Luomakunta on Herran
Vietimme kiitospalvelusta jylhän luomakunnan keskellä viime sunnuntaina (10.8.2008). Luontokirkoksi sitä jo perinteisellä tavalla kutsutaan. Paikkana oli Maaningan Tuovilanlahden Korkeakoski, Suomen korkein vapaana virtaava putous. Putouskorkeus on eräiden tietojen mukaan noin
Kiitospalvelusta vietimme jo kolmattatoista kertaa. Ihmeellistä on se, että yhtään kertaa emme ole viettäneet sadepisaroiden keskellä. Korkeakoskelle ajellessa on toki monta kertaa sadellut enemmän tai vähemmän. Myös palveluksen jälkeen on piankin saattanut ukkosmyrsky ilmestyä. Kiitospalveluksiemme aikana vedet ovat siis virranneet vain joessa ja koskessa. Tämä kesä on ollut vaihteleva säiden suhteen. Hellettä ei juuri ole koettu millään puolella täällä pohjolassa. Ekumeeninen luontokirkko muuttui tälläkin kerralla ekumeeniseksi kesäkirkoksi. Pilvet vedettiin pois päältämme, auringonvalo alkoi siivilöityä puiden välistä, ja valon mukana virtasi lämpö. Ihmisiä oli saapunut paikalle pitkälle kolmatta sataa. Aluksi tosin luulin, että tulee vedettyä pohjat väkimäärien suhteen. Luulo ei siis ole yhä vieläkään tiedon väärti.
Alkujaan luontokirkko oli monta vuotta luterilaisen seurakunnan tapahtuma. Vähitellen korviini tuli toiveita, että myös ortodoksinen seurakunta tulisi mukaan. Tänään on sydämessäni monia muistoja syvällisistä palveluksista vedenpyhityksineen. Luomakunta on Herran ja siksi varmasti meille kaikille yhteinen. Yhteinen kiitos on tärkeää!
Alkukesästä minuun otti yhteyttä paikkakunnalla asuva saksofonin soiton taitaja. Hän kyseli, olisiko juhannuspyhinä jotain tapahtumaa, johon hän voisi tulla soittamaan. Maaningan hienoja paikkoja on myös Viannankoski ja sen äärellä oleva vanha mylly. Myllyn luona on pidetty muutamia juhannusseuroja, ja siksi saksofonisti toivoi mahdollisuutta palvella musiikillaan. Tänä kesänä Viannankosken myllyn isäntäväki huilaili, mutta muistin mainita soittajalle luontokirkosta. Kun muistin soittajan soittavan vapaakirkollisessa Viikunapuu-yhtyeessä, mieleeni tuli ajatus, että tulevalla kerralla luontokirkossa voisivat soida mahdollisimman laajasti tunnetut hengelliset laulut. Mainitsin ajatuksesta kanttorillemme, ja hän toi pian esille tuttuja hengellisiä ja kansanmusiikillisia helmiä: ”Jeesus, sä ainoa”, ”Jäi toiset aamulla nukkumaan” ja ”Ken on luonut sinitaivaan”. Minä otin sitten alkulauluksi hienon ortodoksisen veisun ”Ken kielin voisi kuvaella”. Kiitospalvelus päättyi monille tuttuun virteen ”Liekkejä on monta, valo on yksi”.
Vaikka kiitospalvelus on siis jo monia vuosia ollut luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan järjestämä, niin luonnollisesti kaikki kristityt ja muutkin Jumalan kuvaksi luodut ovat aina olleet tervetulleita. Toisinaan tosin tuntuu, että kaikki pitäisi kutsua henkilökohtaisesti. Lehdessä oleva julkinen ja yleinen kutsu ei ole kaikille sama kuin kutsu. Itse ajattelen, että pyhän kasteen sakramentin jälkeen mitään muuta kutsua ei edes pitäisi enää tarvita. Jokaiseen pyhään palvelukseen kutsutaan aina kaikkia kristittyjä. Eihän kirkkoa merkitsevä alkukielen sana alun perin edes merkinnyt rakennusta, vaan koolle kutsuttujen joukkoa.
Niin, tällä kertaa lauloimme tutun ja herkän sävelmän ”Paimenpoika”. Se oli kanttorin hyvä valinta. Ortodoksirovasti kertoi puolestaan, että häneltä olivat useammatkin henkilöt kysyneet, miksei tuttua, monelle rakasta laulua ole valittu kertaakaan. No, kaikella lienee aikansa, määrähetkensä joka asialla. Minulle tuota toivetta ei kukaan ollut kertonut. Simo Heinisen paaviuden historiaa käsittelevästä kirjasta luin lähelle itseäni tulevan kertomuksen. Johannes XXIII nimittäin oli todennut: ”Olen pelkästään paavina täällä, eikä kukaan kerro minulle mitään.” Tuttu tunne! Olen seurakuntaa ja sen jäseniä varten, mutta silti tavallinen ihminen, jonka kynnys ei todellisuudessa ole sen korkeampi kuin muillakaan syntisillä ja alhaisilla. Moni lienee ajatellut niin, että koska minulla on paljon työtä (pitää usein paikkansa), minua ei myöskään sovi häiritä. Häiritä! Mikään ei minua ilahduttaisi enemmän, kuin se, että joku soittaisi keskelle paperipinoja. Mutta taannoin eräskin seurakuntalainen lähestyi minua sähköpostilla, koska oli pakko. Joskus olisi kiva saada vihdoin kaivattu diagnoosi, mitä tarttuvaa tautia mahdan sairastaa, kun vain pakon edessä otetaan yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti