Mitä on nöyryys Jumalan edessä?
Tämän kysymyksen herätti minussa taannoinen Kotimaa-lehden juttu. Jo lehden etukannessa körttiopiskelija korostaa nöyryyttä Jumalan edessä. Samainen nuorimies kertoo kuitenkin eronneensa luterilaisesta kirkosta noin kaksi vuotta sitten ”petyttyään rekisteröityjä parisuhteita koskevien lausuntojen jäämiseen pöydälle. – Ymmärrän, että rekisteröityjen parisuhteiden siunaus on hankala kysymys, mutta sen, että kirkon työntekijänä voi olla rekisteröidyssä parisuhteessa elävä, pitäisi olla minusta itsestään selvää. – Oivalsin, että kirkko ei tässä kerta kaikkiaan puhu samaa kieltä eikä elä samaa todellisuutta kuin ihmiset yleensä.”
”Kuin ihmiset yleensä!” Tähänkö kirkon pitää perustaa kantansa? Mihin unohtui nöyryys Jumalan edessä?
Kirkot opettavat yhtäpitävästi, että miehen ja naisen avioliitto on Jumalan asettama. Samaa yhtäpitävyyttä löytyy miehen ja naisen avioliiton rinnastamisessa Kristuksen ja hänen Kirkkonsa väliseen suhteeseen. Tästä lauletaan jopa luterilaisessa virressä näin kauniisti: ”Kuin Kristus seurakuntaa kärsii ja rakastaa, niin myöskin mies ja vaimo toisiltaan hoivan saa.” (Virsi 239: 2) Jumala on siis asettanut avioliiton suojelemaan mutta myös rikastuttamaan elämää. Positiivinen sitoutuminen vapauttaa rakastamaan.
Nöyryys ei ole samaa kuin nöyristely. Nöyristelyä olisi kai sellainen käytös, että kulmien alta, katse käännettynä alaspäin, myöntelemme asian olevan niin kuin meille sanotaan, mutta sydämessä toteamme kuitenkin, että ”siirry ukko jo historiaan”.
Olin viime syksynä hiippakuntamme kirkkoherrojen ja talouspäällikköjen neuvottelussa. Sielläkin tuo rekisteröityjä parisuhteita koskeva ongelmatiikka nousi esille. Kuulin sanottavan, että koska eduskunta on säätänyt asiaa koskevan lain, niin siitä seuraa se, että kirkon on ryhdyttävä muodostelemaan uusia kaavoja. Haloo! Täytyy tunnustaa, että tässä kohdassa tipahdin kärryiltä. Viittaan tuohon perinteiseen käsitykseen avioliiton perustasta. Eduskunta on siis nostettu sille paikalle, jolla Jumala ennen oli kirkossa.
Minulla ei ole mitään sitä eduskunnan säätämää lakia vastaan. En vain ymmärrä siitä koituvan kirkoille mitään velvollisuuksia. Laki parisuhteiden rekisteröimisestä vastasi varmaankin todelliseen tarpeeseen oikeudenmukaisuuden ja perusturvallisuuden toteutumisesta ihmisten elämässä. Ei tässä pitäisi olla kirkoillekaan mitään ongelmaa. Mutta miksi siitä pitäisi seurata jotain? Jo ennen kyseisen lain säätämistä olimme vapaita rukoilemaan erilaisten ihmisten puolesta ja siunaamaan kotejakin.
Mielenkiintoisen rinnastuskohdan tälle kysymyksenasettelulle muodostaa se kehitys, jonka olen kohdannut täällä maallakin. Yhä useampi kirkon jäsen valitsee siviilivihkimisen kun haluaa virallistaa suhteensa. Tälle kehitykselle olen miettinyt syytä, mutta en ole siitä ainakaan vielä perillä. Ehkä se johtuu siitä, että nykyään kirkkohäät toisaalta ovat muotia, mutta avioliitto sen sijaan ei. Näyttävät hääjutut saavat kirkollisen vihkimisen kuulostavan kenties liian suurelliselle ja myös kalliille. Unohtuu se, että pappi ja kanttori eivät maksa mitään, eikä tuhatpaikkaista kirkkoamme tarvitse täyttää vierailla ääriään myöten. Kirkollinen vihkiminen ei siis maksa mitään. Hääjuhla tarjoiluineen se on mikä maksaa. Olen jonkun kerran vihkinyt oikein pienesti, vain kaksi todistajaa, morsiuspari ja minä. Suuressa kirkossamme intiimiä tunnelmaa loi se, että me kaikki viisi olimme alttarin ympärillä ja katsoimme toisiamme kasvoista kasvoihin.
Rukouksesta ja siunauksesta ei tiedetä olleen haittaa kenellekään, mutta ne eivät tee Jumalasta sellaista vastausautomaattia, mistä saa kaiken mitä pyytää.
Nuori körttiopiskelija palasi kirkkoon. Nuori ihminen on usein täynnä varmuutta. Minä en ole täynnä varmuutta tätäkään tekstiä kirjoittaessani. Minulla ei ole myöskään oikeassa olemisen pakkoa. Mutta en ole aivan varma siitä, että demokraattinen päätöksenteko on aina se oikea tapa ratkoa teologisia eli opillisia kysymyksiä. Enemmistö ei aina ole oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti