Lomille lomps! Viikoksi vain;-)

Tie kirkkoon anna löytää!

 

Olin tänään kirkossani todistamassa Apostolien päivänä toimitettua konfirmaatiojuhlaa. Selebranttina toimi seurakuntapastorimme ja minä itse olin avustajana. Alttarille saapui kahdeksantoista nuorta ja ryhmä näytti kaiken kaikkiaan oikein potentiaaliselta. Leiri oli sujunut hyvin, ilman kommelluksia. Tällaisia kokemuksia jaetaan kesäisin todella paljon kirkoissamme. Joskus, ehkä useinkin, olen konfirmaatiopalvelusta johtaessani kutsunut nuoria tulemaan kirkkoon sitten myöhemminkin. Vielä ei kutsuuni oikein ole vastattu. Luulen tietäväni syyn. Puolen vuoden mittaisen rippikoulun ja noin viikon mittaisen rippikoululeirin aikana ei ihmeitä useinkaan tapahdu. Usein tuntuu, että meidän pitäisi lyhyen rippikoulun aikana tehdä kaikki se, mihin vanhemmilla ja kummeilla olisi ollut aikaa viimeiset viisitoista vuotta. Kristillinen kasvatus on siinä missä muukin kasvatus rapautunut suomalaisissa kodeissa. Monet tärkeät polut elämän matkan varrella pääsevät ruohottumaan. Elämä lokeroituu ja ihmisen tietoisuus juuristaan himmenee.

 

Kun tuolla etelän mailla lomailemme, niin moni meistä käy tutustumassa paikallisiin kirkkoihin. Suomalainen töllistelee usein kuin kulkisi museossa. Monen monta kertaa olen havainnut paikallisten ihmisten käyttäytyvän toisin. Onhan se toki luonnollista, sillä kirkot ovat heille tuiki tuttuja. Mutta siinä se ero samalla on. Etelän mailla ihmiset käyvät kirkoissa hiljentymässä. Kerran Madeiralla eräs palvelualtis taksikuski kierrätti minua ja ystäviäni ympäri saarta. Tulimme matkalla hänen kotikaupunkiinsa, Ribeira Bravaan. ”Tapasimme” kaupungin torilla silloisen Portugalin presidentin Jorge Sampaion. Seisoimme kahden metrin päässä presidentistä. Tästä kerron vain siksi, että johdatettuaan meidät torille, hän antoi meille vapaata ja pyysi tutustumaan paikkoihin omin neuvoin. Me kuitenkin seurasimme, mihin kuljettaja meni. Hän meni kirkkoon ja siellä hänet havaitsimme erään sivualttarin luota rukoilemasta. Paikalliset käyvät siis kirkossa ja kirkkojen ovet ovat auki arkisin.

 

Eräänä kesänä Italiassa menimme erääseen syrjäiseen kirkkoon. Kirkossa vietettiin pyhää messua ja kirkko oli täynnä ihmisiä. Heidän katseensa meitä turisteja kohtaan olivat lämpimän vastaanottavia. Kun rauhantervehdyksen aika tuli, meitä ei katsottu kuten vieraita ja muukalaisia. Pace! – kertoivat sanat ja katseet sydämeltä sydämelle. Joskus tuntuu kuin olisin syntynyt ihan väärään maailmankolkkaan. Kun toista kertaa elämässäni tulin taannoin Assisin ikivanhaan kaupunkiin, tuntui kuin olisin tullut kotiin. En pysty kokemusta kummemmin sanoiksi purkamaan, mutta sanomaton hyvänolontunne täytti minut. Assisin pyhän Francescon basilika seisoo vakaasti paikoillaan, vaikka muutama vuosi sitten maanjäristys sitä ravistelikin. Silloin surin Giotton ja Cimabuen freskoja, joita sittemmin on taidokkaasti korjailtu, mutta eiväthän kaikki vauriot kuitenkaan täydellisesti eheydy. Niinhän se taitaa olla meidänkin elämässä. Valitettavasti.

 

Ehkäpä vauriot ovat syynä siihen, että tie kirkkoon ruohottuu. Saarnat eivät ole aina olleet evankeliumin julistamista, vaan syntisten synkkää syyllistämistä. Kaksi tuhatta vuotta sitten äidit toivat Jeesuksen luo lapsia. Jeesus oli tietenkin silloin luuta ja verta, sanansa mittainen mies. Mutta me unohdamme sen, että myös meille Kristus on todellisesti läsnä sanassa ja varsinkin pyhissä sakramenteissa. Leipä ja viini ovat meille usein vain leipää ja viiniä, vaikka uskossa vastaanotamme todellisesti Kristuksen ruumiin ja veren. Puhutaan reaalipreesensistä. Yhä useammassa luterilaisessa kirkossa vietetään sunnuntaisin kokonaista jumalanpalvelusta, siis messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta. Vielä äskettäin messua vietettiin melkeinpä milloin sattui eli liian harvoin kuitenkin. Kynnys alttarille nousi korkeaksi kun tie alttarille pääsi ruohottumaan. Seurakuntamme eräs luottamushenkilö kuvaili, että joku saattaa jäädä messussa ulkopuoliseksi, jos messua vietetään joka sunnuntai. Silloin on tainnut unohtua, että eihän se ole pappi joka antaa ehtoollisessa itsensä, vaan itse Kristus. Ja jos Kirkon Herra kutsuu, silloin on syytä vastata kutsuun. Tämän kutsun muodostaa jokainen sunnuntai, Herran päivä. Silloin vietetään Jumalan perheväen juhlaa.

 

Juhannussaarnaa tarjolla joka tapauksessa jo etukäteen, sillä oikea aika on 24.6.

Otsikko: Tien raivaaja

Juhannuspäivä (21.6.2008)

Evankeliumi: Luuk. 1: 57–66

Saarna Maaningan kirkossa

Moniko meistä nykyihmisistä tietää, mistä juhannuksessa on oikeastaan kysymys? Kyllähän moni sanoo juhannusta toki viettävänsä, mutta se tarkoittaa mökkielämää, saunomista ja pöydän moninaisten antimien nauttimista. Monelle juhannus merkitsee näin vain hiukan normaalia juhlavampaa vapaa-aikaa. Laitetaan siniristilippu salkoon. On valoisa keskikesän aika!

Juhannus tulee nimestä Johannes. Tämän kristillisen pyhäpäivän aiheena on ”Tien raivaaja”. Kysymys ei kuitenkaan ole mökkitiestä tai saunapolusta. Tämä päivä on Johannes Kastajan, Herran edelläkävijän, muistopäivä. Tämä juhla kutsuu meitä kaikkia raivaamaan tietä Jeesukselle, joka on meidän kaikkien todellisin elämä.

Tämän pyhäpäivän keskushenkilö kuitenkin on Jeesus. Johannes tuli raivaamaan hänelle tietä. Johannes tunsi tehtävänsä rajat: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Johanneksella oli tärkeä tehtävä, mutta sen hän tiesi, että Jeesuksen tehtävä oli oleva vielä monin verroin tärkeämpi: ”Minun jälkeeni tulee minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes kumartumaan ja avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Minä olen kastanut teidät vedellä, mutta hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä.” (Mark. 1:7-8) Johanneksen saama tehtävä oli alisteinen Jeesuksen saamaan tehtävään nähden.

Juhannus on valon juhla. Iloitsemme keskikesän auringosta. Onko juhannuksemme siis säistä riippuvainen? Onko juhannus pilalla, jos sataa? Juhannuksenvietossa on helppoa keskittyä ulkonaisiin tekijöihin, kuten sää ja grillimakkara ja ehkä myös katiska. Juhannus on enemmän kuin vain iloinen keskikesän juhla. Juhlan jälkeisiä aikoja ounastellessa voimme nyt nostaa esille nämä Raamatun sanat: ”Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20) En halua toki tänäänkään pilata kenenkään juhlatunnelmaa synkkämielisellä moralisoinnilla, mutta karu tosiasia on, että pian lehdistä taas luetaan uutisia turhista kuolemista, humalaisten hukkumisista, perheriitojen karmaisevista päätöksistä. Monille joudutaan lukemaan lakia, ja monet joutuvat lukemaan tiilenpäitä. Tämä kaikki olisi kuitenkin vältettävissä. Tämä kaikki on turhaa, turhuuksien turhuutta. Kysymys on todellakin turhista kuolemista, turhasta hädästä ja turhasta ahdistuksesta. Keskikesän nautinnoilla ei voi korvata sitä sanomaa, joka on sillä todellisella juhannuksella, jota kirkko viettää Johannes Kastajan muistopäivänä. Johannes tuli valmistamaan tietä Jeesukselle. Johannes joutui raivaamaan tietä. Luemme Raamatusta tärkeää, ajatonta profetiaa: ”Harhautuneena kansa kulki omien halujensa teitä. Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen. Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas - sanoo Herra - ja minä parannan heidät.” (Jes. 57:17–19) Nimi ”Johannes” merkitsee: Jumala on armollinen. Armollisuus ei ole aivan samaa kuin sormien läpi katsominen. Jumala ei katso sormien läpi, hän katsoo suoraan sydämeen. Pyhän Hengen parantavalla armovoimalla hän puhdistaa sydämen, siis anteeksiantamuksellaan ja täydellisellä armollaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Johannes saarnasi parannusta synneistä väkevästi. Monet loukkaantuivat ja käänsivät selkänsä. Johannes oli peili, josta karu totuus taisi näkyä liian tarkasti. Mutta kun äsken laskettelin totuuden sanoja juhannuksen nykymenosta, niin täytyyhän tässä saarnata armoakin. Jumalan ihmeellistä armoahan se on, että toisaalta kaikella rypemisellähän me pelastuksen ansaitsemme, emme pysty siihen hyvyydellämme. ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 4:10–11)

Arvoisat sanankuulijat!

Iloitkaamme tänä juhannuksena keskinäisestä yhteydestämme. Nauttikaamme kaikista niistä lahjoista, jotka saamme hyvältä ja ihmisiä rakastavalta Jumalalta. Muistakaamme, että vesisade ei huuhtele pois sydämen juhannusta, jonka keskellä säteilee sanoma armollisesta Jumalasta, joka tulee antamaan ainoan Poikansa meidän keskuuteemme, jotta saisimme kuunnella iankaikkisen Isämme ikuista rakkauden ääntä. Niin kuin Johanneksen, myös kirkkonsa Jumala on lähettänyt pyhän valon todistajaksi. Johanneksen tehtävänä ei ollut korostaa itseään tai tehtäväänsä, vaan hänen tehtävänään oli valmistaa tietä Jeesukselle. Kirkon tehtävänä on muistuttaa ihmisiä siitä, että ainoastaan Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä. Jeesus Kristus on tärkein ja ainoa todellinen uskon esikuva. ”Usko merkitsee syvää luottamusta Jumalaan, kaiken luojaan. Jumala haluaa lahjoittaa elämäämme perusturvallisuuden yhteydessä itseensä, joka elämän antajana on kuolemaa vahvempi. Usko liittyy kiinteästi ihmiselämän eri vaiheisiin. Rukouksena, kiitoksena ja ylistyksenä se on elävää vuorovaikutusta, eräänlaista keskusteluyhteyttä Luojan ja luodun välillä.” (http://evl.fi)

Ken on luonut sinitaivaan?

Mä mistä löytäisin sen laulun?

Kiitoksen aiheita elämässä on vaikka kuinka paljon. Miksi sitten kiittämättömyys on maailman palkka? Apostoli Paavali kirjoitti: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta.” (1. Tess. 5:18.) Onpa siinä vaikea tehtävä! Mutta ehkäpä olisi terveellistä muistaa, ettei kiitos ole vain yksi suorituksistamme. Kiitollisuus on yksi elämän tärkeimmistä voimavaroista. Monelle rakkaassa kiitosvirressä lauletaan näin: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta.” Viime aikoina olen ajatellut, että tähän asti kaikki hyvin. Mutta kun tuo virsi jatkuu näin: ”Jota elinaikanani olen saanut tuntea.” Miksi kiitollisuuden pohjaa pitäisi näin rajata? Onko elämä vain se, mitä näen, koen ja tunnen? Saatan syyllistyä hiusten halkomiseen, mutta pohdiskelen siitä huolimatta.

Tässä maailmassa onnesta ja menestyksestä ei aina suinkaan kiitetä Jumalaa. Mihin siinä Jumalaa tarvitaan, kun muutenkin menee hyvin? Ei tule enää mieleen, että kaikki on Herran, hopeat ja kullat, sekä asuttu maa ja maanpiiri. Kaikki on Herran kahdella tavalla. Jumala on luonut kaiken. Hän on tehnyt tämän kaiken Sanallaan. Jumalan luova Sana on Jeesus Kristus. Tämä muistaen on hyvä tehdä vähän eroa. Joskus huolimattomasti sanotaan: ”Ennen Kristusta, jälkeen Kristuksen.” Alussa oli Sana, Kristus Jumala. Ennen häntä ei siis ole ollut eikä ole mitään. Kristus on sama iankaikkisesti. Hänen jälkeensäkään ei ole eikä tule mitään. Käytettäköön siis näitä muotoja: Ennen Kristuksen syntymän, jälkeen Kristuksen syntymän. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Tässä pelastavassa nimessä, Jeesuksen pyhässä ja elämää antavassa nimessä, alkaa luterilaisessa perinteessä uusi kalenterivuosi. Oletko katsonut (luterilaisesta) kalenteristasi, kenen nimipäivä on 1. tammikuuta? Se toinenkin tapa liittyy Jeesukseen, hänen kertakaikkiseen ja täydelliseen pelastus-, lunastus-, ja sovitustyöhön. Lainaanpa pyhää Paavalia: ”En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.” (Fil. 3:12–14) Vaikka siis saisin asunto- ja autolainani maksetuksi, niin enhän minä mitenkään ole maalissa asti. En näillä maallisilla töilläni rakenna minkäänlaisia tikapuita taivaallisen Isämme luokse. Eipä niitä tikkaita tosin muutenkaan ole tarjolla. Tästä seuraa se positiivinen mahdollisuus: ei ole mitään mahdollisuutta olla tönimässä toisia pois tikkailta!

Kiitän Jumalaa Johannes Brahmsin Saksalaisesta Sielunmessusta. Parin kymmenen vuoden ajan mielessäni ovat soineet psalmien kirjan sanat: ”Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä.” Suomalaisessa tekstissä on yksi ongelma. Päiville pantu määrä tarkoittanee monen mielessä lukumäärää. No, missään ei ole kuitenkaan sanottu, kuinka kauan itse kukin meistä täällä tallustaa. Saksalainen teksti puhuu ymmärrettävämmin lukumäärän sijaan päämäärästä. Elämälläni on paitsi loppunsa, myös päämäärä. Kristitty elää elämäänsä päämäärästä käsin. Eikö se ole hienoa ja kiitoksen arvoista: ”Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme, sen näkevät monet ja pelkäävät ja turvaavat Herraan”. (Ps. 40:4) Se, että muistan kuolevaisuuttani, ei tarkoita, että murehdin kuolevaisuuttani. Ehkäpä tärkeämpää on, että ymmärrän jokaisen hetken merkityksen. Yhtään tyhjää hetkeä ei ole. Yhtään merkityksetöntä hetkeä ei ole, vaikka toisinaan elämässä toteutuvat Saarnaajan kirjan sanat: ”Kaukana on kaiken sisin olemus, syvällä, syvällä - kuka voi sen löytää?” (Saarn. 7:24)

Luterilaisen kirkon elämässä ei kovinkaan usein kuulla näitä elämälle tärkeitä sanoja: ”Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä.” (Psalmi 34) Luterilainen saattaa yllättyä ortodoksisesta jumalallisesta liturgiasta, sillä sehän on täynnä raamatullista kristillisyyttä. Raamattua ei siis vain suudella, kuten harhaisesti jotkut luterilaiset ajattelevat, vaan sitä kuullaan ja kuunnellaan kauniin rukouksellisessa ympäristössä. Luterilaisessa messussa ei aina koeta rukouksellisuutta, vaan enemmänkin kuivaa suorittamista. Mutta kaiken kaikkiaan asiat taitavat olla näin: myös vastoinkäymiset ja vaikeudet, pienet ja suuremmat ovat kiitosaiheita. Ne, jos mitkä pitävät meitä lähellä Jumalaa. Ja niinpä se löytyi laulukin: ”Minä laulan kiitosta Herralle, hän pitää minusta huolen. Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi.” (Ps. 13:6)

Jumala kyllä armahtaa, mutta armahdatko sinä?

Ajankohta: 5. sunnuntai helluntaista (15.6.2008)

Otsikko: Armahtakaa!

Evankeliumi: Joh. 8:2–11

Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."

Saarna Maaningan kirkossa

 

Se, joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, saa armon! Olemme lukeneet lehdistä kohupapin sanoneen muun muassa, että synnistä puhutaan kirkossa liikaa. Tuntuu kuin emme olisi samassa kirkossa, sillä minusta synnistä ei puhuta laajasti ottaen kovinkaan paljon. Tuntuu, että synnistä puhuminen on vanhanaikaista. Ja niin se onkin, jos vain ajatellaan, että kaikki pääsevät taivaaseen. Se on kyllä meitä ihmisiä rakastavan Jumalan tahto, että kaikki pelastuisivat, ja tulisivat tuntemaan totuuden. Pelastus ei kuitenkaan ole mikään inhimillinen automaatio. Siksihän me laulamme: ”Mua auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” Me nykyihmiset ajattelemme mielellämme, että toivolla on oltava inhimilliset, siis silmin nähtävät, korvin kuultavat ja käsin kosketeltavat perusteet, vaikka elävä toivo on lähtöisin Jumalasta, jota emme näe, mutta joka on kuitenkin läsnä Pyhän Hengen voimassa sanan ja sakramenttien kautta seurakuntansa keskellä.

Ilman rehellistä synnintuntoa meillä ei oikeastaan ole todellista toivoa elämässämme. Sillä, mihin me toivoa tarvitsemme, jos emme tarvitse Jeesusta jokapäiväisessä elämässä? Jeesus-nimihän muistuttaa meitä, että Jeesus pelastaa kansansa raskaista synneistämme. Synnintunto ei kylläkään synny omin voimin, vaan se on Pyhän Hengen työtä. Synnintunto ei merkitse toivottomuutta tai oikeastaan epätoivoakaan, vaan paremminkin se antaa uuden mahdollisuuden. Alkaahan paraneminen usein siitä, että sairas tunnustaa olevansa sairas ja avun tarpeessa. Kuka sitten tarvitsee sellaista kuin synnintunto? Kun synnistä puhutaan, kääntyy katse liian usein naapuriin. Kuulkaamme, mitä Jeesus lausuu asiasta: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Luuk. 6:41–42)

Jeesus sanoo meillekin todella painokkaasti: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:12–13) Jeesus kutsuu siis tänäänkin sinua ja minua, erottelematta meitä kaikkia. Kuten pyhissä kirjoituksissa sanotaan: ”Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” Ihminen kaiketi luulee nyt, että Jumalalta on jotain päässyt unohtumaan. Niinpä ihminen tekee eroa, vetelee viivoja, rakentelee muureja ja pystyttää piikkilanka-aitoja, ampuu puskan takaa joko pistoolilla tai nimimerkillä. Ihminen valmistelee salamyhkäisiä uhrimenoja median ja varsinkin sen tuoreen jäsenen eli internetin, alttareilla. Mutta, onneksi me uskomme Jumalaan, joka saa kuurot kuulemaan ja sokeat näkemään. Tärkeää meille jokaiselle on varsinkin, että pystyisimme ja tahtoisimme nähdä rehellisesti itsemme ja kuulla selkeästi itseämme sellaisena kuin me todella olemme. Emmekö me joskus sanokin näin toisillemme: ”Kunpa vain näkisit ja kuulisit nyt itsesi! Ehkä häpeäisit.” Näin saattavat äidit ja isätkin sanoa lapsilleen.

Me kaikki toivomme joskus varmaankin helppoa elämää osaksemme. Jos näin teemme, niin miksi emme toimisi toiveemme mukaisesti? Tuskin elämän tarvitsee helppoa olla sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta olisihan se mukava, jos välillä vähän helpottaisi. Helpotusta tarjoaisi varmasti jo se, että lopettaisimme erottelun julkisyntisten ja siivosyntisten välillä. Eihän synnissä ole todellisuudessa mitään aste-eroja: kaikki ovat tehneet syntiä. Ainoastaan Pyhän Hengen pilkkaa ei voi saada anteeksi, sanoo Raamattu, uskon ja elämän pyhä kirja. Tuskin kukaan on toistaan suurempi syntinen. Näin kuitenkin toinen voi todeta toisesta syyttääkseen häntä, joka on sinun laillasi Jumalan kuva. Joku toinen puolestaan sanoo näin itsestään nöyristelläkseen, mutta toisin sanoen ylpeilläkseen. Voisimmeko kaiken tämän sijaan sopia, että kun syntisistä puhutaan, niin minä itse olen aina ensimmäinen.

Jumala armahtaa ja tahtoo armahtavaisuutta! Miksi tuomitseminen on meille helpompaa kuin armahtaminen? Ainoa ihminen, jolla on keskuudessamme tuomiovalta, on maallisen oikeuden tuomari. Maallisen oikeuden tuomioista voi kuitenkin valittaa ja mahdolliset rangaistukset ovat vain ja ainoastaan ajallisia. Jotain kuitenkin kertoo tämän maailman pimeästä menosta vanha ja kurja sanonta: ”Joka kerran keksitään, sitä aina epäillään.” Kaikki virheet ja erehdykset eivät varmasti ole katastrofaalisia. Kaikki virheet eivät ole siis autuuden esteitä. Hyvä ei merkitse samaa kuin pyhä, tai päinvastoin. Me tarvitsemme siis rukousta ”pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä”. Pyhä Jumala opeta meitä joka päivä armahtamaan toisiamme. Valaise armollasi elämäämme. Anna siis Pyhän Henkesi opettaa meitä ja palauttaa mieliimme se kaikki, mitä Jeesus Kristus on opettanut seuraajilleen. Herra, älä anna kunniaasi kenellekään! Pyhä Raamattu sanoo meille: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!”

 

Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin

Katsokaa, kuinka hän syö syntisten seurassa

 

Tässä maailmassa ainoa synnitön on meidän kaikkien Vapahtajamme, Jeesus Kristus. Kaikki ihmiset eivät muista tätä tärkeää asiaa. Tänä päivänä monet sanovat suurin piirtein samoin kuin Jeesuksen aikana: Katsokaa, kuinka hyvin tuo ihminen viihtyy syntisten seurassa. Kukapa olisi synnitön? Pyhä Paavali, apostoli Jumalan täydellisestä armosta, sanoo näin: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta.” Silti tämä maailma on täynnä kiven heittäjiä. Kivet lentävät ulkona, mutta myös lehdissä, internetissä ja muissakin medioissa. Nimimerkin takaa heitellään kiviä vastuuttomasti. Kivien heittäjät unohtavat nämäkin tärkeät sanat: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja. Me tiedämme, että Jumala on oikeassa tuomitessaan ne, jotka tekevät tällaista. Kuvitteletko sinä välttäväsi Jumalan tuomion, kun teet itse sellaista, mistä tuomitset muita?” (Room. 2:1-3)

Jeesus ei tullut tähän maailmaan ja syntisten sekaan, että hän sulautuisi tähän maailmaan. Miten silloin tietäisimme, miksi hän on keskellämme? Parempaa ymmärrystä on varmasti se, että ajattelemme hänen olevan vastapäätämme. Vaikka hän on lähellä meitä, hän on samalla tarpeeksi etäällä nähdäkseen meidät selkeästi.

Miksi Jeesus sitten syö syntisten seurassa? No, miten muutoin armo voisi koskettaa syntistä ihmistä? Jos Jeesus olisi kuten me, niin hän kiertäisi meidät kaikki hyvin kaukaa. Hän siirtyisi kadun toiselle puolelle, kun vain joku meistä lähestyy häntä. Heittääkö Jeesus kiviä puskan takaa? No, ei todellakaan.

Ihminen tuomitsee ja hylkää! Tuomitsemisen tarve on käsittämättömän suuri keskuudessamme. Monetkaan eivät ymmärrä sitä, että on aivan toista olla hyväksyttämättä jotakin tekoa, kuin tuomita toinen ihminen, siis hänet, jonka Jumala on sinun laillasi luonut omaksi kuvakseen. Monetkaan eivät käsitä, että selän kääntäminen lähimmäiselle, on selän kääntämistä Jumalalle. Mitä, enkö ole mielestäsi raamatullinen! Mihinkä kohtaan voin nämä ajatukseni perustaa! Helppoa ja yksinkertaista, sanon minä. Luetaanpa viimeisen tuomion kuvausta pyhästä evankeliumista Matteuksen mukaan: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Kaiken tarkoittaa yksinkertaisesti siis kaiken. Mutta hylkääkö Jumala? Ei ainakaan siksi, että joku ihminen häntä näin neuvoisi. Niinpä rohkenen ajatella, että vaikka kuinka moni ihminen mielisi toimittaa minut helvettiin, niin minä sanon heille, että en mene. Enkä myöskään mene! Mutta jos Jumala, joka on oikeamielinen ja vanhurskas, katsoo sen oikeaksi, että olen synneilläni ansainnut kadotuksen, niin minä hyppään hymyillen paistinpannulle, sillä olen varma siitä, että tuomio on kohdallani oikea. Näin samalla tunnustan, että pelastus ei ole automaatio. Se ei ole ihmisten käsissä, kuten ei tuomiokaan. Olen pitkään pohdiskellut pelastusvarmuutta. Joillekin se merkitsee kuulumista johonkin herätysliikkeeseen. Joillekin se tuntuu olevan varmuutta siitä, ketkä eivät ainakaan pelastu. Eilen kuulin Radio Dein ohjelmasta, että Suomessa on noin 500 000 todellista kristittyä. Mietin, millä ihmeen mittarilla tulos on saatu selväksi. Olen kuitenkin edelleen varma, että ainoa todellinen sydänten tuntija on Jumala. Psalmissa 139 on turvallinen rukous: ”Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (23–24) Apostoli Paavalin sanoja suorastaan rakastan: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme.” (Room. 8: 24) Kaikki me elämme monia armorikkaita vuosia, sillä Kristus Jumala tahtoo olla kanssamme. Tuo äskeinen apostolin lause kuvaa juuri tätä todellisuutta. Kaikki pelastuksemme kannalta välttämätön on jo täytetty. Tätä kutsutaan Kristus-tapahtumaksi vuoden 30 jKr. paikkeilla. Pelastus on valmiina uskolla vastaanotettavaksi. Tässä meitä auttaa Pyhä Henki, joka antaa meille oikean synnintunnon, jotta voisimme tunnustaa tarvitsevamme Jumalan täydellistä armoa. Niin on täysin luvallista hypätä syntisten sekaan, kunhan vain muistamme, mitä Jeesus siellä teki. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani, sanoo Jeesus.

 

arto.penttinen@evl.fi

Kadonnut ja jälleen löytynyt eli Jumalalla on yhden päivän ikäisiä lapsia

Ajankohta: 4. sunnuntai helluntaista (8.6.2008)

Otsikko: Kadonnut ja jälleen löytynyt

Saarna Maaningan kirkossa

Pyhä evankeliumi: Luuk. 15: 11-32
Jeesus sanoi: · ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
    Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.' Niin hän lähti isänsä luo.
    Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.
    Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'"

 

Tänään kuulemme yhden Raamatun tutuimmista kertomuksista. Mitä tutumpi kertomus on, sitä vaativammaksi meidän paikkamme muodostuu. Teksti kysyy, ymmärrämmekö todella, mistä siinä on kysymys. Ajattelemme helposti, että voimme samastaa itsemme helpoimmin kuuluisaan tuhlaajapoikaan. Käsityksemme ovat varmasti jotenkin romantisoituja.

Tuhlaajapoika eli nuorempi veljeksistä muistuttaa meitä Herramme sanoista: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt. 6:21) Tässä maallistuneessa Suomessa olisi terveellistä muistaa myös nämä Jeesuksen sanat: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:26–27) Vielä nämäkin sanat ovat muistamisen arvoiset: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” (Joh. 12:25) Nuorempi veljeksistä, se, jota sanotaan tuhlaajapojaksi, joutui paikalle, jossa hän huomasi, ettei hän ollut rakastanut todellista elämää. Hän huomasi sydämensä takertuneen siihen, mikä katoaa. Isänsä luona hänellä oli ollut kaikkea, mutta sen hän ymmärsi vasta sitten, kun oli menettänyt kaiken. Ihminen ei arvosta edes yltäkylläistä elämäänsä. Maallinen rikkaus voi olla aivan tyhjänpäiväistä. Koskapa ihminen olisi osaansa tyytyväinen? Ehkä tällä nuorella miehellä oli lakiin perustuva oikeus vaatia osuuttaan, mutta moraalisesti hän toimi väärin. Elämä isän luona oli turvallista. Hänellä oli tuon varakkaan perheen jäsenenä turvattu asema. Palvelusväki kunnioitti häntä luultavasti lähinnä hänen asemansa takia. Muilla mailla vierahilla asiat olivat toisin. Häntä ei tunnettu. Rahaa, varallisuutta kyllä kunnioitettiin, mutta köyhää miestä ei. Nuori mies sai osakseen saman kohtelun, miten hän kotona kohteli palvelusväkeään.

Nuoren miehen isä oli joskus ollut nuori itsekin. Hän tunsi poikansa. Totta kai hän tunsi oman poikansa. Hän rakasti poikaansa. Hänen sydäntään viilsi kipu siitä, ettei isän rakkaus näyttänyt merkitsevän mitään pojalleen. Oliko isä hemmotellut poikaansa? Kenties. Kun poika lähti isänsä kodista, isä pelkäsi. Kukaan kylmässä maailmassa ei rakastaisi hänen poikaansa isän rakkaudella. Isä oli elämää nähnyt ja kokenut. Hän tunsi maailman, mutta poika ei tuntenut. Lukuun ottamatta huomattavaa osuutta perinnöstä pojalla oli huonot selviytymiseväät mukanaan. Poika sai kaiken ilmaiseksi, vaivaa näkemättä. Toisin oli ollut isän laita, mutta poika oli sokaistunut, eikä nähnyt sitä. Poika oli tehnyt röyhkeästi, mutta isän rakkautta se ei haihduttanut pois. Voisiko tässä päivän sanomassa olla kyse hengellisestä rikkaudesta? Tällä tavoin: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” (Ps. 34:19) Isä ei surrut menetettyä maallista omaisuuttaan, sillä todellista omaisuuttaan hän ei menettänyt. Hän ei menettänyt omaa poikaansa.

Vanhempi veli oli nuoremman tavoin kiinni maallisessa mammonassa. Hän vain yritti tehdä toisin. Hän yritti kasvattaa omaisuudesta vielä entistäkin suurempaa. Hän ei voinut nauttia elämästään, vaikka kukaan ei sitä ollut kieltänyt. Hän oli, kuten nuorempi veli, mammonan kiilto silmissään. Ei hänen mieleensä tullut kysyä: ”Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?” Ehkä hän oli jonakin hetkenä surrut epätietoisuutta nuoremman veljen kohtalosta. Tai sitten välit katkesivat kokonaan. Tunsiko hän tyydytystä siitä, että saisi lopulta käsiinsä entistä suuremman osuuden? Jeesus sanoo meille kaikille: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.” (Luuk. 12:15)

Isän rakkaus sulatti kaksi sydäntä, ensin nuoremman pojan ja sitten vanhemman pojan. Ilman isän ehdotonta rakkautta ei kummallakaan olisi ollut mahdollisuutta todelliseen elämään. Yltäkylläisyys kasvatti kummassakin pojassa vain kylmää kiittämättömyyttä. Kaikki oli heille itsestään selvää ja kumpikin teki omaa laskelmointiaan. Isänsä kumpikin unohti, mutta isä ei unohtanut kumpaakaan. Pojat eivät päästäneet isäänsä helpolla, emmekä mekään tee niin Jumalamme suhteen. Me käännämme selkämme hänelle ja hänen täydelliselle rakkaudelleen Jeesuksessa. Tänäänkin Herra puhuu seurakunnalleen näillä suorilla sanoilla: ”Miksi valitat, Jaakob, Israel, miksi puhut näin: - Ei ole Herra nähnyt elämäni taivalta, minun asiastani ei Jumala välitä. Etkö jo ole oppinut, etkö ole kuullut, että Herra on ikuinen Jumala, koko maanpiirin luoja? Ei hän väsy, ei uuvu, tutkimaton on hänen viisautensa. Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” Jes. (40:27–31)

Tänään saamme jälleen todeta, miten tärkeää on jokaisena päivänä pyytää ja rukoilla Pyhää Henkeä avuksi, jotta Kristus todella kirkastuisi sydämissämme. Ilman Pyhää Henkeä me emme voi käsittää, että selän kääntäminen Jumalalle on selän kääntämistä todelliselle elämälle. Jeesus sanoo: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24) Tämän päivän evankeliumin valossa tärkeää on muistaa, että isä ei kadottanut poikiaan, vaan pojat kadottivat isänsä rakkauden, mutta se oli tallella uudelleen löydettäväksi. Me kun uskomme Jumalaan, jonka luona mikään ei muutu, ei valo vaihdu varjoksi.

Toisten kanssa yhteen on luotu ihminen

Meidänkin salli kuljettaa suloista armon sanomaa!

 

Usein joudun ihmettelemään, miksi lapsia ja nuoria ei tuoda kirkkoon. En toki tarkoita, että joka sunnuntai pitäisi väkipakolla raahata perhe kirkkoon. Pakko ei tietenkään tuota hyvää motivaatiota mihinkään.

Omassa lapsuudessani kirkkoa, seurakuntaa ja jumalanpalveluselämää arvostettiin. Täytyy tietenkin tunnustaa, että emme käyneet kovinkaan usein kirkossa. Radiosta sitä sentään kuunneltiin säännöllisesti ja televisiosta silloin kun se vain oli mahdollista. Kaikkein selkeintä oli, että isäni ja äitini kunnioittivat uskoa ja seurakunnallista elämää. Se antoi minulle paljon ymmärrystä, joka vähitellen alkoi herätä. Toki olin käynyt seurakunnan kerhossa, osallistunut rippikoulun jälkeen seurakunnan nuorisotoimintaan ja harrastanut musiikkia seurakunnan nuorten kuorossa.

Lapsuudessani perhe oli varsin rauhallinen ja tasapainoinen, mutta ei tietenkään mitenkään täydellinen. Tämäkin taidettiin ymmärtää. Remuamista ei pidetty todellakaan kunniassa, eikä siihen meitä jälkeläisiä (minä ja veljeni) kasvatettu. Rajat olivat, mutta myös rakkaus. Jo parikymppisenä tunsin suurta kiitollisuutta turvallisesta nuoren elämästä. En usko olevani tässä asiassa ollenkaan ainoa, mutta tällaisesta menosta ei kuulu mitään tässä yhteiskunnassa.

Äiti tai isä eivät pojasta pappia toivoneet, mutta olivat asiasta varmasti Jumalalle kiitollisia. Niin minäkin. Ehkäpä isä eläessään johti tähän yksinkertaisella ja puhuttelevalla tavalla. Sauna, puhtaus ja hengellisyys yhdistyivät lauantai-iltaisin. Isä pesi poikiensa selät ja selänpesun päätteeksi toivotti Jumalan siunausta, joka lauantai. Isä ei ollut minkäänlainen jeesustelija, mutta tuo hänen tapansa nousi syvästä vakaumuksesta. Tämän muistaminen herkistää mieleni, kun vain näitä hetkiä ajattelen: Paljon on aihetta lapsella kiittää...

Rippikoulu minut johti urkupenkille ja urkupenkki vähitellen vei minut jumalanpalveluselämään. Enää en voi elää kunnolla ilman sunnuntaita. Voin toki tunnustaa, että lomalla jokin yksittäinen sunnuntai voi jäädä väliin, mutta aina koen moraalista krapulaa asiasta. En voi siis ylpeillä tästäkään. Sunnuntaita ilman koen eläväni, jos en osallistu yhteiseen jumalanpalvelukseen. Minä en osaa ”seurata” radioitavaa tai televisioitavaa palvelusta kunnolla. Pian ährään aivan jotakin muuta. Sitä paitsi jumalanpalvelusta tullaan aivan liiaksi ”seuraamaan”, ikään kuin olisi esiintyjiä ja yleisö. Tätä ”väärää” vaikutelmaa saattavat kantaa hyvinkin mukanaan kaikenlaiset tangot ja temput kirves tai lakki kourassa.

Yksi tympeimpiä TV-jumalanpalveluksia on jouluaamun palvelukset vuosi vuodelta. En arvostele pappeja, enkä kirkkomuusikkoja, kuoroista ja tekstinlukijoista puhumattakaan. Televisioruudusta näkyvä ja ”kuuluva” maisema on lähes lohduton. Kirkko saattaa olla täydenpuoleinen. Ihmiset ovat ottaneet ovensuusta virsikirjan, ja siinä se on koko palveluksen ajan avaamattomana penkin selkänojan telineessä. Avattukaan kirja ei liiemmin heiluta huulia. Varttia pitempään en kestä tätä näkyä. Jumalanpalvelus ei ole laulukoe, eikä musiikkiopiston tasokoe. Laulakaa vain rohkeasti, sillä nuotin vieressä löytyy aina runsaasti tilaa, kehotan. Joskus kehotus toimii. Kokeilkaa käytännössä!

Elämä ja jumalanpalvelus koetaan jatkuvana suorittamisena. Elämä on elämää, eikä suorittamista. Jumalanpalvelus on sekin elämää, josta suorittaminen saisi loistaa poissaolollaan.

Mihin katosi yhteisöllisyys, vai liekö sitä Savossa ollutkaan! Meillä Maaningalla on iso ja kaunis kirkko. Tilaa on valita paikka, vaikka mistä. No, eihän se paikka suinkaan löydy vaikka mistä. Moni istuu sunnuntaista ja vuodesta toiseen täsmälleen samalla paikalla. Vaikka nimilappuja ei olekaan, niin varmaan voisi löytyä persoonalliset kannikan jäljet penkistä tai kengän kuvat lattiasta. Luterilaisuudessa, jota pietismin yksilöä korostava hurskaus maustaa, tullaan yleensä kirkkoon olemaan yksin Jumalan kanssa ja hänen edessään. Yhteydelle ja ykseydelle viitataan kintaalla, että eihän sen aika sentään vielä ole: ”Yhtehenkö tulla saamme tuolla puolen Jordanin?  Autuaitten suureen joukkoon, ikirauhan majoihin?” Yhteisessä toivossa olisi paljon parempi elää jo nyt. Läheisyys ja läsnäolo eivät haittaisi tässäkään ajassa, ei kirkossa, eikä kirkkorakennuksen ulkopuolella. Lapsia ei siis tuoda kirkkoon hokkuspokkus-tempuin, vaan sillä ajatuksella, että ”kaste kantaa” ja ”kasvatus kannattaa”. Paljosta saan olla kiitos vanhemmilleni, ja heistä saan kiittää Jumalaani, auttajaani. Isä on jo odottamassa taivaan kodissa. Hänen on siellä hyvä olla. Rakkaus asettaa rajoja. Rajat eivät ole pakkovaltaa, jos rajat nousevat aidosta rakkaudesta. Eihän nuori niitä samalla tavalla koe, mutta ehkäpä jo viiden vuoden päästä. Ei ole suurta viisautta opettaa lastaan täyttämään lompakkoa. Täytä sydämesi! Siinä viisaampi kehotus. Jatkaa voisi näin: Uskolla, toivolla ja rakkaudella Pyhän Hengen voimassa.