Tule rakkaus ihmisrintaan!

Jumalan armon ihmeellinen ja iloinen matematiikka: 1+1=1

 

Tuolla yllä olevalla tavalla olen toisinaan puhunut morsiuspareille, joita olen Jumalan alttarin äärellä vihkinyt. Tuo lausahdukseni perustuu pyhään Raamattuun: ”Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:5-6)

Kuitenkin nykyään tuntuu siltä, että mennään naimisiin vain siksi, jotta voitaisiin erota. Median roskalehdet korostavat kyllä kauniita ja (kalliita) häitä, mutta vielä näkyvimmiksi tuntuvat tulevan riitaisat erot. Jos tuo Jeesuksen puhe, jota yllä lainasin, on alkanut unohtua, niin myös seuraavat sanat ovat haihtuneet ihmismielistä: ”Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.” (Ps. 127: 1)

Jotenkin tuntuu siltä, että nykyparit edellisiä sukupolvia enemmän yrittävät nousta latvasta puuhun. Ensin mennään peiton alle, jos kohta ne navat sopisivat yhteen. Rakkaus on kyllä kaunein yhteyttä merkitsevä sana, mutta yhteys on toki muutakin kuin pelkkää kopulaatiota. Rakkaus taidetaan käsittää nykyään lähinnä jonkinlaiseksi hekumaksi. Joitakin vuosia sitten luin jonkin morsiamen todenneen, että jos hänelle sanottaisiin rakkauden olevan lähtöisin Jumalasta, hän pitäisi tuollaista ajatusta loukkaavana. Minä puolestani ajattelen, että muuta rakkautta ei oikeastaan olekaan. Kaikki inhimillinen hyvä on lopulta vain kalpeaa heijastusta iankaikkisesta. Jumala on rakkaus. Jumala on iankaikkinen. Niinpä rakkaus ei voi myöskään loppua, vaikka niin roskalehdet itseään myydäkseen väittävät. Rakkaus paremminkin lisääntyy käytössä, vaikka sitä kuinka yrittäisi tuhlata.

Yhteyttä on hoidettava. Jumala on antanut yhteyden hoitamisen välineiksi armonsa Kristuksessa ja anteeksiantamuksena hänessä, joka on puolestamme kärsinyt ja kuollut, ja jonka Jumala herätti kuolleista. Mitäs sitä eilisen taakkoja raahaamaan huomiseen, kun niistä voi vapautua vaikka tänään.

Nykyään kun astun alttarille tai saarnaspönttöön rukoilen hiljaa, että Jumala armahtaisi syntistä palvelijaansa ja antaisi tälle kaikki suuret synnit anteeksi, sillä Jeesus Kristus, Jumalan ainoa Poika, kuoli tämän suuren syntisen tähden. Vielä rukoilen, että Jumala lähettäisi Pyhän Henkensä alas kirkastamaan Kristusta syntisen palvelijansa sydämessä. Lopuksi pyydän, että Herra avaisi huuleni, sillä vain siten voin julistaa hänen ääretöntä kunniaansa. Saarnan tai koko palveluksen jälkeen rukoilen, että Jumala armahtaisi syntistä, arvotonta ja ansiotonta palvelijaansa Jeesuksen Kristuksen tähden ja antaisi kaikki synnit mitä kuluneina hetkinä olen tehnyt. Vain näin koen voivani palvella läsnä olevaa seurakuntaa.

Nyky-yhteiskunta on muuttunut nautintoja korostavaksi. Papinkin pitäisi olla nykyään viihdyttäjä. Kyllä huumorilla tulisi olla sijansa kirkossakin, mutta sekin voisi olla sisältölähtöistä. Yllättävää on se, että messuun kokoontunutta kirkkokansaa ei millään tahdo saada hymyilemään. Papin oma hymy hyytyy jo siitä, että kenenkään ilmettä ei näe, koska kaikki istuvat kovin takana. Tosin avioliittoon vihkimisen aikana olen huomannut, että oloni on toisinaan varsin vapautunut, koska minulla on selkeä katsekontakti läsnä oleviin. Ei siinä sen kummempia välttämättä tarvita. Vaikka pappi on vain välivouhka Jumalan ja kirkkokansan keskellä, niin eihän hänen sen kummempi vouhake tarvitse silti olla. Miksi kirkossa, seurakunnan keskellä ei voitaisi tuntea iloa yhteydestä, joka tunnetaan myös nimellä rakkaus. Jeesus, Jumalan rakkauden täydellisin kuva sanoo: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:34–35) Tämä ei ole raamatullista toisintoa sarjasta Sex and the City. Siinä sarjassa ei Rakkaus loista muuten kuin poissaolollaan. Rakkaudesta puhutaan kyllä paljon, mutta sanan sisältö on muuttunut. Rakkaudesta puhutaan paljon siis ohi. Rakkautta on ilmassa. Olisipa sitä sydämessäkin: Tule rakkaus ihmisrintaan kotis' oikea onhan se vain! Sinun kanssasi kaunehintaan elo antavi matkallain.

 

Ole nöyrä nöyristelemättä!

Mitä on nöyryys Jumalan edessä?

Tämän kysymyksen herätti minussa taannoinen Kotimaa-lehden juttu. Jo lehden etukannessa körttiopiskelija korostaa nöyryyttä Jumalan edessä. Samainen nuorimies kertoo kuitenkin eronneensa luterilaisesta kirkosta noin kaksi vuotta sitten ”petyttyään rekisteröityjä parisuhteita koskevien lausuntojen jäämiseen pöydälle. – Ymmärrän, että rekisteröityjen parisuhteiden siunaus on hankala kysymys, mutta sen, että kirkon työntekijänä voi olla rekisteröidyssä parisuhteessa elävä, pitäisi olla minusta itsestään selvää. – Oivalsin, että kirkko ei tässä kerta kaikkiaan puhu samaa kieltä eikä elä samaa todellisuutta kuin ihmiset yleensä.”

”Kuin ihmiset yleensä!” Tähänkö kirkon pitää perustaa kantansa? Mihin unohtui nöyryys Jumalan edessä?

Kirkot opettavat yhtäpitävästi, että miehen ja naisen avioliitto on Jumalan asettama. Samaa yhtäpitävyyttä löytyy miehen ja naisen avioliiton rinnastamisessa Kristuksen ja hänen Kirkkonsa väliseen suhteeseen. Tästä lauletaan jopa luterilaisessa virressä näin kauniisti: ”Kuin Kristus seurakuntaa kärsii ja rakastaa, niin myöskin mies ja vaimo toisiltaan hoivan saa.” (Virsi 239: 2) Jumala on siis asettanut avioliiton suojelemaan mutta myös rikastuttamaan elämää. Positiivinen sitoutuminen vapauttaa rakastamaan.

Nöyryys ei ole samaa kuin nöyristely. Nöyristelyä olisi kai sellainen käytös, että kulmien alta, katse käännettynä alaspäin, myöntelemme asian olevan niin kuin meille sanotaan, mutta sydämessä toteamme kuitenkin, että ”siirry ukko jo historiaan”.

Olin viime syksynä hiippakuntamme kirkkoherrojen ja talouspäällikköjen neuvottelussa. Sielläkin tuo rekisteröityjä parisuhteita koskeva ongelmatiikka nousi esille. Kuulin sanottavan, että koska eduskunta on säätänyt asiaa koskevan lain, niin siitä seuraa se, että kirkon on ryhdyttävä muodostelemaan uusia kaavoja. Haloo! Täytyy tunnustaa, että tässä kohdassa tipahdin kärryiltä. Viittaan tuohon perinteiseen käsitykseen avioliiton perustasta. Eduskunta on siis nostettu sille paikalle, jolla Jumala ennen oli kirkossa.

Minulla ei ole mitään sitä eduskunnan säätämää lakia vastaan. En vain ymmärrä siitä koituvan kirkoille mitään velvollisuuksia. Laki parisuhteiden rekisteröimisestä vastasi varmaankin todelliseen tarpeeseen oikeudenmukaisuuden ja perusturvallisuuden toteutumisesta ihmisten elämässä. Ei tässä pitäisi olla kirkoillekaan mitään ongelmaa. Mutta miksi siitä pitäisi seurata jotain? Jo ennen kyseisen lain säätämistä olimme vapaita rukoilemaan erilaisten ihmisten puolesta ja siunaamaan kotejakin.

Mielenkiintoisen rinnastuskohdan tälle kysymyksenasettelulle muodostaa se kehitys, jonka olen kohdannut täällä maallakin. Yhä useampi kirkon jäsen valitsee siviilivihkimisen kun haluaa virallistaa suhteensa. Tälle kehitykselle olen miettinyt syytä, mutta en ole siitä ainakaan vielä perillä. Ehkä se johtuu siitä, että nykyään kirkkohäät toisaalta ovat muotia, mutta avioliitto sen sijaan ei. Näyttävät hääjutut saavat kirkollisen vihkimisen kuulostavan kenties liian suurelliselle ja myös kalliille. Unohtuu se, että pappi ja kanttori eivät maksa mitään, eikä tuhatpaikkaista kirkkoamme tarvitse täyttää vierailla ääriään myöten. Kirkollinen vihkiminen ei siis maksa mitään. Hääjuhla tarjoiluineen se on mikä maksaa. Olen jonkun kerran vihkinyt oikein pienesti, vain kaksi todistajaa, morsiuspari ja minä. Suuressa kirkossamme intiimiä tunnelmaa loi se, että me kaikki viisi olimme alttarin ympärillä ja katsoimme toisiamme kasvoista kasvoihin.

Rukouksesta ja siunauksesta ei tiedetä olleen haittaa kenellekään, mutta ne eivät tee Jumalasta sellaista vastausautomaattia, mistä saa kaiken mitä pyytää.

Nuori körttiopiskelija palasi kirkkoon. Nuori ihminen on usein täynnä varmuutta. Minä en ole täynnä varmuutta tätäkään tekstiä kirjoittaessani. Minulla ei ole myöskään oikeassa olemisen pakkoa. Mutta en ole aivan varma siitä, että demokraattinen päätöksenteko on aina se oikea tapa ratkoa teologisia eli opillisia kysymyksiä. Enemmistö ei aina ole oikeassa.

Taizé-rukous

Rauhan Jumala. Sinun läsnäolosi on meille usein salaisuus. Jotta voisimme toivottaa sinut tervetulleeksi, me tarvitsemme yksinkertaisen sydämen, jonka täyttää luottamus.

(Suomentanut Arto-pappi 21.7.2008)

Uskollisuutta ja kuuliaisuutta tarvitaan koko ajan enemmän

10. sunnuntai helluntaista 20.7.2008

Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa

Evankeliumi: Matt. 25: 14–30

Jeesus sanoi:
    »Silloin on käyvä näin: Mies oli muuttamassa pois maasta. Hän kutsui puheilleen palvelijat ja uskoi koko omaisuutensa heidän hoitoonsa. Yhdelle hän antoi viisi talenttia hopeaa, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykyjensä mukaan. Sitten hän muutti maasta.
    Se, joka oli saanut viisi talenttia, ryhtyi heti toimeen: hän kävi niillä kauppaa ja hankki voittoa toiset viisi talenttia. Samoin se, joka oli saanut kaksi talenttia, voitti toiset kaksi. Mutta se, joka oli saanut vain yhden talentin, kaivoi maahan kuopan ja kätki sinne isäntänsä rahan.
    Pitkän ajan kuluttua isäntä palasi ja vaati palvelijoiltaan tilitykset. Se, joka oli saanut viisi talenttia, toi toiset viisi niiden lisäksi ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle viisi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset viisi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!
    Myös se, joka oli saanut kaksi talenttia, tuli ja sanoi: ’Herra, sinä annoit minulle kaksi talenttia. Kuten näet, olen hankkinut voittoa toiset kaksi.’ Isäntä sanoi hänelle: ’Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!’
    Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: ’Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.’ Isäntä vastasi hänelle: ’Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. - Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.’»

Saarna Maaningan kirkossa

 

Mitä me tarkoitamme puhuessamme lahjoista? Me saamme ja annamme lahjoja syntymäpäivinä ja nimipäivinä. Me paketoimme niin joulua kuin syntymäpäivääkin lahjapaketteihin. Näinä aikoina on käynyt melkoinen kuhina myös tavaratalojen häälahjapalveluosastoilla. Sen on ehkäpä moni maaninkalainen pannut varmasti merkille. Me siis annamme lahjoja, kun siihen on jokin syy. Ja joululahjathan tulee ansaita täysin vastoin joulun ominta olemusta. Lapset saavat lahjoja, jos ansaitsevat ne kiltteydellään. Luulen kyllä että lapset saavat kyllä lahjansa muutenkin. Kyseessä on vain osa lastenkasvatuksen tunnettua iankaikkista kolminaisuutta lahjonta, kiristys ja uhkailu.

Lahja on sellainen kuin sen antaja on ajatellut sen olevan. Tunnustan, että itse ainakin haluan antaa sellaisia lahjoja, jotka miellyttävät itseänikin ja joiden ajattelen sopivan saajalleen. Jokainen meistä on varmastikin, ainakin lapsena, vertaillut lahjojaan toisten saamiin lahjoihin. Tällainen vertailu voi tuottaa vahingoniloa tai pahaa mieltä. Millä tavoin juuri tuo on ansainnut paremman ja kalliimman lahjan kuin minä? Siinäpä se. Ansioajattelu on kiinnittynyt lujasti meihin. Siksi korostan: Jos aivan oikeasti puhumme lahjasta, niin puhumme jostain sellaisesta, mitä emme voi ansaita. Lahjaa ei siis voi tai tarvitse ansaita.

Elämä on meille usein itsestäänselvyys. Me unohdamme helposti, että elämä on Jumalan lahja. Jaakobin kirjeestä voimme lukea: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensi hedelmä.” (Jaak. 1:17,18) Heprealaiskirjeessä puolestaan sanotaan näin: ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.” (Hepr. 11:3) Jumala kutsuu elämän esiin. Näin tapahtui luomisessa ja pyhässä ylösnousemuksessa, ja näin tapahtuu ihmisen elämässä yhä vieläkin. Jokaisen ihmisen elämässä on kysymys Jumalan antamasta lahjasta. Oli kyseessä sitten kuka tahansa ihminen. Sinä olet olemassa, koska se on Jumalan tahto. Kukaan ei ole siis olemassa minään vahinkona. Sellainen ajatus vähättelee jonkin ihmisen elämää.

Jumala on antanut lahjansa käyttöä varten. Hän on antanut ja antaa kaikki lahjansa hyvyydessään ja rakkaudessaan. Lahjat kertovat siis antajansa rakkaudesta. Lopulta ei ole merkitystä sillä, onko lahja ulkonaisesti merkittävä vai vähäinen. Halvinkin lahja voi olla saajalleen kallisarvoinen, jos hän voi tuntea lahjan antajan rakkauden. Jumala, joka on kaikessa uskollinen täydellisellä tavalla, odottaa ihmiseltä uskollisuutta pienimmässäkin tehtävässä. Pyhässä evankeliumissa Luukkaan mukaan Jeesus sanoo: ”Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin, ja joka on vähimmässä vilpillinen, se on vilpillinen myös paljossa.” (Luuk. 16:10)

Uskollisuutta lahjojen antajaa kohtaan ilmentää kiitollisuus: ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut.” (5. Moos. 8:10) Lahjan tulisi muistuttaa antajastaan. Elämässä kaikki todellinen kauneus, hyvyys, puhtaus ja rakkaus ovat teitä kohti Jumalan täydellistä hyvyyttä, rakkautta ja uskollisuutta. Monet psalmit täyttyvät kiitoksesta. Kiittämättömyys elää hirveän paljon tässä modernissa maailmassa. Kiittämättömyys on kasvanut maailman synnin pimentämän maailman palkaksi. Toisen maailman ääni kuultaa psalmin tärkeissä sanoissa: ”Kiittäkää Herraa. Virittäkää hänelle uusi laulu, soittakaa kauniisti, huutakaa riemunne julki. Herran sana on tosi ja varma. Hän on uskollinen ja osoittaa sen teoissaan. Hän tahtoo oikeutta ja vanhurskautta, hänen uskollisuutensa täyttää maan. Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot. Kuin leiliin hän on koonnut merien vedet ja varastoihinsa syvyyden virrat. Vaviskoon Herran edessä kaikki maa, koko maanpiiri pelätköön häntä. Mitä hän sanoi, se tapahtui, mitä hän käski, se pysyi. Taivaastaan Herra katsoo meitä, hän näkee kaikki ihmislapset. Korkeudestaan hän valvoo maata, kaikkia jotka siinä asuvat, joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee.” (Ps. 33:2–9, 13–15)

Tämän pyhäpäivän aihetta ’Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa’ avaa kauniilla tavalla Anna-Maija Raittilan virsirunon säkeistö: ”Anna, Kristus, rohkeutta mennä maastoon tiettömään, jossa merkkejä en tunne, vaille vastausta jään. Juuri siellä sinuun juurrun, vastuuseen viet laajempaan, taikka suostun vähimmässä uskollinen olemaan.”     

Minä ja sinä tarvitsemme psalmin rukousta

Tutki minut, Jumala, katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini.

Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.” (Ps. 139)

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen. Halleluja, halleluja, halleluja, kunnia olkoon Sinulle, Jumala.

 

Totuus ei pala tulessakaan

9.sunnuntai helluntaista (13.7.2008)

Otsikko: Totuus ja harha

Evankeliumi: Matt. 7: 13–14

Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!

Saarna Maaningan kirkossa

 

Nykyään tavoitellaan hyvää elämää ainakin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta näkemyksemme on yhä enemmän materialistinen. Rakennamme mielellämme ulkonaista näyttävyyttä kertomaan, että hyvin menee. Keräämme aarteita aivan kuin saisimme jotain mukaamme sitten viimeisenä päivänä. Monille tietenkin viimeinen päivä on todellakin se viimeinen päivä. Kun elämä loppuu, niin se loppuu. Eikö silloin tosin olisi mielekkäämpää ja enemmän ekologista yrittää tulla toimeen mahdollisimman vähällä. Ihminen kun ei joka tapauksessa häviä jälkiä jättämättä. Hänen ekologinen kädenjälkensä ja askeleensa kun jää rasittamaan luomakuntaa aivan varmasti.

Tämän kirkkovuoden pyhäpäivän aiheena on ”Totuus ja harha”. Joku lähimmäinen ajattelee kenties, että onpa jälleen vanhanaikaista puhetta. Mistä enää voi tietää, mikä on totta ja mikä harhaa? Näin moni kyselee. Se, mikä toiselle on totta, onkin toisen mielestä harhaa. Ihmistä ohjaa aina vain enemmän yksilöllisyyden korostus ja mukavuudenhalu. Ihminen haluaa muotoilla aivan omanlaisensa jumalan. Tämä on todettu myös Katekismuksessamme: ”Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.”

Maailma on pelon talo. Erilaiset pelot lisääntyvät keskuudessamme. Ehkäpä tällä kehityksellä on suora yhteys yhteisöllisyyden eroosioon. Eroosio tarkoittaa varsinaisesti ”kallioperän ja maaperän hallitsematonta kulumista veden, tuulen, mekaanisen kulutuksen tai jonkin muun maaperää kuluttavan tekijän tähden.” Yksilöllisyyttä korostava kehitys ei itsessään ole mikään automaatio, vaan sen takana ovat inhimilliset asenteet ja uskomukset, mutta rakennemuutos on hallitsematonta. Monen mielessä pelkoa herättää sekin, jos totuuden sanotaan löytyvän kristinuskosta. Mieleen tulevat ristiretket ja muut kieltämättä karmaisevat erehdykset. Katekismus puhuu tässäkin yhteydessä viisain sanoin: ”Kun Jumalan nimissä tai häneen vedoten ajamme omia etujamme tai alistamme toisia, käytämme hänen nimeään väärin. Jumalan nimen pilkkaaminen merkitsee Jumalan halveksimista ja tietoista kääntymistä pois hänestä.” Uskonnon varjolla on tehty paljon suoranaista pahaa, ja tehdään tänä päivänäkin. Usko ja uskonto eivät kuitenkaan ole yksi ja sama asia. Tämä ei ole aina lainkaan selvää. Puhumme virheellisesti luterilaisesta uskonnosta, kun pitäisi puhua luterilaisesta uskosta tai uskontulkinnasta. Luterilaisuus on osa uskontoa, jota kutsutaan kristinuskoksi. Päivän evankeliumissa Jeesus puhuu sanoin, jotka eivät päästä ketään helpolla. Samoin tunnoin voimme lukea kenties myös seuraavia virren säkeitä: ”1 Kristityn ilman ristiä ei Herra olla anna. Siis suostu siihen nöyränä ja ristiäsi kanna. Hän lapsiaan rakkaimpiaan vie usein alle vaivan, lyö ankarimmin aivan. 3 Kristitty ilman ristiä ei rukoukseen taivu. Siis ristin alla köyhänä Jeesuksen eteen vaivu. Ja Jumala on siunaava sen ristin, minkä antaa. Saat voiman sitä kantaa.” (Virsi 354: 1, 3)

Avaraa porttia ja leveää tietä olisi kiva tarjota kaikille. Moni näin tekeekin. Menestysteologia tuntuu olevan voimissaan niin että jalat nousevat tukevasti ilmaan. Tämäkin aika korostaa vaurautta ja menestystä. Samaan aikaan kuitenkin kodit rikkoutuvat ja ihmissuhteiden siltoja poltetaan. Mitä muuten mahdat ajatella, pääsevätkö kaikki taivaaseen? Teen testin: jos kaikki pääsevät taivaaseen, niin pääsevätkö myös Adolf Hitler, Idi Amin, Josef Mengele, Josif Stalin ja lukemattomat muut historian hirmuisen synkät hahmot? Miltä alkaa tuntua? Minä en ole mikään jakelemaan taivaspaikkoja, etkä ole sinäkään, mutta eikö vain jonkin rajan sentään pitäisi olla olemassa, kun asiaa ajatellemme aivan inhimillisestä näkökulmasta. Mutta kenen puolesta Jeesus ei olisi kuollut?

Jumalan hyvä tahto on, että kaikki pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Taas meitä ahdistellaan tuolla totuudella. Mitä on totuus? Näin kysyi aikoinaan jo Pontius Pilatus. Jeesus oli sanonut hänelle näin: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä. "Sinä siis kuitenkin olet kuningas?" Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.” (Joh. 18:36–37) Pelastus ei ole inhimillinen automaatio, vaan Jeesus on tie, totuus ja elämä. Tie taivaaseen käy vain hänen kauttaan.

Raamattu todistaa Jeesuksesta, että ”hän oli täynnä armoa ja totuutta”. (Joh. 1: 14) ”Johannes todisti hänestä ja huusi: "Hän on se, josta sanoin: Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua." Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi. Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Ainoa Poika, joka itse on Jumala ja joka aina on Isän vierellä, on opettanut meidät tuntemaan hänet.” (Joh. 1:15–18) Athanasiuksen uskontunnustuksessa sanotaan: ”Hän on kärsinyt meidän pelastuksemme tähden, astunut alas helvettiin, noussut kuolleista, astunut ylös taivaisiin, istunut Isän oikealle puolelle, ja sieltä hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen.”

Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhrisi

Kirkastussunnuntain saarna 6.7.2008

Maaningan kirkossa

Raamatunkohta: Mark. 9:2-8

Otsikko: Kirkastettu Kristus

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen, pois toisten luota. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa niin kirkkaan valkoisina, ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.

Sitten heille ilmestyi Elia ja hänen kanssaan Mooses, ja nämä keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.» Hän ei näet tiennyt mitä sanoa, sillä he olivat kovin peloissaan.
Samassa tuli pilvi, joka peitti heidät varjoonsa, ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!» Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin. (Mark. 9: 2-8)

”Hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä ja hänen vaatteensa alkoivat hohtaa kirkkaan valkoisina.” Aivan kuin tässä kuvattaisiin jotain television ohjelmaa. Kysymys voisi olla vaikka jostain tieteissarjasta. Ehkäpä oma inhimillinen ymmärryksemme pitää äsken kuultua kertomusta yhtä uskottavana. Nykyihminen kun ei välttämättä kovin paljon askartele tuonpuoleisilla.

Jeesuksesta on tulossa koko ajan yhä inhimillisempi. Kehitys ei kaikessa johda huonoon suuntaan, sillä on vain hyvä jos ymmärrämme, että Jeesus todellakin oli tosi ihminen. Mutta Jeesus ei ollut vain ihminen. Sitä ehkä kuvaa tämä kirkastusvuorikertomus tänäänkin. Jeesus ei tullut vain samastumaan kaikkeen inhimilliseen menoon, vaan hän tuli täyttämään Jumalan hänelle antamaa tehtävää. Tehtävä ei ollut helppo. Aivan elämänsä viimeisten hetkien edellä Jeesus rukoili Getsemanen puutarhassa näin: ”Isä, ellei tämä malja voi mennä ohitseni minun sitä juomatta, niin toteutukoon sinun tahtosi.” (Matt. 26:42)

Kirkastusvuorikokemus ei selity siis mitenkään pelkästään jonkinlaisella taivaallisella hohteella, jota jokaisen Kristuksen seuraajan tulisi tavoitella ja etsiä. Tämä todetaan jo evankeliumin sanoissa: ”ettei kukaan vaatteenvalkaisija maan päällä voi sellaista saada aikaan.”

Pyhä Pietari joutui aikoinaan kerran jos toisenkin vähintään kyseenalaiseen valoon. Nytkin hänestä kerrotaan, ettei hän tiennyt, mitä sanoi, vaikka sanoikin näin kauniisti: ”Rabbi, on hyvä, että me olemme täällä.” En tiedä, oliko Pietari pinnallinen, mutta meidän nykyihmisten on ainakin helppoa sulkea itsemme pinnallisuuteen. Arvostamme elämyksiä ja kokemuksia ja tavoittelemme niitä joskus liikaakin. Moni hengailee tänäkin kesänä hengellisten kesäjuhlien liepeillä, jos sattuisi kokemaan jotakin. Aina ei tällaisessa noukkailussa kirkastu se, mikä kesäjuhlien sanomassa on tärkeintä. Pelkällä fiilistelyllä ei matkata taivaaseen. Sekin on niitä ukko-Ruuhveltin mainitsemia kepulikonsteja. Mutta jos todella astuu hengellisten kesäjuhlien keskelle ja pysähtyy Sanassa läsnä olevan Kristuksen luo, niin silloin ihminen voi ymmärtää kirkastusvuorikokemuksen olevan totta omalla kohdallaan: ”Sana pysyy – muuta muuttumatonta, ihmisistä riippumatonta totuutta ei ole. Risti seisoo – sovitus on kerta kaikkiaan tapahtunut, riittävä ja varma. Armo riittää, kenenkään ei tarvitse hukkua synteihinsä.” (Eino Sormunen)

Jumala kirkasti ainoan Poikansa vuorella. Siitä tapahtumasta kertoo päivän evankeliumi. Kristuksen kirkastumisesta puhutaan Raamatussa myös muissa yhteyksissä. Silloin on kyse Kristuksen kertakaikkisesta ja täydellisestä lunastustyöstä, pyhästä ristin sovituksesta. Jos tämä puhe tuntuu liitelevän taas kaanaankielen himmeissä hämyissä, niin otetaanpa avuksi tuttu laulu: ”Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun. Luonasi on kotini mun, ylistys olkoon Ristinnaulitun. Henkesi on voimani mun, ylistys olkoon Ristiinnaulitun.” Siinä sitä on kirkastusvuorikokemusta kylliksi, kun tätä laulua oikein todella sydämen pohjasta ja iho kananlihalla veisataan. Kysymys on siis Jumalan rakkaudesta ja hänen hyvästä eli pelastavasta tahdostaan. Ihminen ei voi pelastaa itseään, mutta kristitty saa olla varma siitä, että kaikki hänen pelastumisekseen on jo täytetty. Jumala on sovittanut itsensä maailman kanssa. Hän on jo siis kuullut rukouksemme: ”Anna meille anteeksi velkamme.” Hän antaa anteeksi, eikä hän väsy siihen, ja se jos mikä, on meidän onnemme. Mutta kuten Pietarinkaan aika ei ollut rakentaa majaa, emme mekään voi pysähtyä omaan tyytyväisyyden tunteeseemme, vaan meidän on rakennettava tietä Jeesukselle ja hänen armolleen: ”anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Kun kerran kenenkään ei tarvitse hukkua synteihinsä, meidän tulee toimia niin, ettemme ketään myöskään ole hukuttamassa synteihinsä. Jos joku on mielestämme jo haudan partaalle, ei meidän tehtävämme ole tönäistä häntä syvyyksiin, vaan tehtävämme on auttaa ja tukea, niin Jeesuskin teki ja tahtoo meidänkin tekevän. Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.

Isä teki Pojastaan elämän lähteen

Jeesus Kristus, elämän lähde.
Sinun kauttasi luotiin
näkyvät ja näkymättömät,
kaikki mitä taivaissa ja maan päällä on.
Kiitos siitä,
että teit Jumalan rakkauden näkyväksi,
kun tulit keskellemme
ja pelastit meidät synnin tuholta.
Sytytä meissä rakkaus
koko luomakuntaa kohtaan.
Auta meitä kunnioittamaan
ja varjelemaan elämää
kaikessa mitä teemme.
Sinulle olkoon ylistys ikuisesti.

Kristus on Jumalan luova Sana iankaikkisesti!

Kol. 1: 12-20

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.
Hän on näkymättömän Jumalan kuva,
esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt.
Hänen välityksellään luotiin kaikki,
kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä,
näkyvä ja näkymätön,
valtaistuimet, herruudet,
kaikki vallat ja voimat.
Kaikki on luotu hänen kauttaan
ja häntä varten.
Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta,
ja hän pitää kaiken koossa.
Hän on myös ruumiin pää,
ja ruumis on seurakunta.
Hän on alku.
Hän nousi esikoisena kuolleista,
jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen.
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.

Psalmi, joka on auttanut minua paljon

Psalmi 36

Pahuuden ansat ja Jumalan apu

Laulunjohtajalle. Herran palvelijan Daavidin psalmi.

2 Synti kuiskii väärintekijän sydämessä
niin ettei hän enää pelkää Jumalaa.
3 Synti kiehtoo hänen silmänsä
niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan.
4 Hänen sanansa ovat pahat ja petolliset,
hän hylkää viisauden ja toimii väärin.
5 Vuoteessakin hän punoo juoniaan. Hän on tiellä, joka johtaa harhaan, pahaa hän ei kaihda.

6 Herra, sinun armosi on avara kuin taivas,
pilviin ulottuu sinun totuutesi.
7 Vanhurskautesi on vuoria korkeampi
ja oikeutesi kuin syvyyksien syvyys.
Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra.
8 Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan
rientävät ihmislapset.
9 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.
10 Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon.

11 Herra, suo armosi ja hyvyytesi
niille, jotka tuntevat sinut
ja joilla on vilpitön sydän.
12 Älä anna ylpeän minua tallata äläkä pahan karkottaa minua kodistani.

13 Katso, tuonne ovat kaatuneet vääryydentekijät! Heidät on lyöty, he eivät voi nousta.

Vuorella Kristus kirkastui

Koskas kirkastuit viimeksi?

 

Milloin vihastuit tai suutuit viimeksi? Näinhän tuon otsikon kysymyksen voisi kai kääntää. Ainahan ei tule mieleen pyhän Raamatun viisaus: ”Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.” (Jaak. 1:19–21)

Luterilainen kirkko viettää tänään kirkastussunnuntaita. Tänään ei ole kysymys vihastumisesta, jonka äänet kaikuisivat aivan taivaasta saakka. Päinvastoin.

”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Apostoli Pietari ei tosin oikeastaan tiennyt mitä peloissaan sanoi. Mitä Pietari sitten pelkäsi? Olivathan aivan lähellä Jeesus sekä Elia ja Mooses, jotka keskustelivat hänen kanssaan vuorella. Pelko ja kunnioitus ovat joskus melkein samaa tarkoittavia sanoja. Emme aina ole kummituksen edessä, vaikka tuntisimme pelkoa. Tunsin itsekin äskettäin pelonsekaista kunnioitusta, kun seisoin Islannissa kahden mannerlaatan välisellä alueella. Maat ja mannut saattavat vavista, vaan ei Herran sana. Mieleeni tulee Vähän katekismuksen sana: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme väheksy Jumalan sanaa ja sen saarnaa, vaan pidämme sen pyhänä, kuuntelemme ja opimme sitä mielellämme.” Mooses ja Elia edustivat Vanhan testamentin lakia ja profeettoja. Kyllä siinä nykyihminen vähemmästäkin hämmentyisi!

Kirkastumisesta puhuminen ei ole helppoa eikä kovin konkreettista. ”Kun he laskeutuivat vuorenrinnettä, Jeesus varoitti heitä kertomasta näkemäänsä kenellekään ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista. He pitivät Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä.” (Mark. 9:9–10) Noiden tapahtumien pöly on jo ehtinyt laskeutua. Sen me tiedämmekin, että kristillinen kirkko näki alusta lähtien Kristuksen elämänvaiheet, kuoleman ja ylösnousemuksen Vanhan testamentin lupausten täyttymisenä. Jeesukselle kirkastusvuorikokemus merkitsi entistä lujempaa ja vahvempaa kutsumustietoisuutta. Meidän kannaltamme se on hyvin onnellista. Ja sekin on onnellista, että moni elää todeksi kristityn kutsumustaan keskuudessamme. 

Ehtoollisvirressä veisaamme: ”Ja taivasta jo päällä maan on hetki hänen seurassaan.” Siinähän se on toisin sanoin sanottu: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä.” Ennen vanhaan olivat tiet ja taipaleet pitkiä, hankalia ja hikisiä ja pölyisiä. Silti jo vuosituhansia sitten koettiin suurta iloa: ”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” (Ps. 122:1) Kirkko tahtoo tänäänkin tarjota kirkastusvuorikokemuksia suojissaan. Moni kanssavaeltaja kaipaa niitä sydämessään. Jumala voi antaa suruumme lohdutuksen ja täyttää kaipauksemme elävällä toivolla.

 

Hallgrimuksen kirkko on remontissa ulkoa päin

Harmikseni kirkon tornia remontoitiin ja niinpä ulkoasu jäi kokemuksellisesti hiukan vajaaksi.

Urut ovat soitinten kuningatar

Saksalaisen Klais-urkurakentamon urut, joissa on 72 äänikertaa ja mekaaninen koneisto, sekä sähköinen hallinta.

Rukousalttareitakin on...

Pyhä Neitsyt Maria rukoilee Kristuksen kirkon puolesta.

Ikoneita on myös luterilaisissa kirkoissa

Hallgrimurin kirkon alttaria kehystää kaksi kaunista ikonia.

Luterilaisuus ei ole kaikkialla aivan samanlaista

Käväisin noin viikon lomailemassa Islannin Reykjavikissä. Siellä tutustuin pariin kauniiseen kirkkoon. Toinen ja kuuluisampi on Hallgrimskirkja eli Hallgrimuksen kirkko.