Kirkkovuoden ajankohta: 20. sunnuntai helluntaista (28.9.2008)
Raamatunkohta: Joh. 9:24–38
Mies, joka oli ollut sokea, kutsuttiin kuultavaksi. Fariseukset sanoivat hänelle: »Anna kunnia Jumalalle! Me tiedämme, että se mies on syntinen.» Mies vastasi: »Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen.» He kyselivät: »Mitä hän sinulle teki? Millä tavoin hän avasi silmäsi?» Mies vastasi: »Johan minä sen teille sanoin, te vain ette kuunnelleet. Miksi te taas tahdotte sen kuulla? Tekeekö teidänkin mieli hänen opetuslapsikseen?» He vastasivat hänelle pilkallisesti: »Sinä hänen opetuslapsensa olet, me olemme Mooseksen opetuslapsia. Me tiedämme, että Jumala puhui Moosekselle, mutta mistä tuo mies on peräisin, sitä emme tiedä.» »Merkillistä», mies vastasi, »että te ette tiedä, mistä hän on - ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni. Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.» Silloin fariseukset sanoivat: »Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies - ja sinä rupeat opettamaan meitä!» He ajoivat miehen ulos.
Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.
Otsikko: Usko ja epäusko
Helpompi on luvata kuin täyttää. Näin luki eräässä postikortissa, jonka sain vuosia sitten. Näin inhimilliseltä kannalta katsoen täytyy tunnustaa, että näin asia on keskuudessamme. Tuntuu kuin tuuli heiluttelisi huuliamme, kun teemme lupauksia. Joskus esimerkiksi saatamme luvata puhelun päätteeksi, että ”palataan”. Kysymykseksi nousee vähitellen se, oliko kysymys tästä vai vasta tulevasta elämästä.
Jumala on toisenlainen. Kuitenkin me usein taidamme toivoa, että Jumala olisi sellainen, ”jollaisena minä hänet ymmärrän”. Jumala ei ole määrittelyjemme vanki, vaikka me ihmiset yritämmekin kutistaa häntä sanoillamme. Me vaadimme, että Jumala vastaa meille ”kyllä” jokaiseen pyyntöömme, ovat pyyntömme sitten mitä tahansa. Jumala ei ole konemainen automaatti. Jumala on täyttänyt kaikki pyhät lupauksensa Jeesuksessa Kristuksessa.
Kauhajoen järkyttävien tapahtumien jälkeen on keskustelu siitäkin, onko lupaukset täytetty. Kyse on lupauksista viime marraskuisen Jokelan murhenäytelmän jälkeen. Helpompi on luvata kuin täyttää. Inhimillinen välinpitämättömyys ja laiskuus tuntuvat tässä tilanteessa järkyttävältä. Miten kalliin hinnan olemme valmiit maksamaan siitä, että alamme ymmärtää, missä meidän todellinen turvamme on. Onko turvamme katoamattomassa Jumalassa vai katoavassa mammonassa? Meidän pitäisi todella huolestua lapsista ja nuorista, mutta ei niin, että vain lamaannumme ja huokailemme avuttomina. Vanha lause nousee mieleeni: Rukoile ja tee työtä! Tämä järjestys sopii aivan kaikille.
Miksi paha näyttää usein saavan vallan? Miksi Jumala ei lähettänyt suojelusenkeleitään Kauhajoelle? Miksi me ihmiset sitten emme näe huolestuttavaa kehitystä? Miksi meidän reaktiokynnyksemme on kohonnut liian korkealle? Me vain ajattelemme, että eipä kuulu meille. Entä jos itse joudumme hätään! Miten meitä auttaa se, että ohi kulkevat ihmiset ajattelevat vain, että eipä ole minun asiani. Koskaan emme voi tietää, milloin todellinen hätä astuu elämäämme.
Uskon tehtävänä on yhdistää meitä toisiimme ja Jumalaan. Uskon tehtävänä ei ole kuitenkaan yhdistää vain samanhenkisiin ja -mielisiin ihmisiin. Uskon tehtävänä on avata meidän silmämme näkemään kaikki Jumalan silmissä kauniina. Ei nimittäin ole sellaista ihmisistä, joka ei Jeesuksen Kristuksen tähden olisi Jumalalle rakas. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä ihmistä. Voisi kai sanoa, että Jumala näkee kaikki kauniina ainakin siltä osin, kun kyse on hänen työstään. Tällä viikolla on maa ja taivas itkenyt. Kauhajoen ja Jokelan kaltaisia tapahtumia ei voi ymmärtää sydämellä eikä järjellä. Näiden tapahtumien taustoja on hyvä kuitenkin yrittää kartoittaa. Suomalainen yhteiskunta on kovaa vauhtia moniarvoistunut, mutta samalla myös pinnallistunut. Kehityskulku ei toki ole aivan uusi. Jo apostoli Paavali kirjoitti näin kaksi vuosituhatta sitten: ”Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita. Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.” (Fil. 3:18–21)
Ei ole olemassa sellaista ihmistä, jonka sisimmässä eivät usko ja epäusko kävisi kamppailua. Jos joku kuitenkin näin kokee, niin silloin epäusko on jo saanut niskalenkin. Epäusko on toisaalta tarpeellinen kumppani, sillä jos sen itsessämme tunnistamme, niin silloin pysymme paremmin sillä tiellä, joka johtaa todelliseen elämään. Silloin voimme tunnistaa sellaista, mikä on hyvä karsia pois. Esimerkiksi tästä käynee kertomus jostain 1500-luvulta: ”Kukko istui korkealla aidalla. Sattui siihen kettu viekastelijakin tulemaan ja sanoi kukolle: Tule pois sieltä aidalta, sillä etkös tiedä, että yleinen ja yhteinen maan rauha on julistettu. Nyt on kaikkinainen eripuraisuus, kilvoittelu ja ilkeämielisyys niin ihmisten kuin eläintenkin kesken ikuisiksi ajoiksi poistettu ja kaikki asiat sovittu. Mutta kukkopa ei ollutkaan noin vaan narrattavissa, vaan se sanoi ketulle: Olkoonpa vaan, että tuollainen yhteinen maan rauha on julistettu ja kaikki eripuraisuudet sovittu, mutta minun luokseni eivät tuollaiset sanomat ole vielä tulleet. Siihen saakka tahdon minä elää entiseen tapaan niinkuin esi-isänikin ovat tehneet, ja olla kaikkia teitä kettuja ja koko teidän sukukuntaanne vastaan. Kaikkia henkiä älköön uskottako! Jos tuo tarinamme kukko olisi uskonut viekkaan ketun puheisiin ja hypännyt aidalta maahan, niin kettu olisi sen siinä silmänräpäyksessä repinyt kuoliaaksi. Mutta kukko ei uskonut ja siksipä se saikin kaikessa rauhassa istua ja kuunnella ketun valheita.”
(Arto Penttinen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti