Meidänkin salli kuljettaa suloista armon sanomaa!
Usein joudun ihmettelemään, miksi lapsia ja nuoria ei tuoda kirkkoon. En toki tarkoita, että joka sunnuntai pitäisi väkipakolla raahata perhe kirkkoon. Pakko ei tietenkään tuota hyvää motivaatiota mihinkään.
Omassa lapsuudessani kirkkoa, seurakuntaa ja jumalanpalveluselämää arvostettiin. Täytyy tietenkin tunnustaa, että emme käyneet kovinkaan usein kirkossa. Radiosta sitä sentään kuunneltiin säännöllisesti ja televisiosta silloin kun se vain oli mahdollista. Kaikkein selkeintä oli, että isäni ja äitini kunnioittivat uskoa ja seurakunnallista elämää. Se antoi minulle paljon ymmärrystä, joka vähitellen alkoi herätä. Toki olin käynyt seurakunnan kerhossa, osallistunut rippikoulun jälkeen seurakunnan nuorisotoimintaan ja harrastanut musiikkia seurakunnan nuorten kuorossa.
Lapsuudessani perhe oli varsin rauhallinen ja tasapainoinen, mutta ei tietenkään mitenkään täydellinen. Tämäkin taidettiin ymmärtää. Remuamista ei pidetty todellakaan kunniassa, eikä siihen meitä jälkeläisiä (minä ja veljeni) kasvatettu. Rajat olivat, mutta myös rakkaus. Jo parikymppisenä tunsin suurta kiitollisuutta turvallisesta nuoren elämästä. En usko olevani tässä asiassa ollenkaan ainoa, mutta tällaisesta menosta ei kuulu mitään tässä yhteiskunnassa.
Äiti tai isä eivät pojasta pappia toivoneet, mutta olivat asiasta varmasti Jumalalle kiitollisia. Niin minäkin. Ehkäpä isä eläessään johti tähän yksinkertaisella ja puhuttelevalla tavalla. Sauna, puhtaus ja hengellisyys yhdistyivät lauantai-iltaisin. Isä pesi poikiensa selät ja selänpesun päätteeksi toivotti Jumalan siunausta, joka lauantai. Isä ei ollut minkäänlainen jeesustelija, mutta tuo hänen tapansa nousi syvästä vakaumuksesta. Tämän muistaminen herkistää mieleni, kun vain näitä hetkiä ajattelen: Paljon on aihetta lapsella kiittää...
Rippikoulu minut johti urkupenkille ja urkupenkki vähitellen vei minut jumalanpalveluselämään. Enää en voi elää kunnolla ilman sunnuntaita. Voin toki tunnustaa, että lomalla jokin yksittäinen sunnuntai voi jäädä väliin, mutta aina koen moraalista krapulaa asiasta. En voi siis ylpeillä tästäkään. Sunnuntaita ilman koen eläväni, jos en osallistu yhteiseen jumalanpalvelukseen. Minä en osaa ”seurata” radioitavaa tai televisioitavaa palvelusta kunnolla. Pian ährään aivan jotakin muuta. Sitä paitsi jumalanpalvelusta tullaan aivan liiaksi ”seuraamaan”, ikään kuin olisi esiintyjiä ja yleisö. Tätä ”väärää” vaikutelmaa saattavat kantaa hyvinkin mukanaan kaikenlaiset tangot ja temput kirves tai lakki kourassa.
Yksi tympeimpiä TV-jumalanpalveluksia on jouluaamun palvelukset vuosi vuodelta. En arvostele pappeja, enkä kirkkomuusikkoja, kuoroista ja tekstinlukijoista puhumattakaan. Televisioruudusta näkyvä ja ”kuuluva” maisema on lähes lohduton. Kirkko saattaa olla täydenpuoleinen. Ihmiset ovat ottaneet ovensuusta virsikirjan, ja siinä se on koko palveluksen ajan avaamattomana penkin selkänojan telineessä. Avattukaan kirja ei liiemmin heiluta huulia. Varttia pitempään en kestä tätä näkyä. Jumalanpalvelus ei ole laulukoe, eikä musiikkiopiston tasokoe. Laulakaa vain rohkeasti, sillä nuotin vieressä löytyy aina runsaasti tilaa, kehotan. Joskus kehotus toimii. Kokeilkaa käytännössä!
Elämä ja jumalanpalvelus koetaan jatkuvana suorittamisena. Elämä on elämää, eikä suorittamista. Jumalanpalvelus on sekin elämää, josta suorittaminen saisi loistaa poissaolollaan.
Mihin katosi yhteisöllisyys, vai liekö sitä Savossa ollutkaan! Meillä Maaningalla on iso ja kaunis kirkko. Tilaa on valita paikka, vaikka mistä. No, eihän se paikka suinkaan löydy vaikka mistä. Moni istuu sunnuntaista ja vuodesta toiseen täsmälleen samalla paikalla. Vaikka nimilappuja ei olekaan, niin varmaan voisi löytyä persoonalliset kannikan jäljet penkistä tai kengän kuvat lattiasta. Luterilaisuudessa, jota pietismin yksilöä korostava hurskaus maustaa, tullaan yleensä kirkkoon olemaan yksin Jumalan kanssa ja hänen edessään. Yhteydelle ja ykseydelle viitataan kintaalla, että eihän sen aika sentään vielä ole: ”Yhtehenkö tulla saamme tuolla puolen Jordanin? Autuaitten suureen joukkoon, ikirauhan majoihin?” Yhteisessä toivossa olisi paljon parempi elää jo nyt. Läheisyys ja läsnäolo eivät haittaisi tässäkään ajassa, ei kirkossa, eikä kirkkorakennuksen ulkopuolella. Lapsia ei siis tuoda kirkkoon hokkuspokkus-tempuin, vaan sillä ajatuksella, että ”kaste kantaa” ja ”kasvatus kannattaa”. Paljosta saan olla kiitos vanhemmilleni, ja heistä saan kiittää Jumalaani, auttajaani. Isä on jo odottamassa taivaan kodissa. Hänen on siellä hyvä olla. Rakkaus asettaa rajoja. Rajat eivät ole pakkovaltaa, jos rajat nousevat aidosta rakkaudesta. Eihän nuori niitä samalla tavalla koe, mutta ehkäpä jo viiden vuoden päästä. Ei ole suurta viisautta opettaa lastaan täyttämään lompakkoa. Täytä sydämesi! Siinä viisaampi kehotus. Jatkaa voisi näin: Uskolla, toivolla ja rakkaudella Pyhän Hengen voimassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti