Voimmeko elää ilman sunnuntaita, jos pidämme itseämme kristittyinä

Nykyinen meno hirvittää (en tarkoita hirvivaaraa tai katkoja riista-aidoissa)

 

Voisimmeko kristittyinä elää ilman sunnuntaita eli Herran päivää? Ilman sunnuntaita emme ole muuta kuin nimikristittyjä. En toki halua esitellä mitään ankaraa kirkossakäyntipakkoa, mutta ihmettelen kyllä kaiken kaikkiaan, että lepopäivästä on tullut maallistumisen esimerkki!

Herran antama lepopäivä on muuttunut surffailuksi kaamean suurissa kauppakeskuksissa. Sinne sitä riennetään tyhjentämään lompakkoa ja yltämään kohti seuraavaa luottorajan korostusta. Tätä ajatellaan kai lähinnä viihteelliseksi asiaksi. Megamarketteihin mennään viihtymään koko perheen voimin. Samalla kaarretaan kirkon jos toisenkin ohi niihin katsomatta.

Sunnuntain pyhyys ja arjenkin pyhyys ovat haihtumassa. Niiden suhteen voidaan kohta laulaa jotenkin samoin kuin kotoisasta suvestakin: ”Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran...” Ehkäpä laulua muistellaan joskus tulevaisuudessa tähän tapaan: ”Näin lunta kesällä kerran.” Toki sekin pitää paikkansa. Vuonna 1982 satoi lunta kesäkuussa. Kävin sinä kesänä rippikoululeirini.

Suvivirsi tuntuu tuottavan nykyihmiselle ahdistusta. Siitä ollaan karsimassa pois kaikkinainen ”tekopyhyys”, siis se, että olemme ja elämme Jumalan kämmenellä. Tällä on se yhteys jo sanottuun, että kysymys on Herramme luomakunnasta samoin kuin Herramme päivästä, jota tutummin sunnuntaiksi kutsutaan. Nykyisessä menossa korostuu selkeästi tämänpuoleisuus. Tässä, tässä ja nyt, on kaikki monen mielestä. Minä vain en ymmärrä tästäkään kaikesta kaikkea, joten tämänpuoleista ei mielestäni pidä viljellä aivan ainoana totuutena. Tällä menolla kun elämästä katoaa terveellinen syvyysulottuvuus. Se on vaarallista, sillä todelliset anteeksiannon ja rakkauden sanat kaikuvat taivaassa asti. Sen lupaa Raamattu. Se, mikä on vapautettu maan päällä, on vapautettu taivaassa. Eipä tarvitsisi siis väen vängällä raahata eilisen vääriä tekoja, virheitä ja suoranaisia syntejä enää huomiseen, eikä edes tähän päivään. Tämähän se alkuperäinen ajatus on, ja sunnuntain perustehtävä.

Sunnuntai on joutunut suvaitsemattomuuden ja liberaaliteologian temmellyskentäksi. Suvaitsemattomuus ei siedä erilaisuutta, joka nousee erilaisista tulkinnoista, jotka sinänsä voivat olla aivan luonnollisia. Jokainen Raamattuaan lukeva myös tulkitsee sitä. Kyse ei ole vain liberaalien uustulkinnoista, vaan jokaisesta hetkestä Raamatun äärellä. Sillä, joka ei mielestään tulkitse Raamattua, ei todennäköisesti ole ihmeempää toimintaa aivoissakaan. Kirkkoon ei enää astuta sisälle, koska erilaiset tulkinnat eivät vain kohtaa, vaan törmäävät aivan päistikkaa.

Joskus opin että luterilaisuudessa uskon ja elämän ylin ohje on Raamattu. Jonkin verran se sitten hätkäytti, kun luin, että tämähän kuuluu reformoituun, ei siis luterilaiseen näkemykseen. Tämänpuoleisissa riittää arkijärki, ei siinä Raamatulle ole tarvetta. Minä luulin aivan toista vielä äskettäin. Luterilaisen käteen riittää siis sanomalehti pelkästään. Sieltä löytyy arjen teologiaa joka lähtöön. Mitä on tämä arjen teologia? Minä en tiedä kutsua sitä teologiaksi, siis opiksi Jumalasta.

Olen huomaavinani, että minussa on heräämässä ”pieni konservatiivi”. Mutta, älä huoli. Minä olen huolissani ihmisten pelastumisesta ja siihen liittyvistä perusasioista. Naispappeutta en silti vastusta, sillä on vain pappeutta, johon kirkossani vihitään niin miehiä kuin naisia. Miten siinä sunnuntaille kävisikään, jos ei kohta enää ole miehiä Kristuksen evankeliumia julistamaan? Pitäisikö laittaa kirkon ovet kiinni? Ei kai sillä suurta väliä ole, kuka ja minkä näköinen immeinen sitä evankeliumia puhtaasti julistaa, kunhan nyt edes joku julistaa! Epäpyhiä ämmäin loruja suoltaa hyvin moni kirkonmieskin. Siitä tulikin mieleeni se, että luterilaisen opin mukaan pappi on tavallinen ihminen. Jotenkin tuntuu, että kaikki papit ovat tavallisia ihmisiä. Vai mitä se kertoo, mitä kaikkea papit ovat tehneet niin kotimaassa kuin ulkomailla? Yhdysvalloissa pappien pahat teot ovat viemässä joitakin hiippakuntia konkurssiin. Ei sekään oikein käy, että sunnuntain elän hurskaasti, mutta muut päivät muun teeman alla. Sunnuntain pyhyydestä taitaa riippua myös arjen pyhyys. Jos arjesta katoaa pyhyys, emme kunnialla voi kantaa kristityn nimeä. Tärkein jumalanpalvelus kuitenkin tapahtuu kaikkien pyhien palvelusten välillä. Tähän palvelukseen saamme kaikki uusia voimia, uutta sisältöä, uutta suuntaa ja uutta rohkeutta kukin oman kirkkomme jumalanpalveluksista, olivatpa ne luterilaisia messuja, katolisia messuja, ortodoksisia jumalallisia liturgioita tai vapaakirkollisia kokouksia.

Jumala on historian Jumala ja me olemme sen jatkumoa!

Puhe Maaningan koulujen kevätkirkossa 31.5.2008

 

Alussa oli sana! Näinhän se oli, eikö vain! Ensimmäisestä sanasta iloitaan ja riemuitaan. Miten ihmeelliseltä se on mahtanut kuulostaa isän ja äidin sekä isovanhempien korvissa, se ihka ensimmäinen sana. Siitä hetkestä on kuljettu jo pitkä matka tähän koulunpäätösaamuun. Nyt tulevat vanhat ajat mieleen. Ennen koulut päättyivät aina 31. toukokuuta. Mutta eipä muistella näitä menneitä, vaan mennään vielä pitemmälle saakka. Luomiseen saakka.

Sinne johdattavat juuri nuo sanat: ”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Mutta miksi ihmeessä pitäisi mennä luomiseen asti? Kuin omiaan sinne johdattaa meitä kaikkia parhaillaan ympäröivä luomakunta. Luovuus on mahtava voima. Tunnet varmaan jonkun ”luovan” ihmisen. Tämän päivän raamatuntekstit kertovat, että tällä inhimillisellä luovuudella, jopa luovalla hulluudella ja kauneudella on syvempi ulottuvuus kuin vain pinnallisesti inhimillinen.

”Alussa oli sana. Sana oli Jumalan luona ja sana oli Jumala.” Toisin ja ehkä hiukan helpommin sanoin tämä kuuluu näin: ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.” Tänään on ilmassa paljon iloa ja riemua. No, ehkä joku ei ole aivan viimeiseen asti tyytyväinen jostakin numerosta. Muistan, miten minua aikoinaan harmitti kun ylioppilaskirjoituksissa reaali jäi pisteen päähän siitä ainoasta ällästä. Ensi harmituksen jälkeen tuo lopulta vähäinen asia ei ole tahtia juuri haitannut. Olipa niin tai näin, niin saamme iloita siitä, että juhlailoa ja muunlaisiakin tunteita jakaa kanssamme Jeesus. Jos tämä päivä on kirkas, niin Jeesus tekee jokaisesta päivästä vielä kirkkaamman. Jeesus kun on aina sama. Eilen hän auttoi ja kirkasti päivää. Tänään hän samoin saattaa meitä yllättää iloisesti. Huomisen suhteen varminta on se, että Jeesus on läsnä, sillä hän on ylösnousemuksessa astunut jo huomiseemme.

”Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” Miksi tämä menneen ajan muoto eli imperfekti? No siksi, että eihän meidän kenenkään elämä ole historiatonta. Sitä kai koulunkin tehtävänä on opet­taa. Kirkko puolestaan on aina opettanut, että Jumala on historian Jumala. Jumala toimii historiassa, mutta ei virheitä toistaen, vaan pikemminkin virheitä korjaten. Paras osoitus tästä on juuri Jeesus. Jeesus kosketti ja korjasi, hoiti ja paransi. Kun tietokoneissakin on erilaisia virheenkorjausohjelmia, niin on meille ihmisillekin sellainen tarjolla, ja ohjelman nimi on siis Jeesus. Tämän ohjelman toimintaa voi kuvata oikeaksi valohoidoksi. Tämä alkukesä kertoo väkevällä tavalla siitä, miten valo herättää elämää, valo ja lämpö.

Kasvit kääntyvät kohti valoa. Niin tekevät ihmisetkin, mutta joku voi silti eksyä pimeyteen. Meidän tulisi yksilöinä ja yhteisöinä elää ja toimia niin, että kaikkien olisi hyvä elää. Viime talvena on Suomessa ja Maaningallakin jouduttu käymään läpi sellaisia tapahtumia, joita ei vielä äsken pidetty mahdollisina. Lapset ja nuoret tarvitsevat aina turvallista aikuista ja turvallista läsnäoloa.

In hoc signo vinces (pidäthän rukousta elonmerkkinä Jumalan edessä)

In hoc signo vinces eli tässä merkissä voitat

Luterilaisessa kirkossa ei monen mielestä puhuta tarpeeksi Pyhästä Hengestä. Ehkä asia on näin. Taannoinen jumalanpalvelusuudistus teki yhden tärkeän muutoksen. Ennen uudistusta nimettiin kirkkovuoden pisimmän kauden pyhäpäivät Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän mukaan. Silloin puhuttiin myös kirkkovuoden juhlattomasta kaudesta. No, eihän se nyt aivan juhlatonta ollut. Onhan jokainen sunnuntai Herran päivä ja pieni pääsiäinen. Uudistuksen jälkeen kirkkovuoden jälkipuoliskon pyhien laskenta aloitetaan helluntaista. Kirkkovuoden suurin jakso onkin Pyhän Hengen aikaa ja seurakunnan aikaa. Kristus ei ole näkyvänä seurakuntansa keskellä, vaan sanan ja sakramenttien kautta Pyhän Hengen voimassa. Seurakunnan ajassa korostuu inhimillinen vastuu Jumalan antamasta tehtävästä: menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.

Seurakunnan aika eli Pyhän Hengen aika korostaa sitä, että Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Jumalalla ei ole muita jalkoja kuin meidän jalkamme. Seurakunnan kollektiivinen muisti on tallentanut kestävästi sen, mitä Jeesus teki ja sanoi. Jeesus meni sinne, minne tämänkään päivän hurskaat eivät edes päätään käännä. Jeesus kosketti sairaita ja syntisiä. Jeesus, joka on läsnä jokaisen uskovan sydämessä Pyhän Hengen voimassa. Tämä Jeesus sanoo: ”Missä minä olen, siellä on oleva myös minun palvelijani.” Eroa muuten on sillä, sanoiko Jeesus vai sanooko Jeesus! Jeesus sanoo! Me emme muistele menneitä, kun kuuntelemme raamatunlukua, vaan me kuulemme Kristuksen, elävän Jumalan äänen. Jeesus ei puhunut vain ensimmäisille seuraajilleen, vaan hän puhuu meillekin Pyhän Hengen voimassa. Psalmien kirjasta löytyy oivallinen rukous jokaiselle meistä: ”Herra, avaa minun huuleni, niin minä julistan sinun kunniaasi”. Tämä rukous on sydämeni huulilla kun nousen saarnastuoliin. Jokaiseen aamuunkin se sopii ensimmäiseksi rukoukseksi.

Mutta tiedän vielä paremman tavan aloittaa ja päättää kristityn päivä. Siunaa itsesi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sillä silloin rukoilet, että Jumala siunaisi ajatuksesi, tunteesi ja tekosi. Näin voisivat tosin alkaa myös radion aamu- ja iltahartaudet. Joskus niitä ei erota muista pakinoista muuten kuin loppumusiikin avulla, eikä välttämättä silloinkaan. Minua ilahdutti suunnattomasti kerran se, kun seurakuntapiirin maallikkovetäjä aloitti kokoontumisen trinitaarisesti. Eipä ole epäselvyyttä siitä, missä merkeissä kokoonnutaan. Siis hyvissä merkeissä, sillä meidän kanssamme on Jumala. Tätähän Jeesus meille uskoville merkitsee. Hän, joka rukouksissa puhuu kanssamme. Jeesus kävi, kuten tunnettua, tapansa mukaan synagogan jumalanpalveluksissa. Kauas olemme suistuneet näistä Jeesuksen askelista. Eipä mieleen muistu nykykristityllä sekään, mitä Jeesus sanoi kadunkulmissa toimivista hartaudenharjoittajista. Eihän rukous ole ensisijaisesti mikään toimitus tai velvollisuus, vaan se on hengittämistä ja siten elonmerkki, paremmin sanoen elämää. Rukous on yhtä luonnollista ja elintärkeää kuin hengittäminen. Emme saisi tehdä siitä suoritusta, jonka määriä sitten esittelemme kanssaihmisille tai Jumalalle. Eihän hengittämisellä ole ääriä tai määriä!

Niin kuin kukaan ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voi sanoa ”Jeesus on Herra”, niin ei ilman Pyhän Hengen vaikutusta voida puhua rukouksestakaan. Rukous on ihmisen reaktiota koettuun avuntarpeeseen, onneen ja menestykseen, mutta joka tapauksessa erityisesti Jumalan aktioon, siihen että hän on antanut meille Henkensä, meille Kristukseen kastetuille. Yhtä vähän kuin kukaan voi ”pumpata” itsestään uskoa esiin, yhtä vähän kukaan voi synnyttää itseään rukoukseen. Jos rukous on suoritusta, voimme erehtyä lähes saman tien luulemaan rukousta kaupankäynniksi ihmisen ja Jumalan välillä. Unohdamme sen, että Jumala on ihmistä suurempi, ja että hän on jotain aivan muuta kuin käsityksemme hänestä. (ganz anderes)

Kaupankäynnistä tuli mieleeni veljeni ammoiset soittotunnit. Aloimme käydä tunneilla samaan aikaan. Veljeni motivaatio loppui vähitellen. Lopun alkua oli varmasti se, että vanhempiemme piti maksaa veljelleni, että hän lähtee tunneille. Voiko näin käydä uskonelämässä? Jos siltä tuntuu, muista, että sinussa on Henki, joka synnyttää jokaisen todellisen rukouksen:

“Rakkaus, opeta minua, hengähdä minussa, Vihanta Henki, että minusta kumpuaisi puhdasta vettä, että huokaus kohti hyviä tekoja saisi kyyneleet virtaamaan ja suloinen tuoksu tulvahtaisi pyhästä työstä. Päivällä tahdon harjoittaa tyyneyden hyvettä ja yöllä voidella kaikki kivut.” (Hildegard Bingeniläinen)

Kumman jäljessä kuljemme, katoavan vai katoamattoman?

Ajankohta: 2. sunnuntai helluntaista (25.5.2008)

Otsikko: Katoavat ja katoamattomat aarteet

Evankeliumi: Luuk. 12: 13–21

Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon." "Mitä?" kysyi Jeesus. "Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" Hän sanoi heille kaikille: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa."  Ja hän esitti heille vertauksen: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."

Saarna

Maaningan kirkossa

 

Kun tulee puhe katoavista aarteista, niin varsin usein käännämme huomion ulospäin omasta elämästämme. Toteamme, etteihän meillä juuri mitään ole. Tämä se on meille kaikille tuttua hurskastelua ja ulkokultaisuutta. Tuolla naapurilla ovat asiat varmasti paljon paremmin, katsokaapa sinne!

Me elämme ulkonaisen runsauden ja yltäkylläisyyden keskellä. Valitamme kyllä polttoaineiden hintojen olevan hirveitä, ja tankkaamme tankin täyteen mukisematta. Oikeasti köyhillä ei ole varaa ajaa autolla. Toisin sanoen juuri nämä katoavat tavarat ja aarteet ovat silmiemme edessä jatkuvasti, ja täyttävät liian usein myös sydämemme. Elämämme pinnallistuu ilman että siinä tuntuu mitään ongelmaa olevan. Vain hetki, ja elintasosta, jonka olemme saavuttaneet, muodostuukin vähimmäistaso, jonka alla vaanii kurjuus ja kuolema.

Mikä sitten on katoavaa? Eiköhän kaikki se, mikä ei lähde mukana hautaamme. Eiköhän kaikki se, mitä ei taivaassa tarvita. Vaikka juuri mitään ei lähde mukaan täältä, me silti vingutamme visaa ja nostamme luottorajoja. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn, sillä onhan tämä tuiki tuttua itsellekin. En tosin asu omakotitalossa, vaikka kyllä kai kirkkoherran pitäisi, kun noita pappiloitakaan ei juuri ole olemassa. Me elämme niin kuin taivaan Isä ei pitäisikään lapsistaan huolta. Yritämme varmistaa tulevaisuuden ja terveyden rakentamalla katoavia kulisseja ympärillemme.

Mitä voimme pitää katoamattomana? Apostolinen uskontunnustus on lausuttu kristillisessä jumalanpalveluksessa noin 1700 vuoden ajan. Eikö se jo ole jotain pysyvää ja myös muuttumatonta? Ei, se ei ole vastaus kysymykseen. Mutta se kyllä viittaa katoamattomaan. Uskontunnustuksessa me tunnustamme uskomme Jumalaan, ”jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi”. (Jaak. 1:17) Jumala, joka on rakkaus, on iankaikkinen, siis katoamaton. Tuntuuko siis ajatus katoamattomuudesta kaukaiselta? Onko se millään tavalla osa elämäämme? Ihminen ei tunnetusti näe nenäänsä pitemmälle. Eikä aina myöskään nenän taakse. Mutta, jos puhumme uskosta, toivosta ja rakkaudesta, niin puhe väkisinkin liippaa varsin läheltä Jumalaa. Tokihan nykyihminen pyrkii puhumaan uskosta, toivosta ja rakkaudesta täysin maallisina käsitteinä, mutta eipä tuollaisesta puheesta tule kovinkaan uskottavaa ja luontevaa. Usko, toivo ja rakkaus ovat säilyneet kautta sukupolvien ketjun. Sopii siis kysyä, mistä ne saavat voimansa? Niiden laita taitaa olla samoin kuin Kristuksen kirkonkin. Jos kirkko olisi täysin inhimillinen todellisuus, niin olisi se haihtunut omassa mahdottomuudessaan jo kaksi vuosituhatta sitten. Uskon, toivon ja rakkauden kautta avautuu katoamattomuus meille, ihmisille, jotka luulemme että usko, toivo ja rakkaus olisivat ostettavissa. Kaikki ne liittävät ihmisen johonkin itseään suurempaan. Me uskomme sillä uskolla, jolla eivät vain isäimme ennen meitä ole uskoneet, vaan jollaista ainoa Poika osoitti Isäänsä ja meidän Isäämme kohtaan. Me toivomme sillä toivolla, joka kestää vaikka inhimillistä toivoa ei olisi: ”Sinä saat olla luottavalla mielellä, sillä toivo elää, olet turvassa.” (Job. 11:18) Me rakastamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on rakastanut ensin meitä, sillä mitään muuta todellista rakkautta ei ole. Raamatullista käsitettä ”rakkaus” voidaan valaista näillä Laulujen laulun sanoilla: ”Paina minut sinetiksi sydäntäsi vasten, pane sinetiksi ranteesi nauhaan. Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.” (Laul. l. 8:6-7) Kun siis nykypäivän ajatuksia ja sanoja rakkaudesta verrataan raamatulliseen käsitteeseen, voidaan todeta että rakkaus on paljon enemmän. Oikeastaan iltapäivä- ja aikakauslehdistä voimme lukea sen, mitä rakkaus ei ainakaan ole.

”Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä.” (Ps. 111:2) Herran suuret teot tuntuvat jäävän kaiken katoavan sälän alle. Mutta onneksi tällainen tuntu ei ole koko totuus. Miksi me niin usein murehdimme vähäistä uskoamme, emmekä tunnusta, että sekin vähä kantaa meille Jeesuksen Kristuksen ja koko hänen armonsa ja rakkautensa? Uskon kautta ymmärrämme osallisuutemme katoamattomuudesta. Me kuitenkin huolehdimme ja hätäilemme niin monenlaisten kysymysten keskellä, että yksinkertaisesti olemme liian lähellä itseämme nähdäksemme kokonaistilanteemme selkeästi. Usein tällaisessa tilanteessa auttaa se, että voi puhua jonkun toisen kanssa. Kaikkein parhaimmaksi avuksi Jumala on antanut meille Jeesuksen, sydämen aarteen. Meidän täytyy jokaisena päivänä pyytää Pyhää Henkeä avuksemme, sillä Jumalan Henki on lohdutuksen Henki, viisauden Henki, rakkauden Henki, toivon Henki, totuuden Henki. Pyhä Henki on toinen Puolustaja. Toinen Puolustaja on itse Vapahtajamme, Jeesus Kristus, Kristus Jumala. Pyhä Henki synnyttää kristityssä synnintunnon, jota me kaikki tarvitsemme, jotta ymmärtäisimme, millä tavoin Jeesus puolustaa meitä syntiä ja turhuuden henkeä vastaan, mutta ennen kaikkea todellista pahuutta vastaan. Meille tärkeässä virressä lauletaan: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan.” (Vk. 600) Pahan valta on myös mammonan valtaa, jota ei lainkaan tarpeeksi kammoksuta. Kun uskomme Herraan Jeesukseen, niin meillä on katoamaton aarre taivaassa. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi!

 

Luoja tietää, mutta kertooko!

Kirkko kirkossa?

Kristus itse on todellinen Kirkko! Hän on tosi viinipuu, kuten pyhä Raamattu todistaa. Pyhässä puussa on tuuhea oksisto, jota yhä vain jaetaan ja jaetaan. Jaetaan ja jaetaan! Eiköhän suunnan pitäisi olla kuitenkin sen, että Kristus-puuhun oksastetaan. Nykyään tuntuu, että yhteisestä puusta irrotetaan yhä uusia oksia. Tätä tapahtuu suvaitsemattomuudessa, oikeassa olemisen pakossa, tuomitsemisen halussa, siis silloin, kun ”kirkko kirkossa” toteutuu suojamuurien rakentamisena. Sen sijaan, että näkisimme sen, mikä kaikkia kristittyjä yhdistää, näemme vain sen, mikä erottaa, ja savuavat rauniot.

Mielelläni ajattelisin, että elämme sentään jonkinlaisessa jatkumossa, joka on saanut alkunsa Kristus-tapahtumasta (noin vuonna 30 jälkeen Kristuksen syntymän). Jumalan perhe näyttää kuitenkin olevan kuin aivan tavallinen suku perintöriitoineen. Siinä ne siteet ja suhteet paukkuvat ja katkeavat jo kauan ennen kuolemaa. Suvuista ja kirkoista kun lähdetään nykyään ovet kolisten. No, eihän tässä ole mitään uutta.

Ilmaus ”Katolinen kirkko Suomessa” on mielestäni erinomainen. Muistankohan oikein, että jokin aika sitten Luterilaisen maailmanliiton suunnalta heitettiin ehdotus, että täällä olisi myös ”Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa”. Olisi se minusta parempi. Se nimittäin kertoisi, että kuulumme täällä johonkin, mikä rikkoo ihmisten asettamat maantieteelliset rajat. Ajatus ei varmaankaan mene läpi ihan hetkessä. Nationalismin takia kun ei tarvitse mennä Balkanille saakka. Minäkin kuulin lapsuudessa, että ”Suomi suomalaisille, roskat Ruotsiin!”

Tilanne niin idässä kuin lännessä arveluttaa. Hengellinen ja maallinen vallankäyttö lyövät kädet yhteen vieläkin esimerkiksi maallisten vaalien tullen. Luulin vielä äskettäin, että Kristus olisi kaiken siunaaja ja pyhittäjä, nimittäin niin, että kaikkea mahdollista liikehdintää ei toki siunata, vaan että mitään todellista siunausta ei ole ilman Jumalan pelastavan tahdon etsimistä ja noudattamista. Mutta eipä mitään uutta auringon alla. Liittoutuminen vallanpitäjien kanssa, uskonnon ja maallisen vallankäytön sotkeminen varmaan aiheutti idän ja lännen eronkin vuonna 1054. Tuskin siihen pelkkä ”ja Pojasta” riitti.

Kirkko kirkossa –mentaliteetti johtaa monet siihen vakaumukseen, että vain ”tässä joukossa” voi pelastua. Hulluimmillaan se on sitä, että esimerkiksi vain kirkkoslaavin kielellä pääsee taivaaseen. Ei kuitenkaan tarvitse mennä rajan taakse. Kotoiset herätysliikkeet ovat juhlapuheissa kirkon rikkaus, mutta kyllä niistä riesaakin riittää. Suurin herätysliikkeistämme on sitä mieltä, että vain heidän joukossaan voi pelastua. Minäkin kurja syntinen olen vain leipäpappi, kun en ole uskomassa(, enkä edes Yrjö Massa). En todellakaan väitä, että kuuluminen kirkkoon tai sen herätysliikkeeseen olisi pelastuksen tae. Mutta kyllä sen toki pitäisi toimia pelastusasian hyväksi. Vain Kristukseen ”kuuluminen” pelastaa. Eikä Kristusta, herra paratkoon, ole jaettu. Se ei yksinkertaisesti tapahdu ihmisten toimesta. Se ei ole mahdollista!

”Kirkko kirkossa” ei toteuta sitä suomalaista seinät leveällä ja katto korkealla –ajattelua, jossa kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kultaiset ajat. Nykyään on tapana ottaa oikeus omiin käsiin niin maailmassa kuin kirkossakin. Omaa oikeutusta ajetaan eetteriin kuin käärmettä pyssyyn.

Kirkosta ulos johtaa sitten myös sellainen ajattelu, että jos Raamattu kirjoitettaisiin tänä päivänä, tulisi siitä toisenlainen. Raamattu on tässä ajattelussa vain ja ainoastaan inhimillinen kirja. Ei siinä mitään aikojen täyttymisiä tarvita. Ei tarvita odotusta ja kyselyä, johon Jeesus on vastaus. Tulikin mieleeni rippikoulu, jossa muutaman kerran olen antanut leikkimielisen mutta silti vakavan tärpin loppukertauskoetta varten. Olen sanonut, että paras vastaus useimpaan kysymykseen on Jeesus. Ei nyt tietysti ihan kaikkiin, mutta aika moneen kuitenkin.

Välillä tuntuu, että tämä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (toistaiseksi) laatii julkilausumia ja erilaisia ohjelmia samalla periaatteella kuin Euroopan Unioni. Jumalaa ei nimittäin turhan usein mainita. Ehkä taustalla on pyrkimys tietynlaiseen yleispätevyyteen, mutta joskus kahvista tulee tulvaveteenkeitetyn laihaa.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (toistaiseksi) on suuruuden ongelma. Sen täytyy miellyttää kaikkia, niin äkkivääriä tosiuskovia, kuin varsinkin pitkälle maallistuneita pulliaisia. Kun kumartaa joka suuntaan, niin Jumala voi siinä kumminkin unohtua. Olisi hyvä, jos luterilaisten kirkkojen yhteinen kirkkohallitus sijaitsisi vaikka jossain Genevessä. Silloin luterilainenkin kirkkolaiva olisi kenties vähemmän erilaisten tuulten heiteltävissä. Luoja tietää, mutta tuskin kertoo!

Ihminen tarvitsee juuria, niin sinäkin!

Missä ovat uskon juuret?

Minulle ja monelle muullekin on rakas kirja Antoine De Saint-Exupéryn satukirja Pikku Prinssi. Kirjassa on tärkeä aihe juurista: ”Pikku prinssi kulki erämaan halki, eikä tavannut kuin yhden kukan. Vain aivan mitättömän kukan, jolla oli kolme terälehteä. – Hyvää päivää, sanoi pikku prinssi. – Hyvää päivää, vastasi kukka. – Missä ovat ihmiset? pikku prinssi kysyi kohteliaasti. Kukka oli kerran nähnyt karavaanin kulkevan ohi: - Ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän. Näin heidät vilaukselta vuosia sitten. Mutta ei milloinkaan tiedä, mistä heidät tapaa. Tuuli kuljettaa heitä. Heillä ei ole juuria, ja se on kai aika harmillista.  – Hyvästi, sanoi pikku prinssi. – Hyvästi, vastasi kukka.”

Minulla on varsin usein hiukan samanlainen tuntu kirkossa:” Missä ovat ihmiset? Luulen, että niitä on noin kuusi tai seitsemän.”  Tosiaan, monenlaiset tuulet tuntuvat kuljettavan myös nykyihmisiä. ”Muuttuuko (siis) ihminen, ja mihin suuntaan?”, kuten kauniissa profaanissa laulussa lausutaan.

Niinpä niin, karavaanikin tuntuu joskus kulkevan, ja koirat haukkuvat. Jumalanpalvelusuudistus on mennyt monen mielestä puolitiehen ja joittenkin mielestä täysin turhaa. Minä olen aivan toista mieltä. Uudistus oli tärkeää paluuta kohti juuria. Meillä on suuri liturginen aarteisto olemassa, mutta niille tahtoo moni tehdä kuten aikoinaan eräs Ruotsin kuningas, joka aikoinaan ulosmittasi kirkon maallisen omaisuuden. Tänä päivänä jotkut haluavat Satumaa-tangon kirkkoon selittäen sen olen täynnä arjen teologiaa. Mitä on sellainen teologia, joka ei mainitse Jumalaa lainkaan? Tämä kysymys koskee myös Juice Leskisen poplyriikkaa. Taannoinen reformaatio ei halunnut heittää suinkaan kaikkea pois. Meillä kaikilla on monessa mielessä yhteinen perintö. Tuhat yhteistä vuotta on tärkeä aihe meille muistettavaksi.

Kunnioitan suuresti niin ortodoksista kirkkoa kuin roomalais-katolista kirkkoa. Ne ovat niitä laivoja, jotka tämän nykyajan tuulissa kääntyvät tarpeeksi hitaasti. Ei nimittäin ole tarpeellista seurata kaikkia tuulia, sillä kirkko on kyllä maailmassa, mutta ei maailmasta. Kun katson hengellisessä mielessä idän ja lännen vanhoja kirkkoja, niin tunnen kääntäväni katseen samalla omiin juuriini. Jos luterilainen kirkko on minulle äiti, niin roomalais-katolinen kirkko on isoäiti, jota lapsenlapsen on syytä kunnioittaa. En ole luonnollisesti aina ymmärtänyt omaa äitiäni ihan varmasti. Minulla on tunne myös, että en edes tiedä isoäidistäni mitään. Näin on muuten omassa elämässäni. Kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin muistini on voinut tallentaa pienen pojan kokemuksia. Kirkollisessa mielessä tilanne ei onneksi ole sama.

Vapaa-ajattelijat tuntuvat pitävän kirkkoa historiallisena jäänteenä, jota maailman tuulet vähitellen haihduttavat. Onneksi hekin siis pitävät kirkkoa historiallisena. Verrataanpa kysymystä kirkon historiallisuudesta Jeesuksen historiallisuuteen. Jeesus-niminen mies on ollut olemassa paatuneimmankin ateistisen tutkijan mielestä. Hänen merkityksestään ollaan toki monenlaista mieltä, mutta olemassaoloa ei enää kiistä kukaan, joka tietää, mitä historia on. Historia ei siis ole vain täynnänsä satuja ja tarinoita. Historia merkitsee siis tärkeää ja aina muistettavaa todellisuutta. Mekin olemme osa historiaa ja sen jatkumoa jo nyt.

Monenlainen juurettomuus lisääntyy maailmassa. Tätä kuvaa hyvin lastenvirren alku: ”Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen.” Huomaa menneen ajan muoto, imperfekti. Lapsia ei opeteta käymään kirkossa, heitä ei tuoda pyhäkouluun, heille ei opeteta ruoka- ja iltarukouksia. Miten olikaan Jeesuksen aikoina. Jeesuksesta kerrotaan, että hän meni tapansa mukaan synagogan jumalanpalvelukseen. Luterilaisuudessa on joskus moitittu tapakristillisyyttä synkin termein. Olisipa kannattanut lukea Jeesuksesta vähän paremmin. Hyvät tavat kaunistavat aidosti, sillä ne eivät koskaan nouse tyhjästä, vaan kertovat, mitä me kunnioitamme ja arvostamme ja pidämme pyhänä.

Olin muutamia vuosia sitten kuusi päivää unkarilaisessa Pannonhalman luostarissa. Lepäsin rukouksessa katolisen benediktiiniperinteen keskellä. Osallistuin palveluksiin, joiden kielestä en ymmärtänyt juuri mitään. Toki luterilaisen messun tunteminen auttaa katolisessa messussa. Sunnuntain toinen messu (muistaakseni) oli täynnä nuoria. Luostarin yhteydessä on poikakoulu. Pojat osasivat totta vie käyttäytyä kirkossa. Genufleksio (polvien notkistaminen) sujui pojilta tummissa puvuissa mallikkaasti. Ei tullut tarvetta antaa korvapuustia kuten kotikirkossa sunnuntai toisen perään, jos saan hiukan pistää omiani eli liioitella. Mietin, miten helposti oppilasvaihdon voisi tehdä. 160 oppilasta Maaningalta Pannonhalmaan, josta saataisiin takaisin 300 poikaa.

Kristillinen kasvatus on parhaimmillaan tarpeellista juurihoitoa. Yhteys kanssakristittyihin voi myös tehdä hyvää ymmärrykselle yhteisiä juuria kohtaan. Miksi ei meillä muka olisi yhteisiä juuria? Jos kerran Kristusta ei ole jaettu, niin eiköhän silloin muistu mieleen mitä Kristus itse sanoi: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Jos lopulta on vain yksi puu, niin eiköhän sillä vain olekin yhteiset juuret. Mitäs sanot siihen?

Sine Domenico non possumus

Pyhän edessä

Olen jo kauan sitten tunnustanut, että olen kokenut olleeni Pyhän edessä. No, ehkä tässä ei vielä mitään ihmeellistä. Mutta kun kaltaiseni luterilainen pappi on kyseessä, ja kun tämän ainutkertaisen kokemuksen ympäristön muodosti jumalallinen liturgia ortodoksisessa kirkossa. Yhtä ainoaa selittäjää tälle kokemukselle en ole löytänyt, mutta jotain tekemistä kokemuksellani on lakkaamattoman rukouksen kanssa. Sitähän ortodoksinen jumalanpalvelus, jota kutsutaan liturgiaksi, aivan konkreettisesti on. Meillä on sama Jumala ja erilaiset perinteet, ja siksi ensi alkuun voi olla vaikea hahmottaa ortodoksisen palveluksen kokonaisuutta. Mutta osallistumalla oppii ja alkaa ymmärtää. Tämä toki koskee myös omaa perinnettä. Tuskinpa kukaan omaansakaan liian hyvin tuntee tai ymmärtää.

Olen totisesti toivonut voivani kokea samaa oman kirkkoni jumalanpalveluksessa. Mutta kun perinteet ovat erilaisia. Meillä, näin minusta joskus tuntuu, mennään kohdasta A kohtaan Ö. Vielä kun joku piispammekin saattaa sanoa, että sanajumalanpalveluksen tulee mahtua tuntiin ja messuun saa mennä korkeintaan vartti enemmän. Itse olen todennut monille, että kun vapaapäivinä mieluusti käyn Valamossa, niin juuri sen takia menen kirkkoon, että sieltä ei heti tarvitse lähteä pois. Papin on tietenkin ymmärrettävä tehtävänsä, sillä jos hän on ulkona kuin lumiukko, niin miten ihmeessä satunnainen seurakuntalainen voi millään päästä sisälle. Pappi johtaa jumalanpalvelusta, mutta seurakunta on sen todellinen subjekti, toimittaja. Ei ole näytöstä. Ei ole esiintyjiä, yleisöstä puhumattakaan. On läsnä oleva, rukoileva, laulava, kiittävä ja ylistävä seurakunta.

Monen monta pyhää yötä, siis pääsiäisenä, olen valvonut ortodoksisessa palveluksessa. Olen ollut kuin tavan seurakuntalainen. Olen laulanut kirkkokuoron riveissä. Olen laulanut pappien kanssa alttarissa kulkematta Kuninkaan ovista. Olen saarnannutkin ortodoksikristiveljille ja –sisarille. Niin, luin sen hienon pääsiäissaarnan, joka on säilynyt Johannes Kultasuun nimen alla. Ei siinä kovin paljon vahinkoa ole varmaan tapahtunut, sillä luen suomenkieltä varsin sujuvasti luterilaisenakin. On ollut upeaa olla mukana pääsiäisriemussa. Sitä aivan odottaa, milloin kajahtaa ensimmäisen kerran ”Kristus nousi kuolleista! – TOTISESTI NOUSI !!!” Ja sitten kirkkoslaaviksi sama, ja kreikaksi, ja ruotsiksi, ja latinaksi. Tuosta tulikin mieleeni, että olen lukenut pyhää evankeliumia Johanneksen mukaan myös ranskaksi, vaikka osaan vain muutaman sanan ruokalistaranskaa. Mutta, mihin ei pyhä ilo innoittaisi.

Viime pääsiäisenä yksi toiveeni toteutui, vaikka se merkitsikin katkoa pääsiäisperinteeseeni ortodoksisessa kirkossa. Meillä oli Maaningan kirkon historian ensimmäinen pääsiäisyön messu. Minä toimin kanttorina ja seurakuntapastori selebroi. Kristikansaa oli noin 70 henkeä, joista suurin osa ennen näkemättömiä (kirkkoon mahtuu reilu tuhat enemmän). Ensimmäisenä lukukappaleena oli luomiskertomusta Genesiksestä. Mietin hartaasti millainen vastausmusiikki voisi tuota hienoa tekstiä seurata. Heureka! Mieleeni tuli Edvard Griegin Aamutunnelmia Peer Gyntistä. Mikä sopisi paremmin seuraamaan kertomusta elämän aamuhetkistä? Olin löytänyt netistä pilipalisovituksen, joka sopi sormiini kuin A aapisen alkuun. Pääsiäisilossa meillä luterilaisilla on vielä varaa kehittyä. Meistä on tullut taitavia siinä, että kätkemme ilon ja riemun niin, ettei siitä kerta kaikkiaan voi olla häiriötä naapurille. Mutta eipä se haittaisi, jos pääsiäisriemusta vähän ja vähän enemmänkin riehaantuisi: KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA! Tuossa tervehdyksessä sitä on jytyä. Luterilainen versio ”hyvää pääsiäistä” on laimea, eikä välitä sanomaa elämästä, joka voitti kuoleman. Samaa en siis vielä kokenut ensimmäisessä luterilaisessa, maaninkalaisessa, pääsiäisyön messussa. Siis samaa kuin ortodoksisessa kirkossa, mutta silti olen onnellinen, että saimme avata oman kirkon oven pyhänä yönä vuonna 2008.

Siunatkaa! Niin kehottaa Raamattu. Miksi luterilainen piispa muuten ei voisi siunata pappejaan, ortodoksikollegansa tavoin. On ihan toista saada esipaimenen siunaus kuin vain sanoa käsipäivää: TERVE!

Onneksi olkoon ja laulu kaikukoon: Muista, Yhteinen Isämme, äitejä valtakunnassasi

Ajankohta: Helluntai ja Äitienpäivä 11.5.2008

Otsikko: Pyhän Hengen vuodattaminen

Evankeliumi: Joh. 14: 15–21

Saarna perhemessussa

Maaningan kirkko

 

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain! Näin on soitettu ja laulettu tyttöystäville ja vaimoille, lasten äideille. Tänäänkin on monella äidillä syntymäpäivä ja tätä laulua ehkä jälleen toivotaan radiossa soitettavaksi: ”Päivänsäteenä pienenä silmiisi kurkistan, herätän sinut unestasi, ja onnea toivotan. Lailla perhosen leijailen korvaasi kuiskaamaan sanat kaikkein kauneimmat, jotka suinkin vain osaan, sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en, suukko poskellesi olkoon sellainen.”

Tänään on kristillisen kirkon syntymäpäivä ja äitienpäivä. Onnea sinulle, rakkain! Jos kahta juhlapäivää täytyy viettää samana päivänä, niin tämä yhdistelmä ei ole lainkaan huonoimmasta päästä. Tänään on kaikkien kristittyjen yhteinen syntymäpäiväjuhla, sillä kirkko muodostuu kristityistä, meis­tä, jotka uskomme Herraan Jeesukseen. Kirkon, seurakunnan elämässä äidit ovat olleet tärkeällä paikalla kaikkina aikoina. Äidit toivat lapsiaan Jeesuksen luokse, ja Jeesus siunasi lapsia ja heidän äitejään. Toivossa väkevät äidit pitivät yllä kirkkoa Inkerinmaalla raskaimpina aikoina.

Vanhan sanonnan mukaan Jumala on sillä Isänä, jolla Kirkko on äitinä. Äidin ja lapsen välinen suhde on täynnä rakkautta, mutta se voi silti tuntua joskus jopa vaikealle. Ajat onneksi vaihtelevat, ja tavat. Siis niin, että huonoista tavoista voi aina palata parempiin, niihin, jotka äiti ja isäkin ovat jo kotona opettaneet. Ihminen ei loppujen lopuksi paljon muutu aikojen saatossa.

Monia ihmisiä on elämässä auttanut rukous, tuo maailman vanhin ja varmin kännykkämalli. Ja missä puhutaan rukouksesta, siellä on puhuttava myös Pyhän Hengen työstä. Pyhä Henki rakentaa ja vahvistaa jatkuvasti Kristuksen kirkkoa maailmassa. Pyhän Hengen toiminta on kristillisen elämän tae sinun kohdallasi, ja minun: ”Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26) Ilman Pyhän Hengen vaikutusta asiat muodostuvat helposti liian monimutkaisiksi. Kristittyinä meidän on turvallista rukoilla Pyhää Henkeä avuksemme: ”Taivaallinen Kuningas, Lohduttaja, totuuden Henki, joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä, hyvyyden lähde ja elämän antaja, tule ja asu meissä ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme.” Pyhä Henki on lahjoitettu meille pyhässä kasteessa. Pyhä Henki on lahjojen lahja. Joskus vaaditaan merkkejä. Olkoon merkki sinulle ja minulle aidosti ja terveesti raamatullinen: ”Jeesus on Herra”. Jos tämän saat lausuttua ulos suustasi, sinulla on Jumalan Henki, Pyhä Henki, Puolustaja, Totuuden Henki, Rakkauden Henki, Uuden Voiman ja Rohkeuden Henki, joka opettaa ja palauttaa mieleemme kaiken, mitä Jeesus on seurakunnalleen puhunut. Niin, se Jeesus, joka on Jumalan täydellisen rakkauden täydellinen kuva, ikoni.

Veni Creator Spiritus

Tule, armon Henki

 

Äsken vietimme helatorstaita ja vappua samana päivänä, toukokuun ensimmäisenä. Harvinainen yhdistelmä! Ja onneksi niin, sillä heleä helatorstai ei pysty maallistuvassa yhteiskunnassa kilpailemaan väljähtyneenkään vappusiman kanssa. Mutta vaikka vappu saisikin pinnallisen voiton pinnallistuvassa maailmassa, niin vapulla ei ole mitään sen kaltaista sanomaa, jota helatorstai eli Kristuksen taivaaseenastumisen juhla riemullisesti julistaa: ”Velkamme suuren maksaja, puolustat meitä taivaassa, Isääsi aina rukoilet ja hänen kanssaan hallitset.” (Virsi 107: 5)

Harvinainen on myös tämänpäiväinen yhdistelmä. Vietämme helluntaita eli Kaikkein Pyhimmän ja Eläväksi Tekevän Hengen vuodattamisen juhlaa ja Äitienpäivää. Helluntai on Kristuksen maailmanlaajuisen Kirkon syntymäpäivä. Kirkko elää jatkuvasti universaalissa todellisuudessa, josta kertoo se, että ensimmäisenä helluntaina paikalla olleet kuulivat kukin puhuttavan omaa kieltään. Ei siis ole sellaista ihmistä, jolle Jumala ei osoittaisi täydellistä armoaan ja rakkauttaan. Ei lähellä, eikä kaukana! Eikä ole sellaista ihmistä, jota Jumala ei voisi käyttää valtakuntansa työssä. Tulihan kerran Kristuksen säälimättömästä vainoojasta pakanoiden apostoli. Helsingin kristillisen opiston palveluksessa toimiva Kari Kukkanen kirjoittaa: ”Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirkossa ja seurakunnassa pitäisi elää lunastuksen eikä syntiinlankeemuksen alaisuudessa. Kaikki ihmisten väliset vääristymät toimivat valitettavasti myös seurakunnissa, vaikka näin ei tulisi olla. Eräs osoitus tästä on hierarkkisuus, naisten alistettu asema ja pappien ja maallikoiden jyrkkä erottelu.
Jos Pyhä Henki saisi vapaasti toimia seurakunnissa, maailma saisi todistuksen Jumalan voimasta ja rakkaudesta. Miksi seurakunnassa pitäisi alistua maailman malleille? Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, orjaa eikä vapaata, miestä eikä naista. Eikö tämä ole paluuta alkuperäiseen luomiseen ja syntiinlankeemuksen voittaminen?” Äitienpäivällä ja helluntailla on paljon enemmän yhteistä kuin vapulla ja helatorstailla. Tämän kertoo vanha sanonta, jonka mukaan sillä on Jumala Isänä, jolla on Kirkko äitinä. Äitejä on kutsuttu ”toivossa väkeviksi” ja siitä syystä ”Jumalan näkeviksi”. Näin on varmasti monen sukupolven äitien laita. Äidit ovat opettaneet rukoilemaan, uskomaan ja toivomaan. He ovat olleet vuosisatojen ajan seurakuntien kivijalkoina ja kantavina rakenteina.  Tänään saamme siis kiittää äitikirkosta ja omasta äidistä oikeastaan siis samoin sanoin: ”Nyt kädet yhteen liitämme ja äidistämme kiitämme. Lahjoita, Jeesus laupias, äidille ilo autuas.” (Vk. 467: 4) Jumala, Isä, elvytä koteja ja kaikkia perheen jäseniä armon Hengellä, lohdutuksen Hengellä, viisauden Hengellä, rakkauden Hengellä. Tule, vihanta Henki! Onneksi olkoon ja laulut soikoon teille: ÄIDIT!

 

Arto Penttinen

pastori, Maaningan kirkkoherra

(Kirjoitettu Uutis-Jousen Evästä elämään –palstalle)

Helluntai ja äitienpäivä

Monia armorikkaita vuosia vietämme, sillä Pyhä Henki synnytti maailmanlaajuisen Kristuksen Kirkon Jumalan tahdosta. Kirkko on Äitimme ja Jumala on Isämme. Näin voimme kiittää kaikesta Jumalaa, taivaallista Isäämme. Äitienpäivä on tärkeä siinä mielessä, että äidit ovat opettaneet meitä rukoilemaan ja toivomaan. Äidin rakkaus on lämmintä ja sydämellistä. Niilo Rauhala on runoillut kauniisti: "Hellästi äidit paina, oi taivaan Isä, aina Poikasi sydämeen. Suo, että kuormat jaamme ja uutta voimaa saamme taas palvelevaan rakkauteen."

Ikuista rukousta meidän puolestamme

Jeesuksen jäähyväisrukous (Joh. 17)

Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi:

"Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut. Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni. Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.

"Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.

"Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.

"Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus. Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.

"Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

"Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

"Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä."

 

Yksin emme työtä tee, toinen toistaan tarvitsee, joten taannoin muokkasin alla olevaa tekstiä SEN:in luvalla, sillä siinä on paljon tärkeää ajateltavaa meille kaikille

Lakkaamaton rukous, isä Antoine Levy 19.1.2008

Espoon Leppävaaran kirkossa 19.1. pidetyssä Ekumeenisen rukousviikon illassa oli teemana Lakkaamaton rukous. Isä Antoine Levyn (kat.) opetuspuhe:

 

I Kun. 18: 36-39

Ja kun oli tullut hetki, jolloin ruokauhri uhrataan, astui profeetta Elia esille ja sanoi: "Herra, Aabrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala, tulkoon tänä päivänä tiettäväksi, että sinä olet Jumala Israelissa ja että minä olen sinun palvelijasi ja että minä olen sinun käskystäsi tehnyt kaiken tämän.

Vastaa minulle, Herra, vastaa minulle, että tämä kansa tulisi näkemään, että sinä, Herra, olet Jumala ja että sinä käännät heidän sydämensä takaisin." Silloin Herran tuli iski alas ja kulutti polttouhrin, puut, kivet ja mullan sekä nuoli veden, joka oli ojassa. Kun kaikki kansa näki tämän, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on Jumala! Herra on Jumala!"

 

Joh.11: 41–44

Niin he ottivat kiven pois. Ja Jeesus loi silmänsä ylös ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua, että olet minua kuullut. Minä kyllä tiesin, että sinä minua aina kuulet; mutta kansan tähden, joka seisoo tässä ympärillä, minä tämän sanon, että he uskoisivat sinun lähettäneen minut." Ja sen sanottuansa hän huusi suurella äänellä: "Lasarus, tule ulos!" Ja kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittyinä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: "Päästäkää hänet ja antakaa hänen mennä"

 

Jokaiselle Kristukseen uskovalle ekumeeninen liike on hämmentävä asia. Niin kuin Kristus sanoo herättäessään Lasaruksen kuolleista, hänen kaikkivaltias Isänsä kuulee aina Poikaansa. Siis jos ekumenia, kaikkien kristittyjen yhteys, on Kristuksen rukouksen kohde, miksi se ei onnistu?  Miksi hänellä, jolla on voima herättää ihmisiä kuolleista, ei ilmeisesti ole voimaa hoitaa tai viimeistellä hänen omaa ja elävää ruumistaan, joka on Kirkko? Yksi mahdollisuus on se, että ekumenia ei ole todellinen Kristuksen rukouksen kohde. Ekumeeniset kristityt ovat väärässä ja fundamentalistit ovat oikeassa: Kristus ei halua ekumeniaa. Ehkä Kristus ajattelee, että vain tämä katolinen kirkko, joka pidättäytyy sekoittumisesta luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kanssa, ansaitsee elämän; tai ehkä hän ajattelee, että tämä oikea Kirkko on vain puhdas ortodoksinen, tai vielä vain puhdas luterilainen kirkko. Jokaisella kirkollisella perinteellä on oikeus väittää, että se omistaa koko totuuden. Mutta nimenomaan tämä tosiseikka osoittaa, ettei yksikään niistä väitteistä voi olla totta. Jos koko totuus ei sovellu yksiin koko totuuden kanssa, se tarkoittaa että tämä koko totuus ei ole koko totuus.

 

Olen tietoinen, että kysymys on vielä jäljellä: miksi sitten ekumenia etenee niin hitaasti jos se ylipäätään etenee? Kaikkien teologisten sopimusten ja ilmoitusten jälkeen kristityt ovat vielä jakautuneet. Toisaalta, todellinen syy, miksi olemme jakautuneet, on tullut paljon selvemmäksi, Kyseessä ei ole uskon sisältö, vaan Kirkon muoto. Kristityt tuntevat yhteyttä siitä, mihin he uskovat, mutta eivät siitä, miten pitäisi elää yhdessä Kirkossa. Itse asiassa tämä ongelma ei koske vielä ekumeniaa sinänsä. Sekä katoliset että luterilaiset ja ortodoksit keskustelevat ja riitelevät hierarkiasta, etiikasta, naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta omien kirkkojensa sisällä. Ne ovat samanlaisia ongelmia, vaikka on muutamia sopimattomia virallisia kantoja. Siis kaikille kristityille kysymys on: mikä on Kirkon muoto, joka olisi Kristuksen tahdolle uskollinen?  Mikä on Kristuksen Kirkon oikea muoto?  En halua ottaa täällä kantaa niihin teemoihin, mutta yksi asia on minusta selvä: vastaukset eivät ole löydettävissä kirjoissa, eivätkä edes puhtaissa inhimillisissä aivoissa. Jolleivät ne tule Pyhän Hengen vaikutuksella, eivät ne ole niitä vastauksia, joita etsimme. Lyhyesti sanoen, jos haluamme, että Jumala kuulisi meitä, meidän pitää kuunnella Jumalaa. Shma Israel. Jumalan kuunteleminen on rukouksen pohja.

 

Ihmetellään, miksi kaikkivaltias Isä ei heti toteuta Pojan rukousta – mitä Jumala odottaa?  Ehkä Hän odottaa meitä. Hän odottaa aikaa, milloin meidän tahtomme sopii Hänen tahtoonsa. Se voi kestää kauan. Jos haluamme, että Jumala kuulisi meitä ja erottaisi heti totuuden valheesta, niin kuin Hän kuuli Elian pyynnön, meidän pitää mennä kuuntelemaan Jumalaa, niin kuin Elia teki. Tämä ei tapahdu tulen voimassa, vaan tuulen hyväilyssä: 1 Kun. 19:11–12  Maanjäristyksen jälkeen tuli tulta; mutta ei Herra ollut tulessa. Tulen jälkeen tuli hiljainen tuulen hyminä. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa vaipallansa". Shma Israel, mitä Jumala sanoo hänen Kirkosta rukouksen hyminällä. Ilm. 2:7 "Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki seurakunnille sanoo". Lakkaamatta.

 

Psalmin tärkeää ja kaunista rukousta meille luoduille ja Kristuksessa lunastetuille

Psalmi 104

Luojan ylistys

Ylistä Herraa, minun sieluni!
Herra, minun Jumalani, miten suuri ja mahtava sinä olet!
Sinun vaatteenasi on kirkkaus ja kunnia, valo ympäröi sinut kuin viitta. Sinä olet levittänyt taivaan kuin telttakankaan
ja tehnyt salisi ylisten vetten keskelle. Sinä otat pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulten siivillä. Sinä teet tuulista sanasi viejät ja panet liekit palvelijoiksesi. Sinä perustit maan lujasti paikoilleen,
horjumatta se pysyy ajasta aikaan. Alkumeri peitti maan kokonaan, ja vedet lepäsivät vuorten yllä, mutta sinä käskit vesiä, ja ne pakenivat, ne virtasivat kiireesti, kun äänesi jylisi. Ja vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit.
Sinä asetit rajat, joita vedet eivät ylitä,eivätkä ne enää palaa peittämään maata. Vuorten rinteille sinä puhkaisit lähteet,
vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet,
villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla. Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä, ja maa kantaa sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi,
että hän saisi leipänsä maasta.
Sinä kasvatat viinin ihmisen iloksi, öljyn hänen kasvojansa kaunistamaan ja leivän hänen ruumiinsa voimaksi. Ravituiksi tulevat myös Herran puut,
Libanonin setrit, jotka hän istutti, joiden oksille linnut tekevät pesänsä, joiden latvoissa haikaroilla on kotinsa.
Vuorten rinteillä asuvat kauriit, ja tamaanit löytävät turvansa kallioista. Sinä panit kuun jakamaan aikaa, ja aurinko tietää laskemisensa hetken.
Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö, ja metsän eläimet hiipivät esiin. Nuoret leijonat karjuvat saalistaan, pyytävät ruokaansa Jumalalta. Kun aurinko nousee, ne piiloutuvat ja palaavat luoliinsa levolle. Mutta ihminen lähtee askartensa ääreen
ja tekee työtään, kunnes on ilta.
Lukemattomat ovat tekosi, Herra. Miten viisaasti olet ne tehnyt! Koko maa on täynnä sinun luotujasi. Niin merikin, tuo suuri ja aava -- miten luvuton lauma siinä vilisee,
parvittain eläimiä, pieniä ja suuria! Siellä kulkevat laivat, siellä on Leviatan, merihirviö, jonka loit telmimään siellä.
Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.
Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat
ja palaavat maan tomuun.
Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot. Olkoon Herran kunnia ikuinen!
Saakoon hän iloita kaikista teoistaan, hän, jonka katseesta maa järisee, jonka kosketuksesta vuoret savuavat!
Herraa minä ylistän koko elämäni ajan, laulan Jumalalle niin kauan kuin elän. Olkoot mietteeni hänelle mieleen,
että saan iloita Herrasta.
Hävitkööt synnintekijät maasta, tulkoon loppu jumalattomista!
Ylistä Herraa, minun sieluni! Halleluja!

Psalmi 80: 15-20 (tätä rukousta rakastan)

Jumala, Sebaot, katso jälleen meihin taivaastasi, katso meitä! Ota hoitoosi tämä viiniköynnös, taimi, jonka oikealla kädelläsi olet istuttanut itseäsi varten, lapsi, jolle sinä olet antanut voiman. Menehtykööt uhkaavan katseesi alla ne, jotka ovat sen polttaneet ja pirstoneet! Mutta suojatkoon sinun kätesi palvelijaasi, joka on oikealla puolellasi, hmislasta, jolle sinä olet antanut voiman. Me emme käänny sinun luotasi pois. Anna meidän elää, me huudamme sinun nimeäsi. Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme, anna meidän nähdä kasvojesi valo, niin me pelastumme.

Rukous Pyhälle Hengelle

Oi sinä jumalallinen Lohduttaja,

Totuuden Henki,

hyvyyden aarreaitta ja elämän lähde.

Sinä, joka annat lahjoja

ja jumalallisen suosion merkkejä,

tule asumaan meissä

ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta.

Herra, luo meihin puhdas sydän

ja uudista meissä oikea henki,

kohtuuden ja puhtauden henki,

hurskauden ja pyhyyden henki,

varovaisuuden ja voiman henki,

tiedon henki, ja pelko sinuun, Herra.

Ole kanssamme ja keskellämme opastaen,

auttaen, vahvistaen ja lohduttaen meitä.

Oi pyhä, armollinen ja hyvä Henki,

herätä minussa lähde,

jonka kyynelin puhdistan pahuudesta sydämeni,

jotta tulisit sinne asumaan.

Sytytä sydämeeni jumalallisen rakkautesi tuli.

Herätä henkiin

ja virvoita minussa pelastavan toimintasi henki,

niin että eläisin sinussa aina ja ikuisesti.

Aamen.

 

Me hengellisesti köyhät ja raajarikot syntiset tulemme luoksesi, Pyhä Jumala

Me tulemme luoksesi Jumala, Luojamme. Sinä olet elämän, kauneuden ja voiman lähde.

 

Me tulemme luoksesi Jumala, Luojamme.

Sinä olet elämän, kauneuden ja voiman lähde.

Poikasi Jeesus on uskon, toivon ja rakkauden tie.

Henkesi on rakkauden tuli, viisauden kirjasin, ykseyden side.

Sinä kutsut meitä kaikkina aikoina olemaan autuuden ihmisiä,

rauhan, rakkauden ja anteeksiannon todistajia.

Sinä kutsut meitä nyt, kun väkivaltaiset erimielisyydet

ja sodat painavat raskaasti ihmisiä monissa maissa.

Kärsimys ja väkivalta on murtanut jo heidän elämänsä.

Me uudistamme kutsusi vastaanottamisen.

Me lupaamme tuoda evankeliumin valoa pimeydessä eläville,

tuoda evankeliumin toivoa hädässä eläville,

tuoda hoitavaa evankeliumia yksinäisille,

vähäosaisille ja syrjäytyneille,

ja tuoda evankeliumin rauhaa jaettuun,

eripuraiseen maailmaan.

Aamen.

 

Pyhän Hengen kirkkorukous

Tule Pyhä Henki

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.
Aamen.

 

Rukous Kaikkein Pyhimmälle Hengelle

Taivaallinen Kuningas

Taivaallinen Kuningas,
Lohduttaja, totuuden Henki,
joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä,
hyvyyden lähde
ja elämän antaja,
tule ja asu meissä
ja puhdista meidät kaikesta synnin pahuudesta
sekä pelasta, oi Hyvä, meidän sielumme.