Luoja tietää, mutta kertooko!

Kirkko kirkossa?

Kristus itse on todellinen Kirkko! Hän on tosi viinipuu, kuten pyhä Raamattu todistaa. Pyhässä puussa on tuuhea oksisto, jota yhä vain jaetaan ja jaetaan. Jaetaan ja jaetaan! Eiköhän suunnan pitäisi olla kuitenkin sen, että Kristus-puuhun oksastetaan. Nykyään tuntuu, että yhteisestä puusta irrotetaan yhä uusia oksia. Tätä tapahtuu suvaitsemattomuudessa, oikeassa olemisen pakossa, tuomitsemisen halussa, siis silloin, kun ”kirkko kirkossa” toteutuu suojamuurien rakentamisena. Sen sijaan, että näkisimme sen, mikä kaikkia kristittyjä yhdistää, näemme vain sen, mikä erottaa, ja savuavat rauniot.

Mielelläni ajattelisin, että elämme sentään jonkinlaisessa jatkumossa, joka on saanut alkunsa Kristus-tapahtumasta (noin vuonna 30 jälkeen Kristuksen syntymän). Jumalan perhe näyttää kuitenkin olevan kuin aivan tavallinen suku perintöriitoineen. Siinä ne siteet ja suhteet paukkuvat ja katkeavat jo kauan ennen kuolemaa. Suvuista ja kirkoista kun lähdetään nykyään ovet kolisten. No, eihän tässä ole mitään uutta.

Ilmaus ”Katolinen kirkko Suomessa” on mielestäni erinomainen. Muistankohan oikein, että jokin aika sitten Luterilaisen maailmanliiton suunnalta heitettiin ehdotus, että täällä olisi myös ”Evankelis-luterilainen kirkko Suomessa”. Olisi se minusta parempi. Se nimittäin kertoisi, että kuulumme täällä johonkin, mikä rikkoo ihmisten asettamat maantieteelliset rajat. Ajatus ei varmaankaan mene läpi ihan hetkessä. Nationalismin takia kun ei tarvitse mennä Balkanille saakka. Minäkin kuulin lapsuudessa, että ”Suomi suomalaisille, roskat Ruotsiin!”

Tilanne niin idässä kuin lännessä arveluttaa. Hengellinen ja maallinen vallankäyttö lyövät kädet yhteen vieläkin esimerkiksi maallisten vaalien tullen. Luulin vielä äskettäin, että Kristus olisi kaiken siunaaja ja pyhittäjä, nimittäin niin, että kaikkea mahdollista liikehdintää ei toki siunata, vaan että mitään todellista siunausta ei ole ilman Jumalan pelastavan tahdon etsimistä ja noudattamista. Mutta eipä mitään uutta auringon alla. Liittoutuminen vallanpitäjien kanssa, uskonnon ja maallisen vallankäytön sotkeminen varmaan aiheutti idän ja lännen eronkin vuonna 1054. Tuskin siihen pelkkä ”ja Pojasta” riitti.

Kirkko kirkossa –mentaliteetti johtaa monet siihen vakaumukseen, että vain ”tässä joukossa” voi pelastua. Hulluimmillaan se on sitä, että esimerkiksi vain kirkkoslaavin kielellä pääsee taivaaseen. Ei kuitenkaan tarvitse mennä rajan taakse. Kotoiset herätysliikkeet ovat juhlapuheissa kirkon rikkaus, mutta kyllä niistä riesaakin riittää. Suurin herätysliikkeistämme on sitä mieltä, että vain heidän joukossaan voi pelastua. Minäkin kurja syntinen olen vain leipäpappi, kun en ole uskomassa(, enkä edes Yrjö Massa). En todellakaan väitä, että kuuluminen kirkkoon tai sen herätysliikkeeseen olisi pelastuksen tae. Mutta kyllä sen toki pitäisi toimia pelastusasian hyväksi. Vain Kristukseen ”kuuluminen” pelastaa. Eikä Kristusta, herra paratkoon, ole jaettu. Se ei yksinkertaisesti tapahdu ihmisten toimesta. Se ei ole mahdollista!

”Kirkko kirkossa” ei toteuta sitä suomalaista seinät leveällä ja katto korkealla –ajattelua, jossa kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kultaiset ajat. Nykyään on tapana ottaa oikeus omiin käsiin niin maailmassa kuin kirkossakin. Omaa oikeutusta ajetaan eetteriin kuin käärmettä pyssyyn.

Kirkosta ulos johtaa sitten myös sellainen ajattelu, että jos Raamattu kirjoitettaisiin tänä päivänä, tulisi siitä toisenlainen. Raamattu on tässä ajattelussa vain ja ainoastaan inhimillinen kirja. Ei siinä mitään aikojen täyttymisiä tarvita. Ei tarvita odotusta ja kyselyä, johon Jeesus on vastaus. Tulikin mieleeni rippikoulu, jossa muutaman kerran olen antanut leikkimielisen mutta silti vakavan tärpin loppukertauskoetta varten. Olen sanonut, että paras vastaus useimpaan kysymykseen on Jeesus. Ei nyt tietysti ihan kaikkiin, mutta aika moneen kuitenkin.

Välillä tuntuu, että tämä Suomen evankelis-luterilainen kirkko (toistaiseksi) laatii julkilausumia ja erilaisia ohjelmia samalla periaatteella kuin Euroopan Unioni. Jumalaa ei nimittäin turhan usein mainita. Ehkä taustalla on pyrkimys tietynlaiseen yleispätevyyteen, mutta joskus kahvista tulee tulvaveteenkeitetyn laihaa.

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (toistaiseksi) on suuruuden ongelma. Sen täytyy miellyttää kaikkia, niin äkkivääriä tosiuskovia, kuin varsinkin pitkälle maallistuneita pulliaisia. Kun kumartaa joka suuntaan, niin Jumala voi siinä kumminkin unohtua. Olisi hyvä, jos luterilaisten kirkkojen yhteinen kirkkohallitus sijaitsisi vaikka jossain Genevessä. Silloin luterilainenkin kirkkolaiva olisi kenties vähemmän erilaisten tuulten heiteltävissä. Luoja tietää, mutta tuskin kertoo!