Rakentukaamme kaikki elävinä kivinä seurakunnassamme

Kirkkovaltuusto ei ole kunnanvaltuusto

Ajattelin vaihteeksi purkaa ajatuksieni vyyhtiä. Kunta on maallinen organisaatio. Seurakunta ei ole vain inhimillinen yhteisö. Seurakunta on uskon yhteisö, rakkauden yhteisö, hengellinen yhteisö. Kuntaan kuuluvat kaikki kunnan alueella asuvat. Seurakuntaan kuuluvat sen kastetut jäsenet. Seurakunnan kaikki jäsenet ovat kunnan jäseniä, mutta asia ei ole sama päinvastoin.

Seurakunnan hallinnollinen organisaatio on lainattu kunnasta. Kummassakin on valtuusto ylimpänä päätösten tekijänä. Sitten on kunnanhallitus ja kirkkoneuvosto vastaamassa päätösten toimeenpanosta. Valtuustot valitaan yleisillä vaaleilla. Ne puolestaan valitsevat muut toimielimet.

Kunnalle maksetaan veroja, kuten myös seurakunnalle kirkollisveroa. Niillä pidetään rakennukset kunnossa ja pyöritetään toimintaa. Osa toiminnasta perustuu lakeihin ja muihin säädöksiin.

Kunta vastaa koulutuksesta, terveys- ja sosiaalipalveluista (Siiliset), elinkeinotoiminnasta. Tämä kaikki ei edellytä uskonnollista vakaumusta.

Seurakunnan tehtävänä on evankeliumin julistaminen. Jumalan sanaa jaetaan niin sanoin kuin sävelin, teoin ja jaloinkin. Seurakunnan perustoimintaa on jumalanpalveluselämä, diakoniatyö, lähetystyö ja kristillinen kasvatustyö. Kasvatustyön kohdalle kirjoitin sanan kristillinen, sillä pelit ja leikit eivät pelkästään ole kristillistä kasvatustyötä. Kaiken seurakunnan elämän tulee liittyä selkeästi seurakunnan hengelliseen perustehtävään.

Osallistuminen seurakunnan elämään antaa parhainta ymmärrystä siitä, mitä varten Jumalan seurakunta on olemassa.

Kirkosta eronneita tarkastellessa käy selkeästi ilmi se, ettei näillä ihmisillä yleensä juurikaan ole ollut kosketusta seurakunnan toimintaan. En ole nähnyt heitä kirkossa, enkä muualla muissa seurakunnan tapahtumissa. Ei ole sitten kummoinen ihme, että he toteavat, ettei seurakunnalla ole heille annettavaa. Monilla heistä ei ole lapsia ja siten tarvetta lapsityölle. Kaikki eivät vielä ole olleet hautajaisissakaan. Ja meneehän moni seurakunnan jäsen naimisiin karusti maistraatissa, ilman rukouksia ja siunausta.  Mistä tämä sitten kertoo?

Mielestäni kirkko on tuudittautunut aivan liikaa siihen, että ihmiset haluavat kuuluva kirkkoon toimitusten takia. Ei niitä nyt kovin usein osu kohdalle, jos et ole pappi tai kanttori.

Muistan yhdet häät. Sain hääjuhlassa kiitollista palautetta niin vierailta kuin hääparilta. Pois lähtiessä tuore ukkomies sanoi, että palataan asiaan, jos tarvetta tulee. Ilmeisesti he pian päätyivät kuitenkin siihen, ettei tarvetta tulisi, ja erosivat kirkosta, molemmat. Tunsin kuin märkä rätti olisi lentänyt kasvoilleni. Koetin tehdä työni niin hyvin kuin taisin, mutta tunsin jälkeenpäin – ehkäpä täysin tarpeettomasti – epäonnistumisen.

Seurakunta ei ole täydellinen, sillä se on syvästi inhimillinen yhteisö. Seurakunta ei ole vain palkollisten työntekijöiden yhteisö. Se ei voi riittää, että "työntekijät tekevät ja luottamushenkilöt luottavat". Tällainen on kokonaan eilispäivän juttuja, joita ei kannattaisi enää muistella. Toiminta ei seurakunnassa ole taloutta varten, vaan asia on pikemmin päinvastoin. Taloudenpidon on oltava vastuullista talon puolta pitäen, mutta lauseen loppu vain siinä mielessä, että talon tehtävänä on vaalia seurakunnan hengellistä tehtävää kaikissa oloissa. Sana ja sakramentit ovat seurakunnan ja kristillisen kirkon tuntomerkit. Eivät niinkään edes hyvin hoidetut pömpelit.

Joulu, joulu tullut on...

Ajatuksia joulusta

 

Tänään, kolmantena joulupäivänä, olen jo lukenut terveisiä, ”että nyt siitä joulusta taas päästiin.” Ai, miten niin päästiin? Suomalainen joulu alkaa olla kateissa, vai miltä sinusta tuntuu, kun luettelen oireita! Ensinnäkin adventtiaika jää täysin maallisen joulunlaiton jalkoihin. Joulupaasto ei pääse esille ensinkään. Maallista joulua vietetään koko pitkä syksy ja kassakoneet kilisevät. Joulua laitetaan hiki hatussa, mutta sydämiä ei valmisteta joululle. Jouluaatto on muodostunut jouluksi. Silloin kirkot täyttyvät ja hautausmaat loistavat kynttiläloisteessa. Maaningan kirkon jouluaamun messussa oli tänä vuonna väkeä vähemmän kuin koskaan. Viidentoista Maaningan vuoden aikana jouluaamun kävijämäärä on vähentynyt usealla sadalla. Jouluaatto on siis tämän varsin maallisen juhlinnan kliimaksi. Suomalainen joulu loppuu siihen, mistä joulu ennen aikaan, ja kristillisesti vieläkin, vasta alkaa. Joulun juhla-aikahan kestää loppiaiseen, ja onpahan kynttilänpäivä jouluun liittyvä pyhä sekin.

 

Olen iloinnut suuresti reilu vuosi sitten ilmestyneestä Ortodoksisen Kamarikuoron joululevystä ”Julistaa viestin tähtönen”. Siinä levyssä jokainen laulu kertoo joulun ilosanomasta. Tänä vuonna Kauneimmissa joululauluissa aloin miettiä erästä tuttua joululaulua aivan uudestaan. Tuo laulu on Sylvian joululaulu. Mietin, että siinähän ei joulun sanomasta lauletaan yhtään mitään. Jouluun viittaavat vain alkusanat ”ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan”. Viimeisessä säkeistössä lauletaan ”Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo…” ja minä taas mietin, että onko kyseessä kuitenkaan Betlehemin tähti. Täytynee tunnustaa, että tuon laulun lumo kyllä kärsi, mutta ilmeisesti vain mietin liikaa sanoja, jotka sitä paitsi ovat käännös alun perin ruotsinkielisestä tekstistä. Niin ovat monen muunkin laulun sanat. Osaan monesta laulusta alkusanat ruotsiksi ja niillä saatan kiusata suntiota Kauneimmissa joululauluissa: Giv mig ej guld, ej glans, ej prakt…osv.

 

Me suomalaiset toivotamme hyvät joulut, kun joulua ei vielä ole. Jos toivotan hyvät joulut vasta jouluaikana, niin minuun katsotaan oudosti: jouluhan meni jo. Otan tilanteen positiivisesti, ei ole työt loppumassa kirkolta eikä sen työntekijöiltä.

 

Suomalaisessa joulunvietossa on se ongelma, että se pinnallistuu. Joulunajan pyhäpäivien eroista ei olla tietoisia, vaan kaikki on yhtä sekametelisoppaa. Aatosta on tullut joulupäivä, mutta kysyn, että kenen muun syntymäpäiväsankarin juhliin mennään yhä sankemmin joukoin päivän etuajassa?

Joulua sanotaan myös lasten juhlaksi. Toki se on sitäkin, ja vieläpä suuremmalla varmuudella, jos ymmärrämme, että mekin aikuiset olemme Jumalan lapsia, joille Jumala itse joulun valmistaa. Kun joulun alla kouluvierailulla kysyn pieniltä koululaisilta, että kenetkäs me saamme vieraaksemme jouluna, niin vastaus alkaa toki J-kirjaimella, mutta vastauksena ei kuitenkaan ole Jeesus vaan joulupukki. Niin, kyllä meillä kirkon työntekijöillä työtä riittää.

 

Onko meidän sitten vaikea uskoa, että joulu tulee kyllä vähemmälläkin laittamisella? Toki juhlaan valmistautuminen on itse asiassa osa juhlaakin, mutta mieleen kyllä tulee kysymys, onko vatsa meidän Jumalamme.

 

Joulun parhain tuoksu on Kristuksen tuntemisen jalo tuoksu. Sen alle parhaimmillaan jäävät piparin ja laatikkojen tuoksut, sinappihuntuisesta kinkusta puhumattakaan. Joulun kaunein valo on itse Elämän valo, joka rakkautena vaikuttaa meidän erilaisten ihmisten keskellä: Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.

Joulun rikkautta kokisimme paljon enemmän, jos antaisimme jo adventille ja sen pitkälle odotukselle suuremman sijan. Adventtihan muistuttaa meitä siitä pitkästä Messias-odotuksesta, johon lopulta Jeesus oli Jumalan antama vastaus. Me suomalaiset puhumme enemmän ja enemmän joulusta, ja Jeesuksesta me puhumme vähemmän ja vähemmän.

 

Onko suomalainen kulttuuri niin nuorta ja juuretonta kuin miltä tämänkin joulun yhteydessä on vaikuttanut? Nöyryys ja nöyristely ovat kaksi aivan eri asiaa. Miksi muuten laulusta ”Maa on niin kaunis” jätetään usein varsinkin hautajaisissa kolmas eli viimeinen säkeistä pois? Sehän kruunaa koko laulun ja antaa laululle sen todellisen merkityksen: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi!

 

Anna, että ymmärtäisin

Osallistuminen auttaa ymmärrystä

Olen alkanut paljon miettiä sitä, mikä antaisi oikeaa ymmärrystä seurakunnasta ja kirkosta. Olen sitä mieltä, että osallistuminen jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan tapahtumiin vahvistaisi kirkon ja seurakunnan jäsenyyden merkitystä. Näin on käynyt itsellenikin. Jumalanpalvelus on minulle monessa mielessä tärkeä. En mene kuuntelemaan vain saarnaa. Menen rukoilemaan yhteisen Isämme edessä yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Virret ovat minulle rakkaita, ja nehän ovat myös elävää rukousta, kun vain ymmärrämme olevamme eläviä ihmisiä, eikä vain magnetofoneja. Ehtoollinen on minulle tärkeä, sillä sen saan syntieni anteeksiantamukseksi, sielun ja ruumiin terveydeksi ja iankaikkiseksi elämäksi. Urkumusiikkia rakastan todella paljon, varsinkin Johann Sebastian Bachin säveltämää urkumusiikkia. Jos siis jonakin sunnuntaina ei saarna kolahda, niin jokin muu saattaa todella tehdä sen. Niin, luetaanhan pyhässä messussa aina vähintään kolme lukukappaletta Pyhästä Raamatusta. Kyllä Jumalan sana voi puhua ilman saarnaajan sanojakin.

Olen yrittänyt rohkaista ihmisiä osallistumaan jumalanpalveluksiin. Ei, en tarkoita, että joka sunnuntai. Tarkoitan, että silloin kun on mahdollista. Minulle sunnuntai ei ole sunnuntai, jos en osallistu messuun. Lomamatkoilla näin on saattanut käydä, eikä sunnuntain vietto ole minua tyydyttänyt. Jumalanpalvelukseen ei ole pakko osallistua, mutta miksi tätä hyvää tapaa ei kannattaisi vaalia ja varjella. Kun varjelet tapaa, niin tapa varjelee sinua. Eikö tämä sanonta sovi juuri jumalanpalvelukseen?

Olen koettanut puhua tapakristillisyyden puolesta, vaikka onhan se oikeastaan ihan sama, minkä syyn tähden kirkkoon tulemme. Jos korvat eivät ole täynnä vaikkua, niin ehkäpä siellä jotain tulee kuulluksi, oli käynnin syy sitten mikä tahansa.  Meillä on tapana ajatella sitä, mitä muut mahtavat ajatella meistä. Tästä tavasta olisi terveellistä luopua. Mistä me tiedämme, mitä muut ajattelevat meistä? Emme niin mistään. Usein olemme väärässä. Tästä huolimatta meillä maalla moni vielä tuntuu miettivän, mitä muut ajattelevat kirkossa käynnistä. Lieneekö tässä kulttuurinen ero? Roomalaiskatolilaisessa elämässä ei varmaan tällaista ajattelua ole ja tuskin ortodoksisessa ympäristössäkään. Voin tietysti olla väärässä ja siis luisunut siis ajatteluun, että ruoho on vihreämpää aidan takana.

Olen sitä mieltä, että jouluna kerran kirkossa ei riitä auttamaan ymmärrystä siitä, miksi seurakunta on olemassa. Joulukirkko on nykyihmisille aattona ja täynnä kiireen täyttämää tunnelmaa. Kun ajattelen kirkkovuotta, niin tällainen meno merkitsee, että käännymme porstuasta pois ennen kuin olemme edes kunnolla kurkistaneet juhlasaliin. Tällaista taidettiin ennen nimittää kuormasta syömiseksi.

Nykyihminen ei tiedä, mitä varten kirkollisia juhlia vietetään. Osallistuminen seurakunnan elämään auttaisi tässä eniten. Ja varmasti! Mietin, millä lihaksilla luottamushenkilöt päättävät seurakunnan ja kirkon asioista, jos eivät käy edes jumalanpalveluksissa, muista seurakunnan tapahtumista puhumattakaan.

Kun olen katsonut viime aikoina kirkosta eronneiden nimiä, niitä yhdistää se, että näitä ihmisiä en ole nähnyt seurakunnan toiminnassa. En ole nähnyt heitä kirkossa, seurakuntakodilla, kotiseuroissa, perhekerhoissa tai muuallakaan. Toisaalta en siis ihmettele, miksi niin moni on lähtenyt viime viikkoina kirkosta, massojen mukana.

Monin äänin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen, vai nouseeko sittenkään...

Mikä ihmeen joukkopako?

Ihmettelen suuresti Helsingin Sanomien käyttämää termiä joukkopako, kun puhutaan kirkosta eroamisista. Toki niitä on ollut runsaasti, mutta mikä pako olisi kyseessä ja miksi. Eihän tässä nyt ketään vainota. Ketään ei ajeta takaa. Kenenkään koteja ei polteta. Luojan kiitos, Hän on varjellut meitä kaikelta tältä.

Kertooko Hesarin käyttämä sana joukkopako jonkinlaisesta asenteellisuudesta? Ihan kuin kirkosta savustettaisiin homot ulos. Mistä sitten kertoi TV 2:n Homo-ilta? Ohjelma joko onnistui tavoitteissaan tai epäonnistui surkeasti. Kummassakin ihmettelen suuresti julkisen palvelun yhtiötä. Jos kyseessä oli onnistuminen, niin oliko tavoitteena tosiaan ohjelman jälkeinen älämölö, johon ovat osallistuneet nekin, jotka eivät ole ohjelmaa edes nähneet. Jos kyseessä oli epäonnistuminen, niin ehkäpä sen olisi nähnyt jo etukäteen keskustelijoiden kokoonpanosta. Mikä oli ohjelman tekijöiden intentio? Minä en tiedä.

Kirkkoa ja Matti Vanhasta tuntuu yhdistävän suuri yhteinen nimittäjä: teitpä niin tai näin, aina menee varmasti väärin päin. Media möyhentää kumpaistakin, ja kun lööpit suurenevat, niin lehtitalojen tulos kasvaa. Eihän nykylehtien, sanomalehdet mukaan lukien, tavoitteena ole kuin itsensä myyminen. Puolueetonta asiajournalismia ei taida olla enää olemassa.

Kirkko, joka taistelee itseään vastaan, ei kauaa pysy pystyssä. Tämä pitäisi muistaa kaikilla rintamalinjoilla. Raamattu on tässä taistossa toisarvoinen. Kaikki viittaavat sanaan, mutta tulkinnat ovat niin kaukana toisistaan, kuin itä on lännestä. Kaikki huutavat toisiaan osoitellen, etteivät nuo puhu kirkon äänellä. Kuka sitten puhuu? Sen kun tietäisi.

Moniäänisyyden vaatimus on mielestäni viety äärimmilleen. Piispoille ei ole enää kunniaksi antaa yksimielisiä lausuntoja. Tästä on seurannut hurjimmillaan se, että kun toinen kapituli antaa nuhteet papilleen, niin kohta toinen kapituli samasta asiasta kehuu. Olemmeko samassa kirkossa? Kirkon ääneksi kai sanotaan arkkipiispan ääntä. Mutta entäs jos joku toinen piispa puhuu samasta asiasta toisin äänenpainoin. Kumpikin on oman hiippakuntansa esipaimen. Arkkipiispa ei ole muiden piispojen esimies, vaan ensimmäinen vertaistensa keskuudessa. Luterilainen arkkipiispa ja piispa ei muuten ole erehtymätön. Luojan kiitos, luterilainen virkakäsitys ei käsitä tällaista dogmia missään muodossa. Ei paavikaan muuten ole erehtymätön joka tilanteessa, vaikka näin monet luulevat tietämättömyyttään.

Tämä vaikea aika on rukouksen aikaa. Rukoilkaamme Pyhää Henkeä, ymmärryksen ja viisauden Henkeä avuksemme. Virttä Totuuden Henki voi toki laulaa vaikka kirkolliskokouksessa, eikä vain koulujen lukukausijuhlissa, jos sitä nyt enää sielläkään voidaan laulaa laillisesti. No kyllä voidaan!!!

Miksi muuten perinteisiä arvoja ja oppeja pidetään ihmisarvoa loukkaavina ja jopa tuomitsevina. Ei auta, vaikka kuinka sanoisin, että kuka tahansa aikuinen saa minun puolestani järjestää elämänsä täsmälleen haluamallaan tavalla.

Homo-illassa esiintyi nuori turkulainen seurakuntavaaliehdokas. Tämä mies oli vähän aikaa sitten liittynyt kirkkoon. Vaikka emme enää turhia kysele, niin kysyn nyt kuitenkin, liittyikö tämä ihminen kirkkoon siksi, että kirkko on uskon yhteisö, vai ajamaan homo-asiaa kirkossa? Kysyn vain, en tuomitse tai osoittele sormella. Jos hänet valitaan, toivotan hänelle monia armorikkaita vuosia ja rukoilen hänelle kaikessa oikeassa hyvää menestystä. Niin, kyllä minun kirkkoni on avoin kaikille! Mutta enemmän kuin kaikkea kaikille, haluan olla tarjoamassa jokaiselle jotain. En minäkään ole kaikkea vailla kaikesta.

Puhe sattumista on elämän karkeaa vähättelyä

Hän onneen meidät ohjaa, myös aikaan vaikeaan

Tutut ja rakkaat luterilaiset virret ovat ajan mittaan herättäneet paljonkin pohdintaa minussa. Näin onkin mielestäni oikein, sillä Jumala ei ole luonut ihmistä magnetofoniksi. Otsikkoon lainaamani virren säe kuuluu tuttuun ja komeaan virteen "Soi kunniaksi Luojan nyt virsi kiitoksen". Me ottaisimme Jumalalta vastaan kaiken hyvän, mutta entäs muuta! Me ajattelemme usein elämäämme aikana, jota sattumat sanelevat. Itse olen sitä mieltä, että usko sattumiin on elämän väheksymistä. Kristittyhän luottaa Jumalan johdatukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Tartutaanpa sanoihin! Ensiksi tuo "Hän onneen meidät ohjaa". Tämä lause on helppo uskoa heikollakin uskolla. Mutta miksi puhua uskosta ikään kuin jokin mittari olisi olemassa? Uskoa joko on tai sitten ei. Tarvitseeko sitä määrää pohtia sen enempää, ja sanoihan Jeesus apostoleilleen, että jos heillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran! Voimmeko vaatia tai odottaa itseltämme enemmän? Jos vastaat myönteisesti, niin kerro minulle, millä perusteella! Mutta palataanpa tuohon säkeeseen. Se nostaa mieleeni Raamatusta nämä sanat: "Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi." (Jaak. 1:17) Ja sanoohan Raamattu senkin, että Jumala on rakkaus. Se, mitä ihmisten keskellä kutsutaan rakkaudeksi, on vain heikkoa heijastusta tästä. Jumalan rakkaudesta apostoli Paavali kirjoittaa kuuluisassa ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 13. luvussa. Jumalalle on varmasti suuri ilo ohjata meitä onneen. Sitä Hän tahtoo tehdä varmaankin ihan jokaisena päivänä. Kokonaan toinen juttu on se, miten me suhtaudumme hänen johdatukseensa. Niin, Jumalan johdatuksesta nuo virren sanat minun mielestäni kertovat.

Ja sitten virkkeen jälkimmäiseen osaan. Mitä tarkoittaa "myös aikaan vaikeaan"? Jumalako työntäisi meidät päistikkaa kohti vaikeuksia ja vastoinkäymisiä? Ei, Jumala ei kiusaa ketään. Itse me itsemme tuupimme milloin mihinkin rakoon, aivan kuten meistä kaikki ovat vaahtosammuttimen kokoisina tehneet. Minä ainakin tunnustan! Jumala on kanssamme myös elämän aallokossa, silloinkin kun mainingit lyövät mahtavina ja pelottavina. Verrataanpa elämää koskenlaskuun. Taitava laskija saattaa selvitä kolhuitta ja venettään särkemättä. Tai jos liikumme saaristossa, tarvitsemme hyvät ja tarkat merikortit voidaksemme kiertää karikot tarpeeksi kaukaa. Lohdulliselta tuntuvat Raamatun sanat jälleen tässäkin kohtaa: "Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä." (Jes. 30:21) Kun Jeesus huusi ristillä kuuluisat sanansa, kuului silloin syvästi inhimillinen huuto. Jumala ei ainoaa Poikaansa hylännyt. Jumala tuli tuntemaan inhimillisen kivun ja ahdistuksen. Jumala ei ole kaukana kenestäkään. Ja Luojan kiitos, Hän ei ole riippuvainen meidän käsityksistämme, joihin verrattuna Hän on aina jotenkin ganz Anderes.

Vielä yhdestä rakkaasta virrestä muutama sana. Siinä lauletaan näin: "Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea." Tässä kohdassa minä nikottelen. Minusta tuo loppu "jota elinaikanani olen saanut tuntea" suorastaan pilaa muuten hyvän ja oikean ajatuksen. Siitäkö vain kiittäisin, minkä satun älyämään. Jopas! Niin kuin minä tajuaisin, ymmärtäisin, bonjaisin, hiffaisin aina kaiken ja kaikkialla. En minä ole sellainen. Ortodoksisessa Kiitosakatistoksessa "Kunnia Jumalalle kaikesta" veisataan viisaasti: "Kunnia Sinulle kätketyistä ja näkyvistä lahjoistasi." Jumalan kaikkinaista hyvyyttä, kauneutta, rakkautta, uskollisuutta ja hyvyyttä, monesta muusta mainitsemisen arvoisesta puhumattakaan, ei kukaan saata riittävästi huomata ja kunnioittaa. Voi tietenkin olla, että olen tässä kappaleessa syyllistynyt saivarteluun, ja siinä tapauksessa toivon, että mahdollisen lukijani huumorintaju sen kestää. Apostoli Paavali tosin kehottaa meitä näin: "Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä, Kristuksen Jeesuksen omilta." (1. Tess. 5: 18)

Kun muille opettaa saan taivaan tietä kaitaa, suo, että vaeltaa myös paimen sillä taitaa!

Kulttuurikristillisyys kasvussa

 

Eipä ole kovin kauaa kulunut vielä siitä, kun ensimmäisen kerran kohtasin sanan kulttuurikristitty. Mikä ihme on kulttuurikristitty? Jos oikein ymmärsin, tällainen ihminen pitää Raamattua suurin piirtein mielikuvituksen tuotteena, Katekismusta turhana ilmasta tempaistujen dogmien pyörittelynä ja kuolemaa kaiken loppuna.

Kulttuurikristitty haiskahtaa kovin nimikristityltä eli siis siltä, mistä luterilaisessa virsikirjassa lauletaan näin: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani.” (Virsi 409:3)

Vielä pari vuosikymmentä sitten luterilaista kirkkoa pidettiin Sanan kirkkona. Ainakin kirkko itse halusi esiintyä sellaisena. Kirkko nojasi Raamatun Sanaan. Nyt tuntuu siltä, kaikenlaisten galluppien valossa, että kirkko nojaa yhä enemmän kansan sanaan. Median mukaan yli puolet suomalaisista ja kirkon jäsenistäkin on silloin tai tällöin sitä ja tätä mieltä.

Luterilaisen kirkon pitäisi päättää, mikä on sen raamattunäkemys. Eli kovasti yksinkertaistaen: Onko Raamattu Jumalan sanaa, siis ihmisten kirjoittamaa, mutta Pyhän Hengen inspiroimaa. Vai onko Raamattu sanoja Jumalasta eli vain joitakin kaukaisia jumalakokemuksia. Minä kasvoin siinä ymmärryksessä, että Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Miten asia muuten voisi ollakaan? No kyllä näköjään voi! Luin muutama vuosi sitten julkaistusta kirjasta uuden näkemyksen, jonka mukaan Raamattu on kyllä uskon normatiivinen kirja, mutta ei suinkaan elämän. Kysynpä nyt, miten erottaa nämä kaksi toisistaan, ja mitä siitä seuraa, jos usko ja elämä vedetään tiukasti erilleen? Eivät ne minunkaan mielestäsi ole täysin sama asia, mutta en ymmärrä, että ne voitaisiin erottaa täysin toisistaan. Apostoli Paavalin mukaan kun kaikki mikä ei perustu uskoon on syntiä! Vaikea lause tämä äskeinen, sen myönnän. Mutta juuri tämä p. Paavalin lause on saanut huutia tämän päivän luterilaiselta kirkolta.

Tämän blogitekstin taustalla on tietenkin keskustelu avioliittokäsityksestä. Kaikki kristilliset kirkot ovat viime aikoihin asti yhtäpitävästi opettaneet, että avioliitto on Jumalan lahja miehelle ja naiselle. Mielenkiintoista on se, että luterilainen sanan kirkko on ensimmäinen, joka täällä pohjolassa taitaa yrittää irtiottoa yhteisestä kristillisestä traditiosta.

Jälleen kerran lienee tarpeen toistaa, että en ole pukenut ylleni minkäänlaista tuomarin viittaa. En halua ottaa harteilleni ylimääräistä vastuuta kenenkään lähimmäisen elämästä määräämällä kuka saa elää kenenkin kanssa. Kun mitä ilmeisimmin alamme elää pian jälkikristillisessä Suomessa, missä perinteinen raamatullisuus on vanhanaikaista, niin hoitakoon maallinen esivalta asiat siihen kuntoon, missä niiden sen käsityksen mukaan pitäisi taata riittävät perusoikeudet Suomen kansalaisille. Mutta toivon, ettei kristillistä avioliittokäsitystä sumennettaisi maallisenkaan parlamentin toimesta.

Mikäli luterilainen kirkko muuttaa avioliittokäsityksensä, on mielestäni ekumeniasta tulossa todella vaivalloista. Niin miksi?  No siksi, että onpa samalla yksi karikko lisää jo ennestään haasteellisiin oppikeskusteluihin. Minä kuvittelin, että edistys ekumeniassa alkaisi todella yhdistää meitä kristittyjä. En tiennyt, että kaikesta huolimatta voimme rymistellä kuin norsu porsliinikaupassa. Huomaa kuitenkin, että tämä kuva sopii vain Suomeen. Heti maamme rajojen ulkopuolella, globaalisti, luterilaiset jäävät lähes minoriteetiksi.

Ecclesia semper reformanda est tarkoittaa suomeksi, että kirkkoa on jatkuvasti uudistettava. Sopiva tukikeppi löytynee näistä Raamatun sanoista: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkossa on tilaa kaikille! Jumalanpalveluselämään ovat kaikki tervetulleita. Tämän tekstin kirjoittaja on syntinen, niin kuin mahdollinen lukijakin. Siinä yksi yhteinen nimittäjä. Toinen, vielä mahtavampi nimittäjä on Jeesus Kristus. Eikä ole ketään, kenenkä puolesta hän ei olisi ristinuhria kärsinyt.

 

Oikeastaan en kovin yllättynyt, mutta silti tunsin pettymystä...

Luottamuksesta lähdemme liikkeelle, luottamuksesta…

Kirjoitin blogin taannoisesta Mauritiuksen matkasta. Kerroin, miten matka sai kummia käänteitä vielä jälkeenpäinkin. Äskettäin kaikesta tuli vielä kummempaa.

Tapaushan oli suurin piirtein tämä. Lomailin noin viikon paratiisisaari Mauritiuksella. Eräänä aamuna hotellin rannalla ostin katamaraaniristeilyn eräältä nuorelta mieheltä. Hänen nimensä on Jonathan. Hän oli rehdin tuntuinen nuorukainen. Hän todisti henkilöllisyytensä jonkinlaisen henkilökortin ja puhelimenkin avulla. Kaikki tuntui olevan kunnossa.

Muutaman päivän päästä koitti tämä merellinen retki. Siinä purjehtimisen lomassa poikkesimme eräässä kauniissa saaressa. Kun pieni veneemme, jolla katamaraanilta saareen siirryimme, oli rannassa , päätin astua veteen veneen laidan ylin. Vesi näytti niin kirkkaalta, hiekka niin valkoiselta ja se paikka niin matalalta. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin kuin näyttää… Ranta syveni niin, että siinä kohdassa oli jo syvempää. Kun astuin, niin tämän huomasin ja horjahdin. Olin siinä selälläni. Kastuin, vaatteeni kastuivat, kännykkä kastui, kaksi kameraa kastui…

Jonathan oli avulias. Hän huuhteli kännykkää ja kameraa pullovedellä. Kertoi vielä, että voisi käyttää meitä Port Louisissa lauantaina. Näin kävikin, mutta kaikki paikat olivat kiinni. Saattoi johtua pitkästä viikonlopusta. Edellinen päivä oli Mauritiuksen 42. itsenäisyyspäivä.

Jonathan tahtoi esitellä saarta. Tuon katamaraanipäivän jälkeen vielä kahtena päivänä hän ja hänen ystävänsä Mario esittelivät saaren luonnonnähtävyyksiä. Kulkuvälineenä oli 80-lukuinen Honda. Kaverit kertoivat, että kumpikin haluaisi pois saarelta, toinen Eurooppaan ja toinen Amerikkaan. Heille ei ollut mielestään tulevaisuutta Mauritiuksella.

Matkan jälkeen sitten vaihdoimme tekstiviestiterveisiä lähinnä säistä. Muutaman viikon päästä sain molemmilta viestin, että Jonathan oli saanut äkillisen sydänkohtauksen. Hän on alle 30-vuotias. Nyt tarvittiin lääkäriä ja rahaa. Aikaa olisi pari viikkoa. Mario kertoi myyneensä auton, että Jonathan pääsisi lääkäriin, mutta että rahaa tarvittaisiin paljon enemmän.

En lähettänyt lainkaan rahaa. Siihen oli muutama syy. En käytännössä tuntenut näitä poikia ollenkaan. Rahan lähettäminen kenties onnistuisi, mutta mistä tietäisin, mitä niillä tehdään. Kummastusta herätti sekin, että mielestäni sydänkohtauksen jälkeen viedään sairastunut ainakin täällä lähimpään sairaalaan sen kummempaa miettimättä.

Muutaman viikon päästä sain viestin, että Jonathan oli kuollut, ja että Mario oli murheen murtama. Itsekin olin hiukan hämmentynyt. Kuitenkin jäin miettimään, mistä oli kysymys.

Pari viikkoa sitten tein testin. Lähetin Jonathanille tekstiviestin sellaisella kännykällä, jonka numeron vain harva tietää. Kerroin saaneeni hänen numeronsa tammikuussa eräältä ystävältä, joka lomaili Mauritiuksella. Kerroin olevani kiinnostunut katamaraaniretkistä. Annoin itselleni englantilaisen nimen John Henry. Viestin välitystiedot saapuivat heti. Aamulla tulikin innostunut viesti henkilöltä, joka ilmoitti nimekseen Jonathan William. Mikä ilo valtasikaan minut! Jonathan ei ollutkaan kuollut, vaan noussut ylös!

Luottamuksesta lähdin liikkeelle, mutta nyt tuntuu, että sitä käytettiin kylmästi hyväksi. Suorastaan ihailen sitä taitoa, jolla nuoret miehet teatterissaan näyttelivät. Mutta minua myös puistattaa, sillä onko minun todellakin luovuttava luottamuksesta epäluottamuksen hyväksi: epäile kaikkea, äläkä usko ketään!

Välillä mietin, kerronko näille nuorukaisille, että he ovat paljastuneet. Välillä taas tunnen, että ehkä jotenkin voin ymmärtää heitä, vaikka en voi hyväksyä heidän petosyritystään. Tältä etäisyydeltä on aika paha sanoa mitään. Olen päättänyt, että eläkööt rauhassa! En viestittele, enkä vastaa Jonathanin viesteihin, joissa hän pyytää ilmoittamaan koska mr. Henry saapuu Mauritiukselle ja mihin hotelliin hän asettuu. Aiemmin kirjoitin, kun olin vielä toisessa uskossa, pojista keksityillä nimillä. Nyt olen kirjoittanut heistä niillä nimillä, jotka he antoivat.

Mauritius on ihan kaunis saari. Mutta paratiisissakin on käärmeitä.

Hyvää, siunattua ja armorikasta Juhannusta

Kristillisistä juhlista muutama sana

Jollei joulun olis lunta, ei joulupukki tulla vois, mutta Jeesustahan se ei estä. Lumi ei ole mikään edellytys joulun tulemiselle, mutta tietty vertauskuvallinen merkitys lumella tietenkin on:

Psalmien kirjasta:

Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi! Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. (Ps. 51: 7-9)

Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.  - Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. - Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa. (Jes. 1: 16–18)

Joulu on armorikas juhla. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Jeesus ei siis tullut samastumaan kaikkeen inhimilliseen menoon. Onneksemme!

Juhannus nyt meillä on herttainen

Juhannus on muuttunut monelle vain riehakkaaksi keskikesän juhlaksi. Valon juhlasta puhutaan. Jumala lähetti Jeesuksen maailman valoksi. Johannes, Herran edelläkävijä ja kastaja, oli tien raivaaja. Johannes korosti parannuksen tekemisen merkitystä.

Valosta Raamattu puhuu paljon:

Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää.  Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. (1. Joh. 1: 5-7)

"Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" (Matt. 6: 22–23)

Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. Tuli mies, Jumalan lähettämä, hänen nimensä oli Johannes. Hän tuli todistajaksi, todistamaan valosta, jotta kaikki uskoisivat siihen. Ei hän itse ollut tuo valo, mutta valon todistaja hän oli. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä." (Joh. 1:2–10)

Jouluun ja juhannukseen sopivat nämä sanat kuin nenä naamaan:

"Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa. Joka tällä tavoin palvelee Kristusta, on Jumalalle mieleen ja saa ihmistenkin arvonannon. Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme." (Room. 24:17–19)

Tyhjässä kirkossa kuvat julistavat...

Kantaako luterilaisuus ikonoklasmin taakkaa?

 

Pääsiäisen riemullisella juhlakaudella vietämme Hyvän paimenen sunnuntaita. Ylösnoussut Kristus on hyvä paimen, joka antoi henkensä lampaittensa puolesta. Voimallaan ja vallallaan Jumala, Isä, herätti ainoan Poikansa kuolleista kolmantena päivänä.

Ajattelin nostaa hyvän paimenen esille ihan konkreettisesti. Ostin muutama vuosi sitten Valamon luostarista varsin suurikokoisen Evakko-Kristuksen. Sijoitin sen kirkossamme alttariseinän takana olevaan kappeliin. Siellä kun seinät olivat muutoin kovin tyhjät. Hyvän paimenen sunnuntaina nostin tuon hienon kuvan, jossa ovat suomenkieliset sanat ”Uuden käskyn minä annan teille”, kirkkosaliin alttaritaulun alle. Kuoriin sijoitin vielä vanhan pyhäkoulutaulun, jonka aiheena oli Hyvä paimen. Ajattelin, että näin päivän keskushenkilö pääsee kauniisti esille.

 

Jumalanpalveluksesta oli kulunut jonkin aikaa, kun kuulin erään kirkkovieraan kysyneen vieruskaveriltaan, että olivatko he tulleet ortodoksiseen kirkkoon Pihtisalmessa vai Maaningan luterilaiseen kirkkoon.

 

En tiedä, mikä on luterilaisen kirkon suhde varhaisiin ekumeenisiin konsiileihin ja niiden päätöksiin. En tiedä myöskään, että luterilaisuus olisi ottanut ikoneihin toisen kannan kuin Nikean toinen kirkolliskokous vuonna 787, joka kumosi ikonoklasmin, ja salli ikonit osaksi yksityistä kuin yhteistä jumalanpalveluselämää.

 

En tiennyt, että kuvat muuttaisivat luterilaisen opin muuksi kuin mitä se on. Mutta minä kaipaan kuvia. Minä suorastaan tarvitsen niitä. Miten tyhjät kirkon seinät edistäisivät muka paremmin sitä sanomaa, jota kirkon on aina ja kaikkialla julistettava?

 

Olen iloinen hiljaisuuden liikkeestä ja suomalaisten Taizé-yhteyksistä. Ne avartavat vähä vähältä ymmärrystämme. Matkoillani olen nähnyt senkin, etteivät luterilaiset kirkot, tavat ja muodot ole suinkaan samanlaiset kaikkialla. Erilaisuus voi olla rikkautta.

 

Luulevatko luterilaiset, että ortodoksit palvovat kuvia, ja siksi he siis vieroksuvat niitä omassa kirkossaan? Siinä tapauksessa ikonien torjunta perustuu väärinkäsitykseen. Ortodoksit eivät palvo kuvaa, vaan kunnioittavat kuvan ’alkukuvaa’. Ikoni on ikkuna iankaikkisuuteen. Palvonta kuuluu Pyhälle Kolminaisuudelle.

 

Liian kapea käsitys sanan kirkosta näivettää kirkon. Joskus me luterilaiset varmaan ajattelemme, että me olemme avarakatseisia kristittyjä. Miten me muka olemme avarakatseisia, jos emme hyväksy erilaisuutta omassa keskuudessammekaan, vaan lyömme lisää vettä epäluulojen kihisevälle kiukaalle. Augsburgin tunnustuksesta voimme lukea seuraavaa: ”Edelleen seurakuntamme opettavat, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” (VII Kirkko)

 

Evästä elämään

Tule, Pyhä Henki, Lohduttajamme

Ennen taivaaseenastumistaan kuolleista herätetty Kristus lupasi omilleen Pyhän Hengen, ja kehotti heitä odottamaan tämän lupauksen täyttymistä. Sillä kerralla odottavan aika ei venynyt pitkäksi. Apostolit kokoontuivat pian juutalaisten helluntaijuhlille, joita vietetään sen muistoksi, kun juutalaiset Egyptistä lähdettyään saivat Siinain vuorella Jahvelta Mooseksen välityksellä Kymmenen käskyn laintaulut. Kuten kuuluisa epistola kertoo, väkeä oli koolla paljon ja heitä tuli kaikista suunnista.

Aika ennen helluntaita muistuttaa meitä tästä odotuksesta, joka ensimmäisenä helluntaina täyttyi. Odotus kuuluu monin tavoin kristilliseen uskoon, eikä vähiten siksi, että me odotamme Jumalalta osaksemme kaikkea hyvyyttä ja rakkautta. Me odotamme myös kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Tähän liittyy ajatus lähiodotuksesta, sillä tämä kaikki perustuu Jeesuksen paluuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen. Outo ajatus tämä ei meille ole, sillä mehän rukoilemme Isä meidän-rukouksessa aina näillä sanoin: "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Toinen asia tietenkin on, että pysähdymmekö me tarpeeksi miettimään sitä, mitä rukoilemme.

Jeesus on luvannut: "Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut." (Joh. 14:26) Tämän lupauksen toteutuminen merkitsee sitä, että Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja hänen seurakuntansa välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta.

Vietämme tänään Kaatuneiden muistopäivää. Tänä vuonna raskaat sotavuodet ovat olleet ehkä korostuneesti tietoisuudessamme. Sota kosketti sotilaiden lisäksi myös heidän perhettään ja sukuaan. Niin monen nuoren miehen, pojan, veljen ja isän elämä katkesi sodassa kesken. Maaningan kirkkomaassakin on 222 sodassa kaatuneen viimeinen leposija. Jo vuosikymmeniä ovat surusta raskaat askeleet saapuneet haudalle, minne tuodaan kynttilöitä ja kukkia. Ehkä suru on löytänyt lohdutustaan, ehkäpä kaipaukseen on tullut toivoakin. Suru silti säilyy, luonnollisesti. Muistot vähitellen himmenevät, mutta emme saa antaa niiden sammua. Kohta poissa on veljet, mutta heidän perintöään me nuoremmat kannamme. Tämän perinnön kaunein symboli on vapaana hulmuava Suomen lippu, Siniristilippu. Kantakaamme tätä perintöä ryhdikkäästi!

Saamme uskoa ja iloita, että Herra on todellakin rakentanut maatamme. Hän tahtoo johdattaa meitä tänäkin päivänä kohti todellista vapautta, vapautta lähimmäisen palvelemiseen ja rakastamiseen: "Maailmaa, Herra, armahda! Me tarvitsemme Jeesusta. Hän ristillään on taistellut, myös meidät vapauttanut." (Vk. 601: 4)

Pyhä Henki, lohdutuksen Henki, viisauden Henki ja uuden rohkeuden Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa! Herra, armahda meitä, kuule, ja armahda!

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi! Siunatkaa, älkääkä kirotko, mutta mitä tai ketä?!?!?

Miksi en kannata rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista?

En halua edelleenkään osoittaa tuomitsemisen halua. Minulle ei kuulu lainkaan se, kuka haluaa asua ja elää kenenkin kanssa. Se, että eduskunta sääti lain parisuhteiden rekisteröimisestä, kertoo siitä, että haluttiin taata maallista oikeudenmukaisuutta ja turvallisuutta. Tämä on ihan hyvä asia minustakin. Suomi kun on monikulttuurinen maa.

Miehen ja naisen solmima avioliitto on Jumalan asettama instituutio. Avioliitto rikastuttaa miehen ja naisen elämää. Avioliitto luo turvallisuutta lapsillekin ja aviopuolisoille, tapahtuipa sitten jotain odottamatontakin, kuten tapahtua saattaa. Kun pappi siunaa avioliiton, on kyseessä siis Jumalan tahdon mukainen asia. Avioliitto on tärkeä instituutio.

Jos rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista perustellaan sillä, että siunataanhan eläimiäkin, niin tähän tahdon sanoa, että kyseessä ei ole silloin minkäänlaisen instituution tai suhteen siunaaminen.

Ei ole olemassa ketään ihmistä, jonka puolesta en haluaisi rukoilla. Jos joku pyytää minulta siunausta elämäänsä, niin totta kai hänet siunaan. Kodinkin voin siunata, sillä silloin siunaan sitä elämää, jota kussakin kodissa eletään.

Jokainen ihminen on Jumalan luoma. Kaikki taipumukset eivät kuitenkaan synny Jumalan luomistyöstä ja -tahdosta. Minullakin on varmasti sellaisia taipumuksia, joissa ei ole kysymys Jumalasta ja hänen tahdostaan. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kristitty on samalla kertaa syntinen ja armahdettu. Synti sitoo kaikkia luotuja, emmekä me pysty itse itseämme vapauttamaan, mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaista, joka kääntyy uskossa hänen puoleensa.

Meillä ei ole mittaria, jolla mitattaisiin uskon tai synnin määrää. Niinpä, jos sinulla on vähäinenkin usko, niin sinä elät uskossa. Uskoa joko on tai ei! Tämä on sellainen on-off-asia. Synnin laita on toisin. Kukaan ihminen ei näe toisen sydämeen, eikä kyllä tunne oikein omaansakaan. Meistä ei ole toisiamme tuomitsemaan. Me emme saa heitellä kiviä kenenkään päälle.

Kirkon tulee perustella ratkaisujaan Raamatulla. Raamatun mukaan Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Aivan tarkoituksella. Eikä tuo tarkoitus ole muuttunut.

Jokainen lapsi tarvitsee isän ja äidin, eli miehen ja naisen esikuvan. Huonostihan meistä on esikuvaksi, mutta kyse on myös aivan perustavanlaatuisesta miehen ja naisen eroavaisuudesta. Sitä paitsi ihminen ei voi käsittämättömyydellään tai virheillään kumota Jumalan tahtoa.

Jumala tahtoo oikeudenmukaisuutta ja toivoo rauhaa ja iloa, mutta oikeudenmukaisuutta on siinä, että jokainen ihminen on siunauksen arvoinen, vaikka hänen parisuhdettaan ei alttarin edessä siunattaisikaan.

Vielä lopuksi ekumeenista asiaakin. Suomen luterilaiset kulkevat rinta rottingilla enemmistönä Suomessa, mutta maailmalla kaikki on toisin. Katolilaisia kristittyjä on maailmassa yli miljardi. Ortodokseja on kaiketi noin alle 300 miljoonaa. Meitä luterilaisia lienee vain 60–70 miljoonaa. Emme näin elä minkään paineen alla, mutta synti meitä painaa.

Rohkeutta ei vaadi nykyään Raamatun syrjään sysääminen, vaan siitä ja sen ikuisesta sanomasta kiinni pitäminen.

Joko pääsiäinen meni?

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Pääsiäisviikolla jo unohdettiin toivottaa lähimmäiselle hyvää pääsiäistä. Sen sijaan hiljaisella viikolla toivoteltiin jo iloista pääsiäistä. Eivätkö tässä ole pashat ja joulutortut suloisesti sekaisin? Minulle useampikin ihminen sanoi kirkkaalla pääsiäisviikolla, että nythän sitä päästiin jo pääsiäisestäkin. Vielä en kuitenkaan ole heittänyt lusikkaa nurkkaan. Kärsivällisyyttä noudattaen olen yrittänyt ihan opettaa immeisiä, että kristillinen vuorokausi alkaa illasta, kristillinen viikko niin ikään sunnuntaista, ja että palmusunnuntaista alkaa hiljainen viikko, se piinaviikko, ja vielä että ylösnousemuksen pääsiäisestä alkaa vasta se pääsiäisviikko.

Mutta olenkohan yksin tässä asiassa? Kotimaa-lehden oppineet toimittajat puhuvat pääsiäisviikosta tarkoittaessaan hiljaista viikkoa. Samoin tekee Helsingin sanomat, joka muutenkin myötäilee maallistuvaa maailmaa.

Luterilaisella, ja samalla läntisellä kirkkovuodella on kiinteä yhteys elämän ja uskon peruskirjaan, Raamattuun. Raamatun mukaan Jeesus ilmestyi ylösnousemuksensa jälkeen neljänkymmenen päivän ajan apostoleilleen ja sadoille muillekin, sitten hänet otettiin ylös taivaisiin. Pääsiäisen vietto kestää aina helluntaihin saakka, siis kaikkiaan viisikymmentä päivää. Me siis olemme vasta alussa. Jälleen kerran.

Ehkäpä kertaus on kuin onkin kaikkien opintojen äiti! Riviluterilaiset syövät kuormasta etukäteen ja unohtavat juhlan, kun se vasta on alkamassa.

Jokainen sunnuntai, ylösnousemuksen juhla on viikoittainen pääsiäisjuhla. Tiesitkö muuten, että venäjän kielessä sunnuntaita merkitsevä sana tarkoittaa sananmukaisesti ylösnousemusta? Kristityt ovat siis pääsiäiskansaa, jonka tehtävänä olisi antaa anteeksi vihollisillekin, Kristuksen ylösnousemuksen tähden. Tämän tärkeän ajatuksen olen oppinut pääsiäisstikiiroista, joita olen lukenut ja laulanut myös omassa kirkossani, siinä luterilaisessa!

Kristuksen pyhä ylösnousemus on kaiken todellisen anteeksiantamuksen lähde. Ylösnoussut sanoi hänet pettäneille, mutta myös kovasti murtuneille seuraajilleen: Rauha teille! Nuo sanat, näin uskon, olivat täynnä elämän lämmintä hehkua, rakkautta ja sen kauneutta, anteeksiantamusta ja sen puhdistavaa vaikutusta.

Joka aamu on armo uus, ylösnousemuksen tähden. Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet, ylösnousemuksen tähden. Joka ilta saamme päivän taakat jättää Herran haltuun, ylösnousemuksen tähden.

Kristuksen ylösnousemuksen tähden tiedämme, että hänen ristinsä kertoo Jumalan rakkaudesta enemmän kuin mistään muusta. Ylösnousemuksen tähden Kristuksen ristiä kutsutaan kunnialliseksi, joka elämän puuksi. Rististä meille versoo uuden elämän toivo, ja sen tähden mekin vastaamme Jumalan kunniaksi: Aamen! Aamen! Aamen!

Pieni korjaus

Usein puhutaan viimeisestä ehtoollisesta. Sellaistahan ei Raamatun mukaan ole ollut eikä tule myöskään tapahtumaan. Kiirastorstai-iltana muistamme, kuinka Jeesus nautti viimeisen yhteisen aterian yhdessä opetuslastensa kanssa. Tuo ateria oli samalla ensimmäinen ehtoollinen, sillä silloin Jeesus ehtoollisen asetti. Mekin elämme siinä toivossa, että saamme kerran nauttia ehtoollista taivaassa yhdessä Vapahtajamme kanssa. Leonardo da Vincin ainakin mediasta tuttu maalaus on nimeltään Viimeinen ateria. Ei siis "Viimeinen ehtoollinen".

Luterilaiselle kristitylle ehtoollinen on ateria, jossa Kristus antaa itsensä, ruumiinsa ja verensä. Puhummekin reaalipreesens-opista eli opista Kristuksen todellisesta läsnäolosta leivässä ja viinissä. Suu kyllä maistaa leivän ja viinin, mutta usko ottaa vastaan ruumiin ja veren.

Tämän tähden me kuulemme päätössanat: "Me olemme vastaanottaneet Jeesuksen Kristuksen. Hän varjelkoon meidät iankaikkiseen elämään."

Nauttimalla ehtoollinen pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä.

Pyhä Henki, viisauden kirjasin, tule luoksemme

Raamattu, Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta

Luterilainen kirkko on joutunut hankalaan tilanteeseen. Jokainen luterilainen kirkko tekee omia päätöksiään. Tässä mielessä luterilaisuus on aivan toisenlaista kuin vaikkapa ortodoksisuus tai roomalaiskatolisuus. Niitä mielestäni varjelee se, ettei yksikään paikalliskirkko tee omin päin tärkeitä dogmaattisia päätöksiä.

Suomalaisessa ortodoksisuudessa dogmaattinen päätösvalta on tietääkseni ekumeenisen patriarkaatin pyhällä synodilla, joka muodostuu piispuuteen vihityistä miehistä.

Suomalaisessa katolisuudessa dogmaattinen päätäntävalta on Vatikaanilla, jota johtaa paavi, jota luterilaisetkin voivat nyt ainakin Rooman piispana ihan aidosti kunnioittaa, vaikkakaan tuskin enää Kristuksen sijaisena. Mihin Kristuksen sijaista muuten tarvittaisikaan, sillä onhan Kristus sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän elää aina ja ikuisesti, eikä hän väsy, ei uuvu.

Suomalaisessa luterilaisuudessa koetaan ehkä vieläkin, että kirkkomme on Sanan kirkko. Pyhä Raamattu on siis uskon ja elämän peruskirja. Tai ainakin on ollut. Jokin aika sitten käsiini osui kirja, josta ilmenee, että luterilaisille Raamattu onkin vain uskon, mutta ei elämän peruskirja. Nyt minun kuitenkin on jälleen kysyttävä, miten me voisimme irrottaa toisistaan elämän ja uskon? Minun tietääkseni ei mitenkään. Paavali, apostoli Jumalan käsittämättömästä armosta, kuten ehkä voisimme ihan myönteisestikin sanoa, toteaa varsin kärjekkäästi, että kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. Usko ja elämä eivät ole tietenkään yksi ja sama asia, mutta on silkkaa hengellistä väkivaltaa yrittää erottaa niitä toisistaan.

Uskon äidinkieleksi kutsutaan rukousta, joka syntyy sydämessä, mutta yllättävän usein nousee huulillemmekin. Mutta tosi asiassa rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Luterilainen kirkkomme on ja elää sellaisessa tilanteessa, että on elintärkeää huutaa eläväksi tekevää Pyhää Henkeä avuksi. Kirkkomme on muuttumassa kovin "tämänpuoleiseksi". Myyttejä ja mysteerejä riisutaan siinä määrin, että ihan hirvittää. Virsikirjamme muistuttaa vieläpä niin, että "rauha ei saavu, jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan".  Tuleeko suomalaisista pelkkiä "kulttuurikristittyjä", jotka pitävät Raamatun sanaa vanhentuneena ja kirkon oppeja turhina ihmisoppeina?

Ei kai kohtaloamme kuvaa kohta se, että meistä sanotaan näin: "He kunnioittavat minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaikonnut kauas minusta!"

On suurta viisautta, jos kirkkolaiva kääntyy hitaasti. Joskus on varmasti tärkeää lukea hartaudella merikarttoja.

Kristuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) ei saa unohtua meiltä vauhtisokeudessamme. Se on kaikkia kristittyjä johdattava ja velvoittava rukous. Kristusta ei ole jaettu, eikä häntä koskaan voida jakaa. Kristus mursi itsensä maailmalle, mutta sekin tapahtui meidän syystämme, meidän syystämme, meidän suuresta syystämme.

Luterilaiselle kirkolle ei ole terveellistä, että siitä tehdään kirkko, joka kulkee omia polkujaan. Hyvä on normiliikenteessäkin katsoa sivuille, niin oikealle kuin vasemmallekin: Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä…!

Invocavit- sunnuntain ajatuksia jo hiukan etukäteen (Evästä elämään)

Hän huutaa minua!

Muutamia vuosia sitten eräs tapahtui kohahdutti Helsingissä. Noin 13-vuotias tyttö oli saanut sairauskohtauksen Helsingin keskustassa. Hän joutui avuttomaan tilaan, jossa saattoi vain pyytää ja huutaa apua.

Eivät ole ajat muuttuneet. Mieleen nousee välittömästi kertomus laupiaasta samarialaisesta. Henkihieveriin piestyä miestä eivät hyväosaiset ihmiset auttaneet tai edes katsoneet. Moni arveli resuisen, verissä päin makaavan miehen itse ansaineen käsittelynsä. Mutta sitten pysähtyi tuo samarialainen mies, itsekin syrjään työnnetty ja uskonsa tähden halveksittu (hän kun ei ollut juutalaisia).

Tuon mainitsemani nuoren tytön ohitse kulkivat monet "terveet" ihmiset silmänsä ja sydämensä sulkien ja selkänsä kääntäen. Mutta sitten yksi pysähtyi ja kysyi tytöltä: "Mikä sinun on?" Tämä laupias mies oli juoppo, pultsari, syrjäytynyt ja syrjäytetty, mutta hänellä oli sydän paikallaan. Oma ahdinko ei ollut häntä täysin turruttanut. Taitaakin olla niin, että kun tarpeeksi hyvin menee, ihmisestä tulee välinpitämätön. Tämä resuinen mies hommasi sairaan tytön hoitoon.

Kun siis seuraavan kerran kuulet avunhuudon, voisit ajatella näin: "Hän huutaa minua!"  Tosiasiassa nuo sanat tulevat kuitenkin 1. paastonajan sunnuntain vanhasta latinalaisesta nimestä Invocavit: "Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan." (Ps. 91: 15)

Aloitin kahden ihmisen välisestä kohtaamisesta. Päätin ihmisen ja Jumalan kohtaamiseen. Mutta voiko näitä erottaa, sillä onhan kristityn tehtävä olla Kristus sille, joka etsii Jumalan kasvoja? Onko Jumalalla muita käsiä kuin juuri nämä meidän omat kätemme? Jos me hädässä huokaamme, miksi Jumala ei tee mitään, voi siis kysymyksen kärki kääntyä osoittamaan meitä itseämme, miksi hänen luotunsa ja lunastettunsa kulkevat kylmin sydämin, kädet nyrkissä ja selkä lähimmäiselle käännettynä?

Paastonajan raamatuntekstit kertovat lukemattomista Kristuksen ja syntisten kohtaamisista. Voiko muunlaisia kohtaamisia ollakaan ihmisen ja Jumalan välillä? Mutta eikö tämä ole meidän onneksemme? Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa ehdoitta syntistä ihmistä, ja tahtoo, että tämä tulisi tuntemaan totuuden, ja että totuus tekisi hänet vapaaksi, vapaaksi hyvään ja vapaaksi rakastamaan.

Oi aikoja, oi tapoja, ettäs huh, huh...

Milloin tapahtui isovanhempien ulkoistaminen?

En ehkä ole ainoa ihminen, joka on ihmeissään isovanhempien käsittelystä. Tarkoitan sitä, että sairaita vanhuksia karkotetaan maasta Suomessa asuvien lasten luota. Tai ainakin yritetään karkottaa. Vanha tuomarinohje pitäisi kaivaa piilostaan myös ulkomaalaisvirastossa: Mikä ei ole kohtuus, ei saata olla lakikaan.

Mistä lähtien on ollut siis niin, ettei neljäs käsky ole enää voimassa: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Onhan ne vanhemmat vanhemmillakin. Minä en ymmärrä sitä, ettei sukupolvien ketjua ymmärretä tässä maassa tai ainakaan viranomaisten keskellä. Miksi tuo kultainen ketju halutaan tieten tahtoen katkaista?

Nähdäänkö maahamme tulleet isovanhemmat vain loisina, jotka tulevat nappaamaan nenämme edestä meille tarjotut herkut? Entäpä, jos heillä ei yksinkertaisesti ole paikkaa, mihin palata synnyinmaassaan. Sinä ehkä kysyt, että miksikäs ei olisi! Kaikkialla eivät ole yhtä vakaat ja turvalliset olot kuin Suomessa.

Mutta mitä tapahtui omille isovanhemmillemme? Milloin heidät ulkoistettiin? Kun luen käsikirjan mukaisia rukouksia kasteen yhteydessä ja kastettuja muistettaessa, niin kyllä luonnollisesti vanhemmat ja kummit muistetaan, mutta isovanhemmat täytyy itse älytä lisätä. Onko kenties ajateltu, ettei kaikilla ole elossa olevia isovanhempia. Eipä ole ollut minullakaan, mutta silti koen tärkeäksi muistaa rukouksin myös isoisiä ja -äitejä.

Mitä on tapahtumassa suomalaiselle perhekäsitykselle? Tuntuu, kuin sitä ehdoin tahdoin romutettaisiin. Nyt siihen eivät tunnu kuuluvan isovanhemmat. Kohta varmaan erotetaan isät ja äidit sekä lapset. Miksi me erilaiset pienet tilkut emme voi olla liki toisiamme elämämme tilkkutäkissä?

 

Jos luterilaisuus on osa kristillisyyttä, niin paasto kuuluu meillekin

Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme, vai miten se menikään?!?

Luultavasti jälleen tänä keväänä saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko muka tunne paastoa ja vietä pääsiäistä. Ja jos vähän jatketaan, niin luterilaiset viettävät joulua, jota taas ortodoksit tuskin tuntevat. Eihän se nyt näin mene. Kirkkovuoden suuret juhlat ovat kaikille yhteisiä ja yhtä tärkeitä. Joulua, Vapahtajan syntymäjuhlaa ei ole ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä, jota taas ei olisi ilman inkarnaation ihmettä ja salaisuutta.  Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleetkaan. Ristin ja ylösnousemuksen Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä. Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Todellisessa kristillisessä perinteessä myös paastonaikaan valmistaudutaan. Puhutaanhan esipaastosta. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta. Mutta lopulta sisäänpäin kääntymisen pitäisi johtaa meidät näkemään lähimmäisemme paremmin. Paaston matkalla ymmärrämme, miten monet asiat meitä ihmisiä yhdistävät, mutta saatamme silti yllättyä. Yllätykset eivät aina tunnu myönteisiltä, mutta ne voivat silti olla terveellisiä, ettemme nääntyisi ja harhaan kääntyisi. Onhan paaston matka on Jeesuksen viitoittamaa, hänen seurassaan ja häntä seuraten: ”Sen tien on Herra käynyt loppuun saakka (virsi 61)”. Paastonajan sunnuntaiden raamatuntekstit nostavat esille monia Jeesuksen ja syntisten kohtaamisia. Jeesus ei kulje hätää kärsivän ohi, vaan hänen viestinsä on: ”Mene ja tee sinä samoin.” Nöyryytetyille ja häväistyille Jeesus lausuu kaikkein lohduttavimmat sanansa. Näin käy vielä apostoleillekin, näille lukittujen ovien takana pelkääville: ”Rauha teille!”

Tunnustan olevani hämilläni ajatellessani kirkkomme nykytilannetta. Septuagesimasunnuntain (3. sunnuntai ennen paastonaikaa) kohdalla evankeliumikirjassa lukee, että tuosta sunnuntaista on vanhastaan alkanut papiston paasto. No, tämä ei kyllä näy eikä tunnu yhtään missään. Kuka kertoisi meille, mitä papiston paasto on kenties aiemmin ollut. Toisaalta yllättävän monet luterilaiset papit toistavat paaston kynnyksellä, että meidän luterilaisten ei tarvitse luopua mistään ruuasta, eikä oikeastaan mistään muustakaan.

Miten ”luterilainen paasto” näkyy arjessa, sillä sunnuntaithan eivät jumalanpalvelusten kirjan mukaan ole paastopäiviä? Jesajan kirjasta luemme tärkeitä sanoja, jotka alkavat tähän tapaan: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Kannattaisi lukea uudelleen ja uudelleen nämä sanat omasta Raamatusta (Jes. 53).

Olen sitä mieltä, että paasto on toki ensisijaisesti hengellinen matka, mutta miksipä sitä ei tukisi arkipäivän konkretia. Mainio Kotien rukouskirja antaa osviittaa oman paastosäännön laatimiseksi. Siellä on myös hieno ja tarpeellinen Efraim Syyrialaisen paastorukous. Kaikkihan toki Raamatunkin mukaan on luvallista, mutta kaikki ei ole tarpeellista, enkä saisi antaa minkään hallita itseäni. Kyllä luterilainenkin voi ihan hyvin luopua lihasta paastonaikana, tai vaikkapa pidättäytyä kaikesta alkoholin käytöstä (ehtoollinen pois lukien). Tästä ei vahinkoa ole kenellekään, eikä elämästä nykyistä ankeampaa varmasti tule. Juhlasta tulee oikea juhla, kun sitä ei syödä ja tuhlata etukäteen.

Ajattelen, että olen aivan ensimmäiseksi kristitty ja ”vasta” sen jälkeen luterilainen. Minulla on juuret, jotka yltävät 1500-lukua pitemmälle. Näin ajattelen olevan muidenkin kanssakristittyjen kanssa. Jakamattoman kirkon aika tuntuu jokaisessa messussa. Eikä se ole vain historian havinaa, vaan elävää todellisuutta Pyhän Hengen voimassa.

 

Mistä löytäisin nuotit tähän hienoon lauluun, sillä tahtosin laulaa tämänkin

Flora Larsson ~ Hetkinen, Herra

 

"Herra, olet luvannut olla siellä missä kaksi tai kolme on koolla.
Mutta minä en ole kaksi enkä kolme,
olen vain yksi.
Koskeeko lupauksesi myös minua ?

Muistan Nikodeemuksen tulleen luoksesi yöllä,
hiipineen salavihkaa portaita
ja löytäneen Sinut yksin.
Hänelle Sinä avasit sydämesi,
ja hän lähti ulos pimeään muuttuneena miehenä.

Muistan naisen istuneen kaivolla.
Pyysit häneltä juotavaa.
Se oli ystävällinen yhteydenottotapa.
Ja sitten puhuit hänelle,
näytit mitä hänen elämänsä on ollut
ja mitä se voisi olla.
Sitä päivää hän ei unohtaisi koskaan.

Siispä rohkaisen mieleni.
Vaikka olen yksin, ei tarvitse tuntea yksinäisyyttä,
pohtia elämän neulanpistoja,
miettiä omia erehdyksiä,
kantaa yksin surujen taakkaa.

Minäkin saatan kohdata Sinut. Minäkin saatan kertoa Sinulle.
Kertoa salaiset toiveeni ja pelkoni,
puhua puhki monet huoleni,
käsitellä kaikki ongelmani
ja tietää, että Sinä ymmärrät
ja Sinä rakastat minua."

Maria, Herran äiti

Oikein ylistävä Valon todistaja

Ekumeeninen rukousoktaavi alkaa odottaa taas ensi vuotta. Onko siis niin, että ekumenia toteutuu kerran vuodessa. Mitä sellainen ekumenia on? Onko ekumenia jotain samaa kuin pakkoruotsi?

Eikö Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous (Joh. 17) velvoita enää hänen seuraajiaan? Jeesushan rukoilee myös meidän puolestamme sanoen: "Että he olisivat yhtä!" Kristuksen kirkon hajaannus on meidän ihmisten syytä. Jumalan tahto on ihan toinen. Mutta eikö meidän tulisi pyrkiä korjaamaan rikki mennyt? Rukousta sanotaan uskon äidinkieleksi. Mieleeni tulee ortodoksinen jumalallinen liturgia, jossa joka kerta rukoillaan kaikkien yhdistymistä. Ymmärrämmekö me siis äidinkieltämme, jos kuljemme koko ajan poispäin toisistamme? Vai tarkoittaako tuo rukous, että kaikista on tultava ortodokseja? Sinänsä tuo olisikin oivallinen tavoite, sillä ortodoksinenhan merkitsee sananmukaisesti oikein ylistävää. Onko itse asiassa kaikissa kirkoissa samanlaista otetta esillä kuin Vatikaanin lausumassa, jonka mukaan pyhästä istuimesta erossa olevat kirkot eivät ole kirkkoja sanan varsinaisessa mielessä? Me olemme toisinaan varmaan kaikki niin hirmuisen oikeaoppisia, että oksat pois.

Mutta entäpä kun Raamattu sanoo asian niin, että Jeesus on runko ja me uskovat olemme oksina. Ilmankos Jeesus sanoo myös niin, ettemme me saa aikaan mitään ilman häntä.

Ilmankos ekumenia etenee hitaasti, jos ollenkaan! Siis olemmeko todellakin unohtaneet Jeesuksen ja hänen ut unum sint-rukouksensa? Tai jos emme, niin miksi me siitä vähät välitämme?

Maaningan kirkossa oli perjantai-iltana (22.1.2010) ekumeeninen iltakirkko. Ortodoksivirkaveli saarnasi, ja hyvin sen tekikin. Paikalliset kuorot lauloivat. Angelos-kuoron laulu Valtiattareni tosin tuotti pienen välikohtauksen. Kirkossamme häiriötä aiheuttaa varsin usein eräs seurakuntaamme kuulumaton, mieleltään sairas henkilö. Hänen uskoonsa ei autuaalla Neitsyellä ole sijaa, ja hän antoi muidenkin ymmärtää asian erittäin kuuluvalla äänellä. Sitten hän poistui kirkosta. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta pilata muiden juhlaa, olipa kyseinen ihminen sairas tai ei. Jos olisin huomannut kyseisen ihmisen, olisin ehkä arvannut, milloin hän saattaisi kokea jälleen tehtäväkseen korjata selvän vääryyden. Angelos-kuoro lauloi kauniisti. Protestantismi ei ole kaiketi koskaan ollut oikein vahvoilla Neitsyt Marian ymmärtämisessä. Jumalan sanaa pidetään ohjeellisena, mutta se kohta, jossa Maria laulaa, että tästedes kaikki sukupolvet ylistävät häntä autuaaksi, unohdetaan kokonaan. Ajattelinkin myöhemmin, että angelokset ovat tervetulleita uudelleenkin laulamaan meille Mariasta. Vaikka ortodoksinen näkemys tuntuisi luterilaisesta vieraalta, panisi se kenties miettimään, miten luterilaisestakin tulisi oikein ylistävä. Ehkä me luterilaiset voisimme ortodoksien ja roomalaiskatolisten avulla löytää Mariaa oikein ylistävän ymmärryksen.

Mariahan oikeastaan on Kirkon äiti. Jeesus Kristus on tosi viinipuu, eli siis Kirkko. Maria on Jeesuksen, lihaksi tulleen Sanan äiti. Maria on siis Kirkon äiti, meidän uskovien äiti, tai siis isoäiti, sillä jolla Jumala on Isänä, sillä Kirkko on äitinä. Äitiä pitää kunnioittaa, isoäidistä puhumattakaan, kuten olemme alkaneet havahtua ymmärtämään isoäiti Eveline Fadayelin myötä. Mutta on tietenkin luonnollista se, että jos olemme ulkoistaneet isoäidin suomalaisesta perheestä, niin ihmekös sitten se, miten me käyttäydymme Mariaa kohtaan.