Tie kirkkoon anna löytää!
Olin tänään kirkossani todistamassa Apostolien päivänä toimitettua konfirmaatiojuhlaa. Selebranttina toimi seurakuntapastorimme ja minä itse olin avustajana. Alttarille saapui kahdeksantoista nuorta ja ryhmä näytti kaiken kaikkiaan oikein potentiaaliselta. Leiri oli sujunut hyvin, ilman kommelluksia. Tällaisia kokemuksia jaetaan kesäisin todella paljon kirkoissamme. Joskus, ehkä useinkin, olen konfirmaatiopalvelusta johtaessani kutsunut nuoria tulemaan kirkkoon sitten myöhemminkin. Vielä ei kutsuuni oikein ole vastattu. Luulen tietäväni syyn. Puolen vuoden mittaisen rippikoulun ja noin viikon mittaisen rippikoululeirin aikana ei ihmeitä useinkaan tapahdu. Usein tuntuu, että meidän pitäisi lyhyen rippikoulun aikana tehdä kaikki se, mihin vanhemmilla ja kummeilla olisi ollut aikaa viimeiset viisitoista vuotta. Kristillinen kasvatus on siinä missä muukin kasvatus rapautunut suomalaisissa kodeissa. Monet tärkeät polut elämän matkan varrella pääsevät ruohottumaan. Elämä lokeroituu ja ihmisen tietoisuus juuristaan himmenee.
Kun tuolla etelän mailla lomailemme, niin moni meistä käy tutustumassa paikallisiin kirkkoihin. Suomalainen töllistelee usein kuin kulkisi museossa. Monen monta kertaa olen havainnut paikallisten ihmisten käyttäytyvän toisin. Onhan se toki luonnollista, sillä kirkot ovat heille tuiki tuttuja. Mutta siinä se ero samalla on. Etelän mailla ihmiset käyvät kirkoissa hiljentymässä. Kerran Madeiralla eräs palvelualtis taksikuski kierrätti minua ja ystäviäni ympäri saarta. Tulimme matkalla hänen kotikaupunkiinsa, Ribeira Bravaan. ”Tapasimme” kaupungin torilla silloisen Portugalin presidentin Jorge Sampaion. Seisoimme kahden metrin päässä presidentistä. Tästä kerron vain siksi, että johdatettuaan meidät torille, hän antoi meille vapaata ja pyysi tutustumaan paikkoihin omin neuvoin. Me kuitenkin seurasimme, mihin kuljettaja meni. Hän meni kirkkoon ja siellä hänet havaitsimme erään sivualttarin luota rukoilemasta. Paikalliset käyvät siis kirkossa ja kirkkojen ovet ovat auki arkisin.
Eräänä kesänä Italiassa menimme erääseen syrjäiseen kirkkoon. Kirkossa vietettiin pyhää messua ja kirkko oli täynnä ihmisiä. Heidän katseensa meitä turisteja kohtaan olivat lämpimän vastaanottavia. Kun rauhantervehdyksen aika tuli, meitä ei katsottu kuten vieraita ja muukalaisia. Pace! – kertoivat sanat ja katseet sydämeltä sydämelle. Joskus tuntuu kuin olisin syntynyt ihan väärään maailmankolkkaan. Kun toista kertaa elämässäni tulin taannoin Assisin ikivanhaan kaupunkiin, tuntui kuin olisin tullut kotiin. En pysty kokemusta kummemmin sanoiksi purkamaan, mutta sanomaton hyvänolontunne täytti minut. Assisin pyhän Francescon basilika seisoo vakaasti paikoillaan, vaikka muutama vuosi sitten maanjäristys sitä ravistelikin. Silloin surin Giotton ja Cimabuen freskoja, joita sittemmin on taidokkaasti korjailtu, mutta eiväthän kaikki vauriot kuitenkaan täydellisesti eheydy. Niinhän se taitaa olla meidänkin elämässä. Valitettavasti.
Ehkäpä vauriot ovat syynä siihen, että tie kirkkoon ruohottuu. Saarnat eivät ole aina olleet evankeliumin julistamista, vaan syntisten synkkää syyllistämistä. Kaksi tuhatta vuotta sitten äidit toivat Jeesuksen luo lapsia. Jeesus oli tietenkin silloin luuta ja verta, sanansa mittainen mies. Mutta me unohdamme sen, että myös meille Kristus on todellisesti läsnä sanassa ja varsinkin pyhissä sakramenteissa. Leipä ja viini ovat meille usein vain leipää ja viiniä, vaikka uskossa vastaanotamme todellisesti Kristuksen ruumiin ja veren. Puhutaan reaalipreesensistä. Yhä useammassa luterilaisessa kirkossa vietetään sunnuntaisin kokonaista jumalanpalvelusta, siis messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta. Vielä äskettäin messua vietettiin melkeinpä milloin sattui eli liian harvoin kuitenkin. Kynnys alttarille nousi korkeaksi kun tie alttarille pääsi ruohottumaan. Seurakuntamme eräs luottamushenkilö kuvaili, että joku saattaa jäädä messussa ulkopuoliseksi, jos messua vietetään joka sunnuntai. Silloin on tainnut unohtua, että eihän se ole pappi joka antaa ehtoollisessa itsensä, vaan itse Kristus. Ja jos Kirkon Herra kutsuu, silloin on syytä vastata kutsuun. Tämän kutsun muodostaa jokainen sunnuntai, Herran päivä. Silloin vietetään Jumalan perheväen juhlaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti