Usein puhutaan viimeisestä ehtoollisesta. Sellaistahan ei Raamatun mukaan ole ollut eikä tule myöskään tapahtumaan. Kiirastorstai-iltana muistamme, kuinka Jeesus nautti viimeisen yhteisen aterian yhdessä opetuslastensa kanssa. Tuo ateria oli samalla ensimmäinen ehtoollinen, sillä silloin Jeesus ehtoollisen asetti. Mekin elämme siinä toivossa, että saamme kerran nauttia ehtoollista taivaassa yhdessä Vapahtajamme kanssa. Leonardo da Vincin ainakin mediasta tuttu maalaus on nimeltään Viimeinen ateria. Ei siis "Viimeinen ehtoollinen".
Luterilaiselle kristitylle ehtoollinen on ateria, jossa Kristus antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhummekin reaalipreesens-opista eli opista Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä. Suu kyllä maistaa leivän ja viinin, mutta usko ottaa vastaan ruumiin ja veren.
Tämän tähden me kuulemme päätössanat: "Me olemme vastaanottaneet Jeesuksen Kristuksen. Hän varjelkoon meidät iankaikkiseen elämään."
Nauttimalla ehtoollinen pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.
2 kommenttia:
Kiitos Arto, tärkeä korjaus, näin meidän tulisi kokea. Kuinkahan moni haluaisi ehtoollisen olevan myös viimeinen ateria ennen kuolemaa?
Tällaisia kansan keskuuteen pesineitä "pieniä korjauksia" pitäisi julkistaa enemmänkin. Ortodoksit ovat virpomiskulttuuriaan puolustaneet ja syystä. Aristoteleen kantapää valvoo radiossa kielemme käyttöä. Kuka valvoisi "kaanaan kielen" väärinkäyttöä?
Lähetä kommentti