Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen!

"Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta. Mutt´ kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä."

En erityisemmin pidä tämän kappaleen otsikkona olevasta muistovärssystä. Kristillisen siunaustilaisuuden perustaa kun eivät muodosta kenenkään ihmisen teot ja saavutukset. On perin lohdullista se, että "ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa". (Room. 9:16) Muistoilla on toki paljon merkitystä surun keskellä. Ja voinemme kysyä, olisiko meitä oikeasti olemassakaan, jos ei muistoja olisi. Mutta ajan mittaan muistot kyllä haalistuvat: "Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne". (Ps. 103: 15–16) Tämä raamatunkohta on yksi niistä, joita kuulee luettavan hautajaisissa.  Jotain oleellisen tärkeää vain jää pois, kun seuraava jae jätetään pois, kuten liian usein tapahtuukin: "Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan, se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa." (Ps. 103:17) Ajattelumme on kovin tämänpuoleista.  Jotain samaa tapahtuu, kun tuttua virttä "Maa on niin kaunis" lauletaan.  Sehän kuuluu virsikirjassamme jouluvirsiin, mutta mielestäni sitä voi laulaa läpi kirkkovuoden. Usein kesäaikaan tuosta virrestä jätetään kolmas säkeistö, kaiketi liian jouluisena, pois. Toinen säkeistö päättyy sanoihin: "Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan". Jos virren laulaminen jätetään tähän, niin jää kyllä ihan arvailujen varaan, mikä tuo sielujen laulu mahtaa olla. Kolmannen säkeistön laulamalla tiedämme sen olevan enkelten ylistyksen: "Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi." Moni toivoo, että joulu olisi joka päivä. Tässäkin kyseisessä virressä voimme pikkuisen jouluakin veisata, mutta jollekin se on liikaa. Itse olen sitä mieltä, että virren 30 voimme laulaa aina kokonaan, vaikka keskellä suomalaista suvea. Ja olen sitä mieltä myös, että suomalainen joulu alkaa sinänsä muistuttaa kovasti tarinaa hölmöläisistä, jotka yrittivät säkissä kuljettaa valoa pimeään mökkiinsä. Kaupasta ei löydy joulua kotiin kannettavaksi.

Ex oriente lux

Me luterilaiset olemme hukanneet monia vertauskuvia ja vielä enemmän me olemme hukanneet ymmärrystämme kristillisten vertauskuvien sanomaa kohtaan. Monelle ihmiselle hautausmaa merkitsee loppusijoituspaikkaa. Ja totta onkin, että hautausmaamme eivät välttämättä paljon muuta näyttäisi merkitsevänkään. Kuinka monelle meistä risti hautakivessä on yksi kuoleman kuvista? Kuinka monelle se on voiton merkki ja elämän puu, jollaisena risti toivottavasti kaulassamme riippuu? Risti kaulalla ja risti hautakivessä on sama risti, Kristuksen risti.

Risti on voiton merkki ja puu, josta versoo elävä toivo. Risti kertoo rakkaudesta ja näyttää elämämme tärkeät suunnat: alhaalta ylös ja ylhäältä alas, vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle, idästä länteen ja lännestä itään, pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen: "Kun on toisessa kädessä Jumala ja toisessa olet sinä, niin me voimme yhdessä oppia elämään ihmisinä". Näin ristiä voi minun mielestäni sanoittaa. Rististä tunnemme kirkon kirkoksi.

Itä-länsi-suunta oli ennen vanhaan myös tärkeä. Se näkyi kirkoissa ja hautausmailla. Ennen vanhaan kirkot rakennettiin niin, että alttari oli idässä ja pääovi lännessä. Ennen vanhaan vainajat laskettiin hautaan niin, että heidän kasvonsa olivat kohti itää. Näin on ortodoksisilla hautausmailla yhä tänäkin päivänä. Kuten tiedämme, itä on auringonnousun suunta. Valo tulee idästä, tahdoimme tai emme. Minua tämä itä-länsi-suunnan vertauskuvallisuus on puhutellut jo pitkään voimakkaasti. On myös ymmärrettävä, että kysymys on vertauskuvista, joita minun on katsottava sielun silmin ja uskon antamalla ymmärryksellä.

Idässä sijaitsevan kirkon alttarin rinnastan jollain tavoin ikoniin, joka on ikkuna iankaikkisuuteen. Olemme rukoillessamme hengessä ja totuudessa kohti Jumalaa, vaikka kyllä toki rukoilija on varmasti aina kohti Jumalaa, olipa hänen fyysinen asentonsa sitten minkälainen tahansa. Ja onhan se niinkin, että ei oikea ilmansuunta auta, jos sydän on kaukana, siis erossa Jumalasta.

Mutta minusta on ihana se ajatus, että tuo itä-länsi-suunta hautausmailla muistuttaa meitä Kristus-auringosta, joka kerran on nouseva valaisemaan kasvojamme uuden elämän ensimmäisenä kirkkaana aamuna. Silloin huomataan, että niiden uni, jotka lepäävät kirkkomaassa, onkin ollut kevyttä, niin kevyttä, että Kristuksen tarvitsee sanoa vain yksi sana, ja niin he heräävät.

Me uskomme, että Kristuksen sana on silloin vähintään yhtä täynnä elämää, rakkautta ja hyvyyttä, ja tuon uuden elämän valoa ja lämpöä, niin kuin se oli jo ensimmäisenä pääsiäisenä: "Rauha teille!" Erilaiset kristilliset vertauskuvat siis auttavat rukoustamme, sitä joskus meissä herättäenkin. Hienoa niissä on se, että ne nousevat uskostamme, ja näin jopa Raamatustakin. Luterilaista kirkkoa tahdottiin ennen vanhaan kutsua Sanan kirkoksi. Joskus minusta tuntuu, että Sana käsitettiin ajan mittaan kovin kapeasti. Se tuntui lopulta merkitsevän vain Raamatun sanaa ja papin saarnaa. Sittemmin on sentään puhuttu jo soivasta sanasta ja näkyvästä sanasta.

Ennen vanhaan kirkot saarnasivat myös kuvillaan lukutaidottomalle kansalle. Kun nykyihminen ei jaksa kuunnella pitkiä puheita, niin haittaisiko se yhtään, jos hän tuntisi kristillisiä vertauskuvia, ja varsinkin jos kirkossa olisi muitakin kuvia kuin kirveen jäljet seinähirsissä.

Jumalalle on kaikki mahdollista

"Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta"

Niinhän me usein elämäämme katselemme… kuin arvoitusta, kuin kuvastimesta. Joudumme usein toteamaan, että kaiken sisin olemus on kaukana, niin kaukana, että tuskinpa sitä kukaan ihminen voi löytää. Ihminen on kyllä innokas uskomaan mahdollisuuksiinsa, mutta kuitenkin yllättävän helposti alkaa uskoa omaan mahdottomuuteensa. Kumpikaan ajatussuunta ei taida viitata siihen tosiasiaan, että Jumalalla on käytössään kaikki mahdollisuudet. Jumalalla on valta ja voima herättää kuollut elämään ja kutsua olemattomat olemaan. Tämän kappaleen otsikko on peräisin apostoli Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen kuuluisasta 13. luvusta.  Käytän kyseistä 12. jaetta hyvin usein puheissani siunaus- tai muistotilaisuuksissa. Käytän sitä siksi, että vaikka me saamme ja meidän varmaan tuleekin surra, niin meillä on silti vielä toivoa. Me emme, jos pidämme itseämme lainkaan kristittyinä, saakaan surra niin kuin meillä ei olisi toivoa. Apostoli Paavali on mielestäni voimakas toivon puolestapuhuja: "Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä". (1. Kor. 15:19) Toivo on otettava todesta. Se on otettava sydämen asiaksi. Toivo on ankkuri ja rukous ankkurikettinki elämämme purjehdusmatkalla. Toivo antaa ankkurin tavoin mahdollisuuden levähtää levottomien tuulten tuiverruksessa. Me kokoonnumme kirkkoon hautajaisiin siksi, että meillä on yhä toivoa. Joskus siunaustilaisuus voi muodostua levähdyshetkeksi.  Muistotilaisuudessa suru ja ilo esiintyvät rinnakkain, kuin ystävinä tai jopa sisaruksina. Siksi papin on myös mielestäni pidettävä hautaan siunaamisessa mielellään valkeaa stolaa, mutta ei missään tapauksessa mustaa stolaa. Ei ihmisiä tarvitse hautajaisissa kuolemasta muistuttaa, paljon ennemmin heitä tulisi muistuttaa toivon näköaloista, ja näin lohduttaa heitä. Toivon näköaloista puhun silloinkin, kun totean, ettei meidän päämäärämme ole kauneinkaan hautausmaa. Kirkkomaa ei ole lopulta se levon maa, jota kohti kuljemme jo nyt.

 

On hyvä jos kirkossa on ymmärrystä antavia kuvia tai ikoneita

"Nuorukainen, minä sanon sinulle: Nouse!"

Maaningan kauniissa kirkossa on alttariseinällä kaksi puista reliefiä. Kummastakin voimme lukea raamatunlauseita. Toisessa ovat sanat: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni". Toisessa puolestaan lukee näin: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: Nouse!" Mielestäni kumpikin ovat keskeisen tärkeitä raamatunlauseita. Ensimmäinen voisi viitata siihen, että kirkossa kovin harvoin vilistävien lasten hälinä onkin pyhää melua. Ei kai lapsilta voi odottaa samaa kärsivällisyyttä kuin aikuisilta, kun ei sitä aina näytä riittävän aikuisillakaan. Nuo Jeesuksen sanat varhaisille seuraajilleen ovat voimassa meillekin. Nuo sanat eivät koske vain lasten vanhempia ja myös niitä tiukkailmeisiä mummuja, jotka ovat sitoneet huivinsa pari astetta liian tiukalle. Katseet eivät kaiketi voi tappaa, mutta kyllä ne näköjään voivat karkottaa lapsiperheet etäälle rukouksen huoneesta. Mutta miksi kirjoitin näin paljon tuosta toisesta puisesta korkokuvasta? Kirjoitin siksi, että ymmärtäisimme sen, miten kaste kantaa ja miten kasvatus kannattaa. Kaste muistuttaa, että me olemme Jumalan omia, Kristuksen tähden.  Emme ole siis "vain" luotuja, olemme myös lunastettuja. Ja siksi minä niin usein lainaan hautaan siunaamisen johdantosanoissa tuttua virttä (397): "Käsistä ei väkevistä mikään heitä irti riistä. Omakseen hän heidät osti, kuolemasta eloon nosti".  Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Jos olen oikein ymmärtänyt, käyttää ortodoksinen kirkko psalmin 24 alkujaetta hautaan siunaamisessa: "Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat." (Ps. 24:1) Emme kai mekään ajattele, että meillä olisi elämäämme jonkinlainen omistusoikeus. Minä olen alkanut ajatella, että ihmistä voisi verrata keksimäänsä tietokoneeseen kaikkine sen ohjelmistoineen. Yleensä lienee niin, että kun hankin tietokoneohjelman, saan omistukseeni "vain" käyttöoikeuden tuohon ohjelmaan. Asia on siis jotenkin samoin kuin niillä, jotka asuvat joko kerros- tai rivitalossa. Tuon talon omistaa itse asiassa asunto-osakeyhtiö. Yhtiö siis omistaa seinät, katon ja lattian, vesiputket ja niin edelleen. Se, joka niin sanotusti ostaa asunnon tällaisesta talosta, saa itse asiassa "vain" käyttö- eli asumisoikeuden siihen asuntoon, jota hänen lunastamansa osakekirjat koskevat. Miten asia olisi sitten niin eri tavoin meidän ihmisten kohdalla? Ei ole luotu Luojaansa suurempi. Siitä oivan muistutuksen antaa myös pääsiäisvirsi 104: "Läpi lukkojenkin Herra Jeesus tulla voi. Kuolleista hän noussut on!" Vaikka lukoista puheen ollen kysymys voi varmaan olla ihan noista kodin abloy-lukoistakin, niin ajattelen enemmän, että kysymys on niistä elämämme ja sydämemme lukoista, joita kaikenlaiset ahdistukset, sydämen kivut ja surun tuskat saavat aikaan. Jos kuolemalla ei ole viimeistä sanaa, niin kuinka se voisi olla millään muullakaan, vaikka kovin moni asia voikin nousta muutenkin rajallista elämäämme rajoittamaan.

En tahdo matkalle jäädä...

"Nyt katselemme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin…"

Taivas on matkani määrä. Nämä hengellisen laulun sanat kaikuvat usein mielessäni, sillä olen alkanut pohtia sitä, mistä eräässä psalmissa on kysymys. Pienessä seurakunnassa toimitan hautaan siunaamisia paljon enemmän kuin kasteita tai avioliittoon vihkimisiä. Kaiketi tästä syystä mieleeni palaavat usein nämä psalmin 39 sanat: "Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä." Mitä tuo "päivilleni on pantu määrä" oikein tarkoittaa? Onko minun ajateltava elinpäivieni lukumäärää? Millä tavoin minun on sitä ajateltava? Varmaankin kyse on elämän rajallisuudesta, sillä että tällä maallisella vaelluksellani on alku ja loppu.  Joudun kuitenkin kysymään, miksi minun tai kenenkään olisi ajateltava elinpäivien lukumäärää. Ajattelemme päiviemme määrää kenties siksi, että tässä elämässä on paljon kaikkea hyvää ja kaunista, ja unohdamme, että tämä kaikki on lupausta ja heijastusta siitä, mikä kerran on oleva täydellistä. Pelastuksen kannalta päivien lukumäärän pohdiskelulla ei liene paljoakaan tekemistä, jos edes lainkaan.

Tätä mietiskelyä kävisin tuskin ollenkaan, jos en olisi kolmisenkymmentä vuotta sitten tutustunut Johannes Brahmsin teokseen Saksalainen sielunmessu (Ein Deutsches Requiem). Tuo loistava teos ei perustu lainkaan perinteiseen latinankieliseen requiem-tekstiin. Teos on alun perin saksankielinen ja sen teksti on otettu Raamatusta. Itselleni eräs Saksalaisen requiemin puhuttelevimpia kohtia on baritonisoolo "Herr, lehre doch mich", kuoron kera. Soolon tekstin muodostaa psalmin 39 jakeet 5-8. Jae viisi kuuluu saksaksi näin: "Herr, lehre doch mich, dass ein Ende mit mir haben muss, und mein Leben ein Ziel hat, und Ich davon muss." Johannes Brahms käyttää teoksessaan Martti Lutherin tekemää saksannosta. Mielestäni tuo saksankielinen teksti ei puhu lainkaan elinpäivien lukumäärästä, vaan siitä, että elämälläni on päämäärä. Nämä kaksi eri raamatunkäännöstä tuntuvat puhuvan ihan eri tavoin. Tunnustan, että minua puhuttelee tuo saksankielinen käännös paljon enemmän. Se on minusta paljon kiehtovampi. En ymmärrä, miksi päivieni määrä olisi jotain, mitä minun tulisi niin paljon miettiä. Ajattelen, että eräs toinen, ehkä vielä tutumpi psalmi sanoo tarpeeksi: " Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." (Ps. 139:16) Yöpöydälläni on jo pitkään ollut Nunna Kristodulin kirja Arkkipiispa Paavalista. Kappaleessa "Apulaispiispat" kerrotaan vain 42-vuotiaana kuolleesta piispa Aleksista. "Muistopuheessa arkkipiispa Paavali oli sanonut näin: Hänen suhteellisen nuoresta iästään voi kuitenkin sanoa, käyttääksemme Salomon viisauden kirjan sanontaa, että 'hän kypsyi varhain ja saavutti siten pitkän iän'. - - Rauhallisesti kärsien hän seurasi ikään kuin ulkopuolisena ruumiinsa riutumista ja voimiensa ehtymistä eli tämän maallisen majansa hajoamista, toivoen uuteen, taivaalliseen majaan pukeutumista." Minä tiedän, että elämäni päättyy… jonain päivänä. Mutta minä tiedän myös, että Lunastajani elää, tänäänkin, ja hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.

Kenen joukoissa liikut?

Te ette voi palvella kahta herraa

Katselin kuuluisamman etunimikaimani ohjelmaa televisiosta. Ohjelmassa vieraili tunnettu liikemies ja taiteenkeräilijä. Hän on julkisuudessa puhunut sen puolesta, että piakkoin vietettävä helatorstai siirrettäisiin sunnuntaiksi, samoin kuin joulu ja muut muulloin kuin sunnuntaisin vietettävät pyhäpäivät. Liikemiehen mukaan pyhäpäivistä johtuvat miljardien menetykset. Ohjelmassa hän taisi lukea itsensä vakaumuksellisten kristittyjen joukkoon. Tosin muutamaa hetkeä myöhemmin taisi kuitenkin nähdä pyhäpäivät varsin samantekevinä kasvavan maallistumisen takia.

Luterilainen katekismus on nopeasti luettu ja niinpä sieltä helposti löytyvät nämä sanat: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat."

Markkinavoimilla on ollut mahtinsa aikaisemminkin. Luterilainen kirkko suurimpana on kärsinyt eniten. Ortodoksinen kirkko ja katolinen kirkko viettävät nykyäänkin pyhäpäivänsä aivan silloin kuin viettävät. Marian ilmestyspäivä esimerkiksi on heillä oikealla paikallaan, muista pyhäpäivistä puhumattakaan.

Tunnettu liikemies ei taida muistaa, ettei täältä kukaan saa mitään mukaansa sille viimeiselle matkalleen.  Mieleeni tuleekin tuttu kohta pyhistä kirjoituksista: "Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." (Luuk. 12:16–21)

Nyt alan ymmärtää entistä paremmin, että jumalanpalveluselämä on todellista vastakulttuuria monessakin mielessä. Kaiken hälyn keskeltä saamme kokoontua kirkon suojiin valvomaan ja rukoilemaan. Kiireen ja menestyksen tavoittelun keskellä meitä muistutetaan, että lopulta ei ratkaisevaa olekaan se, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa. (Room. 9: 16)

Kiireinen liikemies ei taida tuonpuoleisia murehtia. Mutta eipä hän muista, että eihän meillä siitä huolimatta ole mitään, mitä Jumala ei olisi meille antanut.

Kiireinen liikemies rakastaa ilmeisesti 24/7-yhteiskuntaa, jossa pienen ihmisen perustarpeet unohdetaan ja pieni ihminen jauhautuu silkan arjen keskellä. Kiireinen liikemies ei kohtaa arjen pyhyyttä, eikä pyhäpäivillä ole hänelle annettavaa, sillä mikään ei tunnu olevan enää pyhää. Mutta Jumala ei toki tästä kärsi, vain ihminen kärsii.

Monille muille pyhäpäivät, milloin ne vietetäänkin, kertovat siitä, että "nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." (1. Kor. 13:12)

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Pääsiäinen jatkua saa

 

Minusta tuntuu joka kevät, että tämä rakas luterilainen kirkkoni on ainakin hiukan kadoksissa pääsiäisen suhteen. Kansan suussa pääsiäisviikolla tarkoitetaan melkein aina hiljaista viikkoa. Hyvää pääsiäistä toivotellaan keskellä kärsimysaikaa. Kun sitten varsinaisella pääsiäisviikolla toivotan hyvää pääsiäistä, niin minulle vastataan, että sehän meni jo.

Kristillinen viikko alkaa yhä sunnuntaista. Palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, jota kutsutaan myös suureksi viikoksi, pyhäksi viikoksi ja piinaviikoksi. Lauantai-illan ehtookellot soivat viikoittain pyhän alkamisen merkiksi. Kirkollinen vuorokausi alkaa illasta. Pääsiäisyöstä alkaa riemullinen pääsiäisen juhla-aika. Pääsiäisviikolle luterilaisessa evankeliumikirjassa ovat raamatuntekstit ja päivän rukoukset aivan kuin vastaavat tekstit ovat hiljaista viikkoa varten. Kiinnostaisi tietää, missä päin maatamme näitä riemupalveluksia vietetään, siis sillä kirkkaalla pääsiäisviikolla.

Olen ehkä saivartelija, mutta käsikirjassakin asian olisi voinut ilmaista toisin. Miksi puhua pääsiäisen jälkeisestä ajasta, kun voisimme puhua pääsiäisajasta? Miksi kalenterissa on 1. sunnuntai pääsiäisestä eikä 2. pääsiäisajan sunnuntai? Miksi tuntuu olevan tärkeää tietää, että nyt siitä pääsiäisestä jo päästiin.

Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus ilmestyi suurelle joukolle ihmisiä neljänkymmenen päivän aikana. Tähän perustuu kirkkovuotemme pääsiäisaika. Luterilaisissa jumalanpalveluksissa kuitenkin palataan "arkeen" turhan varhain. Pääsiäisvirsiä olisi syytä laulaa aina helluntaihin saakka. Ja kyllä niitä olisi hyvä käyttää useamminkin, onhan jokainen sunnuntai pieni pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Pääsiäisvirsiä valitaan veisattavaksi kuitenkin aivan liian vähän. On jonkinlainen epäsuhta siinä, että paastonajan virsiä kyllä veisataan, vaikka muuten ei paastottaisikaan, mutta pääsiäisvirret jäävät pois jumalanpalveluksista pian ristin ja ylösnousemuksen juhlan jälkeen, vaikka niiden laulaminen aina helluntaihin saakka olisi suorastaan raamatullisesti perusteltua.

Olen vakaasti sitä mieltä, että pääsiäisen ja helluntain virsiä olisi hyvä sijoittaa jumalanpalveluksiin kautta kirkkovuoden. Ne sisältävät tärkeää uskomme ydinsanomaa.

Olin äskettäin Kuopion hiippakunnan piispan läksiäismessussa. Jälkeenpäin minusta tuntui selkeästi siltä, että koko messu musiikkia myöten rakentui lähdön haikeudelle. Pääsiäisvirsikin oli sovitettu kovin tunnelmalliseksi. Messun alkupuolella minusta tuntui, että paikalta puuttui vain eräs Dionne Warwick! En voi sanoa pääsiäisilon täysin puuttuneen, mutta pääsiäisriemua ei tuossa messussa kyllä jaettu. Lähdön haikea mieliala vei voiton siitä suurimmasta syystä, minkä tähden me kristittyinä kokoonnumme kirkkoon. Se on varmaan inhimillistä se, mutta kuten huomaatte, minua se jotenkin askarrutti.

Ut unum sint

Kristuksen voitto muuttaa meidät

Vuosittain vietämme maailmanlaajuisesti kristittyjen ykseyden ekumeenista rukousviikkoa 18.-25.1. Tämä synnin pimentämä maailma tarvitsee kristittyjen yhteistä todistusta, jotta usko, rakkaus ja toivo vahvistuisivat. Maaningalla vietämme ekumeenista tapahtumaa torstaina 19.1.2012 alkaen klo 18. Tapahtuma alkaa Karjalan Valistajien kirkosta Pihtisalmesta. Siellä pastori Harri Peiponen Kuopion ortodoksisesta seurakunnasta toimittaa rukouspalveluksen. Palveluksen jälkeen kuljemme ristisaaton myötä Maaningan luterilaiseen kirkkoon. Ristisaatossa kannamme pyhää ja kunniallista ristiä, rukousta merkitseviä kynttilöitä ja ikoneja eli ikkunoita iankaikkisuuteen. Maaningan kirkon vesper alkaa noin klo 19 ja sen toimittaa pastori Arto Penttinen Maaningan seurakunnasta. Vesperin jälkeen kokoonnumme vielä hetkeksi kunnantalolle iltateen merkeissä. Tapahtumaan ovat tervetulleita kaikki eli niin luterilaiset, ortodoksit, vapaaseurakunnan jäsenenet, helluntaiseurakunnan jäsenet, adventistit, katolilaiset ja kaikki muut kristityt, ja nekin jotka eivät mihinkään kuulu tai edes usko. Emme kysele tällaisia kuulumisia keneltäkään.