Jumalanpalveluselämä on hiljaisuuden vastakulttuuri meluisalle maailmalle
Laulan sekä soitan harvakseltaan Unto Monosen tangoa Satumaa, sillä pidän siitä. Mutta sen teen kotona tai kylässä, mutta en kirkossa tai kappeleissa, enkä niiden palveluksissa.
Luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistus perehdytti ja yhä perehdyttää meitä paljon enemmän pitkään perinteeseen, jota on turhaan karsittu ja jopa poistettu jo 1700-luvun lopulla. Ne muutokset ovat köyhdyttäneet jumalanpalveluselämäämme todella paljon. Toteutettu uudistus toi paljon hengellisesti rikasta rukouksellista aineistoa vuosisatojenkin takaa. Meidän pitäisi muistaa, että reformaation eli uskonpuhdistuksen tavoitteena ja tarkoituksena oli palauttaa Kirkko oikeaan ja varsinaiseen apostoliseen uskoon sekä perinteeseen, ja poistaa vääriä rönsyjä, jotka liittyvät ahneuteen ja kasvavaan sekulaarisuuteen. Tämä maailma muuttuu äsken mainituista syistä meluisaksi ja rauhattomaksi. Siinä unohtuu se, että Kristus Jeesus on meidän todellisin rauhamme. Kuten mainion virsikirjamme (1986) virsi muistuttaa, niin rauha ei saavu jos emme taivu Jumalan tahtoa noudattamaan. Unto Mononen ei varmaankaan tehnyt tangoaan virreksi tai rukoukseksi. Mutta virsikirjamme virret ovat soivia rukouksia. Satumaan sinänsä kaunista tekstiä ei voi pitää kristillisenä rukouksena, jos varsinkaan Mononen ei sellaista ajatusta päässään tai varsinkaan sydämessään pitänyt. Jumalanpalveluksessa voi varmasti jopa viihtyä, vaikka sinne ei viihdettä kannettaisikaan. Kirkko on armon sali ja rukouksen huone. Usein mietin, pitääkö virren imperfektissä oleva sana paikkansa: Kun äidit lapsiansa toi luokse Jeesuksen. Kristillinen kasvatus on rapautunut hurjasti kodeissa ja kouluissa. Rippikouluun tullessaan nuoret eivät useinkaan tiedä edes sitä onko luterilaisella kansankirkolla kaksi vai seitsemän sakramenttia. Jumalanpalveluselämään osallistuminen jo nuoresta pitäen auttaisi ymmärtämään paljon enemmän, miksi meillä on kirkkorakennukset ja jumalanpalveluselämä, jonka osana ovat sunnuntain palvelukset, kirkon pyhät toimitukset kasteineen ja kaikkine eri elämänkaaren vaiheisiin liittyvine toimituksineen. Kuvaavaa on että seurakunnissa soivat nykyään luultavasti eniten taloustoimiston numerot. Ei siinä sinänsä mitään ongelmaa tai väärää ole, mutta yhteys hengellisen työn ammattilaisiin voisi olla myös enemmän mahdollista. En tällä kirjoituksella asetu sinänsä tanssia tai viihdettä vastaan. Kulutan sitä itsekin. Toki myönnän, että maailmassamme on paljon paikallisia kulttuurisia eroja. Kaukoidässä tunnetaan sikäläisen luterilaisen kirkon piirissä liturginen tanssi. Lienee sitä nähty ja koettu Suomessakin, mutta tällaisen toiminnan tulee perustua syvään harkintaan ja pohdintaan sekä ennen kaikkea yhteisen ymmärryksen hakemiseen rukouksellisesti. Toisaalta tunnen, että termiä ”sanan kirkko” on tulkittu liiankin yksioikoisesti. Se taitanee merkitä ainoastaan papin saarnaa. Joskus puolestaan mietin, miksi Jumalan sanan lukeminen ei voisi ainakin tietyissä tilanteissa riittää. Varsinkin pitkäperjantaina tällainen ajatus tulee vuosittain eteen. Sanan kirkko voi olla myös soiva kirkko. Se voi olla kuvia käyttävä kirkko. Onhan hiljaisuuden liike palauttanut rukouskuvat eli ikonit luterilaisenkin kristityn tietoisuuteen. Ikoni on kuin Jeesus Kristus itse, kukapa omistaisi, kenellä olisi yksinoikeus. Ihminen on kokonaisuus, jolla on järki, aistit ja tunteet. Jumalanpalveluselämän tapahtumat voivat parhaimmillaan koskettaa kokonaista ihmistä. Ei vain korvia, vaan silmiä ja sydäntä. Miksei myös nenää ja sormenpäitä. Jonkun mielestä alan nyt viimeistään rönsyillä. Näin en tunne itse, vaan kaikkea on tarkasteltava elävän perinnön ja ennen kaikkea Elävän Sanan valossa. Luterilaisuus on kovaa vauhtia muuttumassa järkiuskonnoksi, jossa apostolinen uskontunnustus tehdään tyhjäksi. Eikö uskontunnustus ole rukousta: minä uskon, auta minua epäuskossani. Nykyaika antaa elävän todistuksen siitä, että meillä kristityillä on aarre todellakin saviastioissa. Sen verran usein mukana on astianmakua. Jokaisen diakonin, papin ja piispan, jokaisen kristityn tulisi muistaa, että Kristuksen tulee kasvaa ja ihmisen pienetä. Olla Kristus lähimmäiselle ei tarkoita, että mukaudumme kaikessa tämän maailman menoon. Kirkko elää ja toimii maailmassa, mutta ei maailmasta. Adventin virsi sanoo sen laittamattomasti: Nöyryyttä, hiljaisuutta Jumala rakastaa, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa. Jumalanpalvelus ei ole mitään, jos sitä ympäröivän elämän äänet eivät sinne kantaudu. Mutta kantakaamme tuo kaikki sydämissämme, rukouspyynnöissämme, virsissämme elävän, läsnä olevan Jumalan eteen. Kun Raamattu toteaa, että Jumala on rakkaus, viimeistään siinä kohden pitäisi ihmisen tajuta, ettei rakkaus ole vain seksiä, hetken hekumallista nautintoa, itsekeskeisyyden kaunista toteuttamista. Lopuksi: Kirkko elää yhä enemmän ja eri tavoin mediassa, mutta ei mediasta kuten ei maailmastakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti