtävänä on itsensä myyminen. Samaa voi valitettavasti sanoa myös sanomalehdistä. Niissä ostetaan lähinnä kasa paperia, mutta ei oikeata totuutta. Selväksi on ainakin tullut se, mitä Jeesus sanoi jo kauan sitten: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Sen tähden minä sanon teille: älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet?” (Matt. 6:24–25) Haluammeko me osaksemme tällaisen kuvauksen: ”Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita.” (Fil. 3:19) Kun ja jos suostumme ajattelemaan taivaallisia asioita, saa elämämme aivan uudenlaista syvyysulottuvuutta osakseen.

Lieneekö jo ajan mittaan opittu, ettei pelottelulla ja kielloilla saada mitään hyvää ja oikeaa aikaan? Mutta selkeä ero tulee tehdä myös rakkauden ja välinpitämättömyyden välille. Rakkaus on aivan muuta kuin sadan euron seteli. Apostoli Paavalin antaman esimerkin mukaista ymmärrystä ei kielloin tai pelotellen tai ostamallakaan synny: ”En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti. Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.” (Room. 7:15–21)

”Herra, Kuningas, taivaallinen Jumala, Isä, kaikkivaltias! Herra, ainokainen Poika Jeesus Kristus ja Pyhä Henki! Herra Jumala, Jumalan Karitsa, Isän Poika, joka otat pois maailman synnin, armahda meitä. Sinä, joka maailman synnit otat pois, ota vastaan meidän rukouksemme. Sinä, joka Isän oikealla puolella istut, armahda meitä. Sillä Sinä olet ainoa pyhä, Sinä olet ainoa Herra, Jeesus Kristus, Isän Jumalan kunniaksi. Aamen.”

Pyhä ei merkitse samaa kuin hyvä. Pyhä ei merkitse samaa kuin täydellinen. Pyhyys ja hyvyys yhdistyvät uskottavalla tavalla ainoastaan Jeesuksessa. Meistä ei useinkaan ole itseämme auttamaan, mutta ei tilanteemme silti ole toivoton. Päinvastoin. Kun panemme toivomme Jumalaan emmekä maalliseen mammonaan ja kun käytämme lahjojamme lähimmäistemme parhaaksi, eli elämme uskoamme todeksi Jumalan ja ihmisten edessä, silloin saamme odottaa hyvää vastausta Kristuksen pelottavan tuomioistuimen edessä.

 

Ilman oikeassa olemisen pakkoa...

Yritin ilolla järjestää mahdollisimman avaraa keskustelua katekismuksen puitteissa. En tainnut oikein onnistua. Ensimmäisellä kerralla ei Usko tai älä! –iltaan saapunut ketään. No, silloin oli isänpäivä ja satoi vettä. Sunnuntai-iltaa luulin sinänsä sopivaksi. Sopihan se taannoin (turhaan) kohua aiheuttaneisiin ”urkuhieronta”-iltoihin. Ajattelin sitten, että varmistan iltojen järjestymisen sillä, että vaikkapa tekstarilla kukin voisi kertoa tulostaan. Yhtään tekstari-ilmoittautumista ei oikeastaan tullut. Yhden tekstiviestin sain, jossa kysyttiin, tuleeko iltaa. Yhden sähköpostin sain, jossa osallistuminen oli ”kenties mahdollista”.

Olin suunnannut illat työikäisille. Sain palautetta, että kohderyhmäni hoitaa lapsia tai on muuten estynyt. Entäpä jos Tavilassa (ravintola Tavinpyrstö kirj. huom.) järjestetään ilta, niin parkkipaikka pullistelee niiden samojen autoja, joita (siis ihmisiä) odottelin kirkon tiloihin. Ei siinä lapset tai muut harrastukset ole esteenä olleet.

Seurakunta ei muodostu vain meistä palkatuista työntekijöistä. Seurakunta on kaikkien kastettujen yhteisö. Ei ole myöskään ikärajaa K-65. Vain osallistumalla ihminen oppii yhteisöllisyyden merkitystä ja tärkeyttä. Osallistumattomuus murentaa pienen työntekijätiimin motivaatiopohjaa. Kun seuraavan kerran olet päästämässä suustasi sanat, että voisihan täällä Maaningalla olla seurakunnallakin toimintaa, niin toivon, että katsot peiliin. Minä joudun tekemään sitä ihan joka päivä. Tässähän joutuu suorastaan miettimään omaa tulevaisuuttaan.

Paljon ei tarvita siihen, että hyvin menee

Kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä

 

• kirkollinen vihkiminen ei maksa mitään
• vieraita ei tarvitse välttämättä kutsua kirkon tai kappelin täydeltä, välttämättä ei edes yhtään
• vihkiminen voi tapahtua vaikka keskellä arkipäivää
• et tarvitse vaivalloisia ja kalliita järjestelyjä
• kaunista kirkkoa tai kappelia ei välttämättä tarvitse koristella
• tarvittaessa työntekijät voivat toimia todistajina
• kirkkoa ei tarvitse varata vuotta etukäteen, vaan voit saada sen joustavasti käyttöösi
• tarvittaessa voit valita suuren kirkkosalin sijaan intiimin kappelimme
• hääjuhlaa eli vastaanottoa ei välttämättä tarvitse järjestää
• vihkitoimituksen kulku sovitaan yhdessä
• vihkitoimitus ei edellytä marsseja, mutta kaunis virsi olisi kyllä toivomuksena
• rukouksesta ja siunauksesta ei ole ollut koskaan haittaa kenellekään
• kirkollista vihkimistä ei ole sidottu paikkaan, myös kotona tai vaikkapa ulkona käy hyvin, laiturillakin on toimitettu
• papin voit aina valita vapaasti, perhepappia on ilo käyttää
• meillä sinun ei tarvitse jonottaa eikä kilpailla ajoista
• kirkollisen vihkimisen takia et tarvitse pankkilainaa, hääjuhla se on, mikä maksaa

 

 

OTA ROHKEASTI YHTEYTTÄ!

Ex oriente Lux

Olemmeko me luterilaiset näköalattomia?

 

Ennen vanhaan oli ilmansuunnilla merkitystä. Kirkot ja hautausmaat suunniteltiin ja rakennettiin itä-länsi-suunnassa. Kirkon pääovi sijaitsi lännessä ja alttari idässä, auringonnousun suunnassa. Samoin hautausmaalla itä-länsi-suunnalla oli tärkeä merkitys. Vainajat haudattiin niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää, auringonnousun suuntaan. Näin ilmaistiin samassa ylösnousemususkoa ja –toivoa. Näin ilmaistiin odotusta.

Kun kävelemme luterilaisen seurakunnan ylläpitämällä hautausmaalla, voimme nähdä, että haudat ovat mikä minnekin päin. Hautaamisessa tärkeintä näillä korkeuksilla on se, että arkun pääpuoli on kiveen päin. Tällä ei ole mitään merkitystä äsken kuvatussa mielessä. Yleinen tapa ei kuvaa yhtään mitään. Mutta hämmennystä silti herää, jos arkku onkin toisin päin.

Ortodoksisten seurakuntien ylläpitämillä hautausmailla on onneksi toisin. Haudat ovat kauniisti itä-länsi-suunnassa.

Ei kirkon tai haudan suunta tietenkään mikään pelastusasia ole, minkä varassa kaikki joko seisoo tai kaatuu. Mutta kaunis symboliikka, vertauskuvallisuus ei liene pahasta.

Minulle nämä kauniit vertauskuvat kertovat myös yksinkertaisesti sen, että kristityn suunta on selvä: ”Kirkkautta kohti kulje kilvoitellen uskossa.”

Kun tiernapojat pian kajauttavat laulunsa ”itäisiltä mailta”, tulee mieleeni kielten ero. Kun saksalainen laulaa vastaavaa, hän saattaakin kajauttaa ”aus Morgenlande” eli aamun mailta. Tämän olen itse huomannut laulaessani Johann Sebastian Bachin Jouluoratoriota. Suomalaiselle tulee idästä helposti mieleen vain edesmennyt Neuvostoliitto ja sen perillinen, nyky-Venäjä. Tuo ”aus Morgenlande”, aamun mailta, vie meidät puolestaan kohti uskon ydintä. Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä luemme: ”Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta.” (1. Joh. 1:5-6)

Me luterilaiset tunnumme suosivan kehitystä. Kirkon pitäisi olla kaiken kehityksen kärjessä. Silloin ehkä kirkot saataisiin täyttymään. ”Kehitys kehittyy” ei kuitenkaan ole se kuolemattomuuden lääke, minkä oma katekismuksemme mainitsee.  Kuin aamuaurinko lämmittävät nämä virren sanat: ”Hän luonamme on armollaan, lämmittää meidät paisteellaan, ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Kun kirkon pääovelta katsotaan suoraan eteenpäin, nähdään yleensä kirkon alttari, Jumalan pyhän läsnäolon alttari. Mitä useammin katseemme kohtaa tämän näyn, sitä useammin sydämemme alkaa kaivata elävää Jumalaa. Milloin saan tulla elävän Jumalan eteen?

Kaunis rukousalttari luterilaisessa kirkossa

Sanan kirkossa voi olla kauniita kuvia

Sanan kirkossa myös kuvat saarnaavat

Miksi klassinen kirkkotaide loistaa poissaolollaan?

 

Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?

Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja –sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...

Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.

Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.

Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että ”tallella eletty elämä”. Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.

Antelias vieraanvaraisuus Kristuksessa Jeesuksessa

Keitä te ootte te pienet poijat (ja tytöt), kun en mä tunne teitä...

 

Olin äskettäin erään kurssin ensimmäisellä jaksolla. Kurssin tärkeänä aiheena on hengellinen matkakumppanuus. Yhdessä ihastelimme sitä, miten helppoa oli tulla yhteen erilaisista taustoista ja tilanteista. Varmasti joukossa oli erilaisia kytköksiä herätysliikkeisiimme. Keskustelu oli alusta alkaen luottamuksellisen ilmapiirin keskellä avaraa ja vapautunutta. Olimme sisaria ja veljiä Kristuksessa, emmekä vain diakoniatyöntekijöitä ja pappeja, joista ensin mainittuja oli suurin osa. Kuten asiaan kuuluu, kurssin puitteet olivat erinomaiset. Majoitustilat olivat siistit ja ruoka oli mahdottoman hyvää, kuten tällaisissa paikoissa on aina. Emännille iso kiitos!

Kolmantena päivänä tuntui, että täällä on oltu jo pitempään, niin tutuilta kaikki alkoivat jo tuntua. Minäkin yllätin itseni avaamalla suuni, vaikka yleensä kuuntelen hiljaa, mitä muut sanovat. Kun vähän tietää, niin ainakin sen, kuinka vähän tietää. Ne, jotka eivät mitään tiedä, tuntuvat aina tietävän kaiken. Tämä pätee niin asioihin kuin ihmisiin, joita usein naapureiksi kutsutaan.

 

Kolmas päivä oli viimeinen ja päättyi lounaaseen. Kun olimme syöneet, tuli toinen kurssin ohjaajista luokseni ja kysyi, voisinko lausua ryhmän kiitokset henkilökunnalle, isännille ja emännille. Sanoin, että kyllähän minä sen voin tehdä. Lopuksi laulettaisiin ”Paljon kiitoksia...” Itselleni tuttuun tapaan aloitin sanoen ”sisaret ja veljet”. Siinä vaiheessa ryhmäni naureskeli takanani, sillä minun olisi varmaankin pitänyt sanoa ”arvoisa johtaja, hyvät emännät ja muu henkilökunta, jotka olette palvelleet meitä”. Tarkoitukseni oli kuitenkin kurssin hengen mukaisesti lausua ”sisaret ja veljet Kristuksessa, tahdon lämpimästi kiittää kaikesta vieraanvaraisuudestanne...” Itse en osannut ajatella näin, että ensin sisaret ja veljet (siis me kurssilaiset) ja sitten henkilökunta isäntineen ja emäntineen. Eihän hengellinen matkakumppanuus rajoitu vain johonkin kurssiin tai vain tuttujen pariin. Kristuksessa ne vieraammatkin ovat tuttuja, eikö sen näin pitäisi olla.

Usko on iloinen asia,sillä se on Jumalan suuri lahja meille särkyneille saviastioille!

Miksi me kristityt varsin usein annamme oikeastaan sen ymmärryksen esille, että itse asiassa juuri kukaan ei pääse Isän luokse?

Eihän tällainen perustu Raamattuun, sillä apostoli Paavali sanoo näin: Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. (1. Tim. 2:1-5)

 

Asian oikean laidan ilmaisee meille tietenkin Jeesus Kristus, hän, joka sanoo näin:  

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen." Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. (Joh. 14:1-6)

Tie Kristus on ja elämä kaikille etsiville

Näkyyköhän näissä raamatunteksteissä Vanhan ja Uuden Testamentin tärkeä yhteys?

Laitoin tähän muutamia minulle tärkeä Raamatun lauseita. Nämä rivit ovat tukeneet minua tässä elämässä, jonka Jumala on minulle ja meille kaikille antanut.

 

Jumalan profeetasta he sanovat: "Kenelle hän luulee järkeä opettavansa, keille jankuttaa sanomaansa? Varmaan sylilapsille, vastikään äitinsä rinnoilta vieroitetuille! Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!" Ja vieraalla kielellä, oudoin sanoin hän on vastedes puhuva tälle kansalle, hän, joka oli sanonut heille: - Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla. Niinpä Herran sana on oleva heille vain tätä: "Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!" Ja niin he kulkiessaan kompastuvat ja loukkaantuvat, tarttuvat ansaan, jäävät kiinni. Sen tähden kuulkaa Herran sana, te tyhjänpuhujat, tämän kansan hallitsijat, jotka asutte Jerusalemissa. Herra Jumala sanoo näin: - Katsokaa: minä lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa. Joka uskoo, ei horju.

(Jes. 28:9–14, 16)

 

Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat! Siionin kansa, sinä joka asut Jerusalemissa, sinun itkusi aika on ohi! Kun huudat häneltä apua, hän armahtaa, hän kuulee ja vastaa sinulle. Vaikka Herra suo sinulle vain kapean leivän ja niukasti vettä, hän, sinun opastajasi, ei enää kätkeydy. Omin silmin sinä saat nähdä hänet. Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä. (Jes. 30:18–21)

 

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.  Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." (Matt. 11:25–30)

 

Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet. (Hepr. 13:7-9)                     

IT´S A HARD DAYS NIGHT, OR IS IT!?!?!?

Huonosti valittu ilta?

 

Ajattelin äskettäin ajattelun avaruutta, jota minusta tarvittaisiin täällä Maaningalla. Sen tähden ajattelin järjestää muutamia keskusteluiltoja työikäisille immeisille katekismuksen ympärillä otsikolla ”Usko tai älä”. Tarkoitus olisi käydä avaran keskustelun merkeissä – ilman oikeassa olemisen pakkoa – katekismus läpi. Ei lause lauseelta, vaan kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Ensimmäisen illan piti olla tänään. Huono ilta taisi olla. Olihan isänpäivä ja vesisade. Siinä mielessä hyvä ilta, että sain viikonlopuksi jonkinlaisen lentsun, joten siinä mielessä ihan hyvillä mielin suljin ovet ja läksin kotiin. Mahdollisia immeisiä ootellessa kuuntelin pimeässä kirkkosalissa Mozartin pianokonserttoja levyltä. Jatkosta en tiedä. Täällä kun en oikein ota selvää immeisten aatoksista. Olisi ihan mukava, jos joskus tuntisin seurakunnan toiminnan sen perustehtävän äärellä kiinnostavan. Nyt siltä ei taaskaan tuntunut, mutta toki saatoin valita väärän illan. Seuraavaksi juon kuumaa ja yritän laskea pois painavat ajatukset. Löhöän sohvalla.

Muistakoon Herra Jumala todellisia isiä valtakunnassaan!

Ajankohta: 26. sunnuntai helluntaista (9.11.2008)

Otsikko: Uskon kestävyys ahdingoissa

Evankeliumi: Matt. 24:1–14

Kun Jeesus oli tullut ulos temppelistä ja oli lähdössä pois, opetuslapset tulivat hänen luokseen näyttääkseen hänelle temppelialueen rakennuksia. Mutta Jeesus sanoi heille: »Näettekö kaiken tämän? Totisesti: kaikki revitään maahan, tänne ei jää kiveä kiven päälle.» Kun Jeesus sitten istui Öljymäellä eikä siellä ollut muita, opetuslapset tulivat hänen luokseen ja kyselivät: »Sano meille, milloin se kaikki tapahtuu. Mikä on merkkinä sinun tulostasi ja tämän maailman lopusta?» Jeesus vastasi: »Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: 'Minä olen Messias', ja eksyttävät monia. Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua. Silloin teidät pannaan ahtaalle, monia teistä surmataan ja kaikki kansat vihaavat teitä minun nimeni tähden. Monet silloin luopuvat, he kavaltavat toisensa ja vihaavat toinen toistaan. Monta väärää profeettaa ilmaantuu, ja he johtavat useita harhaan. Ja kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee. Mutta joka kestää loppuun asti, pelastuu. Tämä valtakunnan evankeliumi julistetaan kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu.»

Arto Penttisen saarna

Maaningan kirkko

 

Vielä ei loppu ole käsillä. Jokainen aamu ja jokainen päivä, joka saapuu iltaan, kertoo Jumalan uudesta armosta. Vielä on aikaa avata kirjojen Kirja ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi. Lopunajoilla on vuosisatojen mittaan peloteltu Jeesuksen sanat unohtaen: ”Älkää antako sen pelästyttää itseänne.” Todellista Herran pelkoa ei synny pelottelemalla, vaan kohtaamalla todellisuus.

Tänään Jeesus korostaa, että seinät ja katto eivät vielä merkitse todellista temppeliä. Jeesus sanoo: ”On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.” (Matt. 21:13) Todellinen rukous liittyy aina puhtaaseen hengellisyyteen, jota voidaan reilusti kutsua uskoksi. Tämä aika kuitenkin puhuu enemmän ja enemmän henkisyydestä, joka näyttäisi kulkevan kirkon ja sen rikkaan perinnön ohi. Eräällä nettisivustolla oli tällainen kysymys: ”Pystyykö kirkko aidosti vastaamaan tämän päivän henkisyyden haasteisiin? Onko kirkko valmis hyväksymään muut uskonnot tasa-arvoisiksi kristinuskon kanssa, laajentamaan näkemystä kristinopin teologian ulkopuolelle?” Kirkon tutkimuskeskuksen sivuilla lukee uudesta henkisyydestä näin: ”Näiden liikkeiden leimallinen piirre on, että ne tarjoavat yksilöllisen henkisen kehityksen polun.”

Kristillinen usko ei täysin torju yksilöllisyyttä, mutta usko ymmärretään enemmänkin henkilökohtaisena todellisuutena. Usko on sinä-minä-suhde Jeesukseen Vapahtajana. Kun varmasti edelleenkin kysytään, mihin sitä Jeesusta tarvitaan, niin voimme vastata, että pelastukseen, siis taivaaseen pääsemiseen. Jeesus yksin on tie Isän luokse, mutta Jeesuksen luo teitä voi olla arvaamattomastikin.

Maaningalla on viime vuosina käytetty suuri summa euroja kirkon kunnostamiseen niin sisä- kuin ulkopuolelta. Saamme olla ylpeitä kauniista kirkostamme. Mutta kirkko ei ole museo tai kaunis nähtävyys. Eivät isät 1800-luvulla tätä rakennusta siinä tarkoituksessa pystyttäneet.

Myös Maaningan kirkko on jumalanpalvelushuone, ei vain kaunis ja hyväakustinen konserttisali. Kristillinen kirkko on perinteisesti sali sanan nälkäisille. Koska tänään toivotaan myös kristittyjen elävän aidosti yhdessä yhteisen todistuksen vuoksi, lainaan David Wilkersonin sanoja: ”Kuulen usein uskovien sanovan: ''Me rukoilimme herätyksen seurakuntaamme.'' Mutta minä sanon, että se ei voi tapahtua ainoastaan rukouksen kautta. Ei voi syntyä herätystä ilman, että sekä pastorilla ja seurakunnalla yhdessä on Jumalan sanan nälkä. Ja heidän täytyy täysin alistaa elämänsä Jumalan sanan hallintaan. Me emme yksinkertaisesti voi vastaanottaa taivaan iloa kunnes aito sana on saanut meissä synnintunnon heräämään - murtanut kaiken ylpeyden, sortamisen ja väärän kunnian.”

Tänään vietämme isänpäivää. Toivotan sydämestäni onnea ja siunausta, sekä oikeaa menestystä kaikille isille. Isällä on tärkeä paikka perheessä. En tarkoita lainkaan taloudellista merkitystä, vaan tarkoitan kasvattajan tehtävää. Väestöliitto puhuu isän tehtävästä näin lohdullisesti: ”Hänen tarvitsee olla vain oma turvallinen itsensä. Riittää kun parhaan kykynsä mukaan jakaa sitä, mitä on itse elämässään oppinut. Kukapa ei haluasi omilta virheiltään lapsiaan säästää?” Eräs isä kirjoittaa puolestaan näin: ”Isän tärkein tehtävä on esirukous. Se alkaa ennen lapsen syntymää ja jatkuu elämämme loppuun asti. Isälle on annettu pieni elämä yhdessä äidin kanssa rakastettavaksi, hoivattavaksi ja vaalittavaksi. Lapsi ei ole pieni aikuinen. Isänkin yhtenä tehtävänä on antaa lapselle mahdollisuus olla lapsi, olla ihminen. Tärkeää on huomata ja ymmärtää lapsen olevan lapsenakin täydellinen ihminen.” Viime torstaina vein muistoristille kynttilän oman isäni muistoksi. Hän olisi täyttänyt 78 vuotta, mutta kuoli jo 66-vuotiaana. Hän oli muutaman sanan mies. Mutta läsnä hän oli. Lauantai-ilta oli saunailta. Aina saunomisen päätteeksi isä pesi kahden poikansa selät. Kun selkä oli pesty, isäni toivotti Jumalan siunausta. Puhtaus ja siunaus yhdistyivät tavalla, jonka muistan varmaankin niin kauan kuin elän. Isä rukoili poikiensa puolesta ja pyysi meille Jumalan siunausta. Mitä enemmän vartun, sitä enemmän kunnioitan ja arvostan isääni ja vanhempiani. Olen kiitollinen heille turvallisesta lapsuudesta ja nuoruudesta. Olen kiitollinen siitä, että kodista oli rukousyhteys kirkkoon, armon saliin, jonka ovet on tänäänkin avattu kaikkia meitä syntisäkkejä varten.

Jokaisen kirkon ja Herran temppelin elämä säilyy eloisana niin, että kodeista on yhteys kirkkoon ja sen hengelliseen elämään, jossa pidetään jatkuvasti esillä Jumalan sanaa ja rukousta pyhän Jumalan edessä. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.” (Ef. 3:12–21)

 

Herra, osoita minulle tiesi ja tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan

Juuri niin taisi käydä kuin arvelinkin

 

Usein minusta tuntuu, että pappeuteni on este sille, että yhteys lähimmäisiin kasvaisi ja iloisesti kehittyisi. Mielestäni olen ihan tavallinen ihminen, mutta olenko kuitenkaan. Minulla ei ole juurikaan sosiaalista elämää täällä pohjoisessa Savossa. Savolaisuus tunnustetaan usein lupsakkaaksi, mutta onkohan se sitä kuitenkaan. Minusta Maaningalla elää varsin synkkä savolainen luterilaisuus. Takanapäin puhellaan kaikenlaista, mutta silti edessäpäin ollaan hiljaa ja hymyillään. Eikä tämä ole vain minun ongelma. Siitä olen itse asiassa iloinen, kun eräs seurakuntalainen totesi suoraan, että nykyinen virkani taitaa olla este yhteydenottamiselle. Se oli rehellinen tunnustus.

Itse en tunne kovinkaan muuttuneeni ihmisenä, vaikka astuin yli kaksi vuotta sitten suureen ja vaikeaan virkaan. Elämäni muuttui entistä työntäyteiseksi. Vapaa-ajan ongelmia ei ole, kun välillä ei sitä vapaa-aikaa niin kovin runsaasti olekaan. Pitämättömät vapaat jäävät pitämättömäksi. Olisin hyvilläni, jos ihan kaikkea ei jätettäisi pelkästään minulle. Moni toteaa, että pitkästä aikaa nähdään. Onkohan se vain minun tehtäväni pitää yhteyttä yllä? Mielestäni otan yhteyttä aika moniinkin, mutta en kai sittenkään tarpeeksi.

Ehkä joku pelkää ottaa yhteyttä, ettei vain häiritsisi töitäni. Olen sanonut ja sanon tässäkin, että soitto tai kaksi päivässä piristäisi. Silloin kun en voi puhua, en ota puhelinta mukaan ollenkaan, tai laitan sen hiljaiseksi. Jos se soi töiden keskellä, niin sehän on kokonaan ihan minun moka.

Suoraan sanottuna, en ehkä olisi pappi, kirkkoherra tai maaninkalainen, jos etukäteen olisin kaiken tiennyt, mihin nämä asiat johtivat. Olen iloinen tehtävästäni ja vastuullisesta virastani, sillä luotan taivaan Isän johdatukseen. Tällä kaikella lienee jokin merkitys. En olisi uskaltanut näitä askelia ottaa, jos olisin tiennyt, mutta nyt en vähättele tietäni ollenkaan. Toivoisin vain, että minua paremmin ymmärrettäisiin ja yhteydellä kannettaisiin.

Olen sanaton, kun muistelen kolmen vuoden takaisia hetkiä. Saamani tuki ja luottamus oli niin suurta, että en sitä osannut oikein odottaa. Kiitos kaikesta tästä. Kiitos, Jumala, elämästä, joka on sinun käsissäsi.

Maailmassa, mutta ei maailmasta

Yhteiskunnan moniarvoistuminen on tosiasia ja todelta tuntuu sekin, että tämä kehitys ohjaa kirkkoamme. Kirkon on monen ihmisen mielestä alistuttava maallisen yhteiskunnan talutusnuoran ohjattavaksi. Minusta tuntuu usein siltä, että luterilaisen kansankirkon suuruus on yksi sen suurimmista ongelmista. Kun katto on korkealla ja seinät leveällä, niin ei ole aivan yksinkertaista löytää vastausta siihen, miksi kirkon penkkirivit harvenevat. Yksi yritys näyttää olevan tarve mielistellä niin sanottua kuviteltua suurta enemmistöä.

Kansan yleisellä mielipiteellä puolustetaan yhtä sun toista asiaa. Demokratia on maallisen yhteiskunnan kannalta helposti puolustettava asia. Saamme olla ylpeitä suomalaisesta kansanvallasta, demokratiasta. Kirkonkaan elämässä demokratia ei ole turhake, mutta kuitenkin ongelmallinen. Ongelma on siinä, että enemmistö ei aina ole oikeassa. Jokin maallinen laki voidaan korjata varmastikin varsin yksinkertaisesti, mutta kirkko ei voi ihan kaikesta päättää tänään jollakin tavalla ja huomenna taas jollakin toisella tavalla. Tietynlaista johdonmukaisuutta ja uskollisuutta tarvitaan kirkossa.

Minusta tuntuu, että kirkkomme nimi voisi olla toisinkin. Nyt se kuuluu näin: Suomen evankelisluterilainen kirkko. Ruotsinkielinen muoto on mielestäni parempi: Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Olisi turvallista, jos luterilainen kirkkoperhe pystyisi yhdessä päättämään uskoa ja kirkon elämää koskevista asioista. Nythän luterilaiset kirkot itsenäisesti päättävät asioistaan, ja sen kyllä huomaa. Päätöksenteko ei varmasti helpottuisi, mutta jospa vaiva palkittaisiin. Nyt siis maassamme on Suomen evankelisluterilainen kirkko, ja kansa päättää. En minä mitään pappisvaltaa aja, mutta pelkään sitä, että nöyryys Jumalan edessä vaihtuu nöyristelyksi kuvitellun enemmistön edessä. Jumala ei varmasti anna rukoilijalle kaikkea sitä, mitä tämä pyytää, mutta varmasti hän antaa sen, mitä rukoileva ihminen tarvitsee. Mietin, kumpiko lienee vallalla kirkossamme, ristin teologia vai menestysteologia? Olemmeko huolissamme kirkon verotuloista vai ihmisten sieluista? En tarkoita näillä riveillä, enkä myöskään rivien välissä mitään sellaista, että kirkon olisi työnnettävä osa kansasta katuojaan. Eihän Kristuksen kirkko niin voi toimia edes suutuspäissään. Fariseukset ja Herodeksen kannattajat olivat oikeassa vaikka heillä olikin näin sanoessaan ketun häntä kainalossa: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.” (Mark. 12:14)

Joskus kuulen sanottavan, että jos Jeesus olisi nyt keskellämme, hän tekisi varmasti niin ja näin. Miten paljon ihminen lienee sitten muuttunut aikojen saatossa? Jeesuksessa uusi aika murtautui tämän maailman ihmisten keskelle. Kun Jeesus jo silloin puhui niin kuin se, jolle on annettu voima ja valta, niin miksi hän ei jo silloin tehnyt kaikkea sitä, mitä hänen sanotaan nykyään tekevän. Meidän tehtävämme ei ole näyttää Jeesukselle kaapin paikkaa, vaan meidän on seurattava häntä: ”Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)

Muistan jo lapsuudestani Logos-kvartetin laulaman laulun ”Kristus kadulla”. Sen toinen säkeistö kuuluu näin: ”Kansanjoukko ohi vain kulkee. Joku taaksensa vilkaisee, ja ivaten toiset nauraa ja joku aattelee: Ei ansaitse tuo kurja syntinen noin valtavaa rakkautta. On tuollainen huomaavaisuus ihan turhaa tuhlausta.” Ehkä luettuasi kirjoitukseni ihmettelet sitä, että haluan kumota viimeisellä sitaatilla edellä sanotun. Sitä en tee, mutta siteeraan siksi, tuollainen huomaavaisuus ja rakkaus ei ole minkään kuvitellun enemmistön käsissä ja määriteltävissä, mutta varmasti Jumala rakastaa jokaista luotuaan, ilman liberaalin tai konservatiivisen ihmisen asettamia ehtoja.