Kristuksen kunniallinen tuleminen

Päivämäärä: 7.12.2008 eli 2. adventtisunnuntai

Arto Penttisen saarna Maaningan kirkossa

Raamatunkohta: Luuk. 17:20–24

Kun fariseukset kysyivät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee, hän vastasi: "Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."
    Opetuslapsilleen hän sanoi:
    "Tulee aika, jolloin te toivotte näkevänne edes yhden Ihmisen Pojan päivän mutta ette saa nähdä. Teille sanotaan silloin: 'Hän on tuolla', ja: 'Hän on täällä', mutta älkää lähtekö minnekään, älkää juosko perässä. Sillä niin kuin salama välähtää ja valaisee taivaan äärestä ääreen, niin on Ihmisen Poika oleva ilmestymisensä päivänä."

Otsikko: Kuninkaasi tulee kunniassa

 

Adventinaika täällä kirkossa ei tunnu välttämättä aina kovin jouluiselta. Eikä se ihme olekaan, onhan kysymys vasta jouluun valmistautumisesta. Odotuksen aika ei ole sama asia kuin edessä oleva juhla. Vaikka joulukausi onkin jo alkanut, on suureen juhlaan vielä aikaa. Odotus sisältää tämän ajatuksen: Sitten kun sydän auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.

Tänään toinen adventtisunnuntai palauttaa meidät oikeastaan hiukan taaksepäin, Kristuksen kuninkuuden sunnuntain eli tutummin tuomiosunnuntain sanomaan. Ja kun teemme matkaa kohti joulua, menemme oikeastaan uskomme syntysijoille. Jeesus syntyi ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Tämä päivä muistuttaa meitä siitä, että vain Jeesuksessa meille avautuu portti todelliseen elämään. Päivän epistolassa meille sanotaan näin: ”Olkaa tekin kärsivällisiä ja rohkaiskaa mielenne, sillä Herran tulo on lähellä.” Voisimme näiden sanojen taustaksi ajatella kenties Jeesuksen omia sanoja: ”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” (Joh. 15:15–17)

Herran tulo on lähellä. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksen tunnoissa. Odotuksella on sama kohde, Jeesuksen tuleminen keskellemme.  Me odotamme parhaillaan Jeesuksen syntymäjuhlaa. Pian meitä kutsutaan Vapahtajan seimen äärelle. Lainaan nyt erään Taizé-laulun sanoja, jotka sopivat hyvin meille katsoimmepa sitten tulevaan jouluun tai vaikka aikojen loppuun asti: ”Jeesus Kristus on juhlariemu, voima, virvoitus. Hän on toivo, luottamus, Vain sinuun katson ja pelkää en, vain sinuun katson ja pelkää en.” Mitä pelättävää olisikaan pienessä lapsessa? Niin, ei varmaan pitäisi olla, mutta mitä tiedämme kuningas Herodeksen tehneen kun Jeesus oli aivan pieni ja viaton! Näistä tapahtumista kuulemme enemmän neljäntenä joulupäivänä, Viattomien lasten päivänä. Tervetuloa kirkkoon silloin, sunnuntaina.

Jeesus on usein hyvin selkeä sanoissaan, mutta miten onkaan tänään? Mitä hän tarkoittaa sanoessaan ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne”? Joulu saapuu pian jokaiselle, mutta pohjimmiltaan kyse ei ole tuoreen piparin tai herkullisten laatikkojen ihanasta tuoksusta. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua!” (2. Kor. 2:14) Ja myös näin: ”Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.” (Room. 14:17) Jeesuksen mukaan me emme voi osoitella sormella: ’Se on täällä’, tai: ’Se on tuolla.’ Tätä oikeastaan korostaa apostoli Paavalikin sanoessaan: ”Jumalan valtakunta ei ilmene puheina vaan voimana.” (1. Kor. 4:20) Roomalaiskirjeestä luemme näin: ”Evankeliumi on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Tässä maailmassa tarvitsemme yhä enemmän rohkeutta puhtaan evankeliumin julistamiseen, sillä kirkko ei ole maailmasta vaikka onkin maailmassa. Tämän rohkeuden perustana on pyhä Raamattu, josta luemme: ”Eivät ole jumalia toisten kansojen jumalat, mutta Herra on taivaitten luoja. Hänen on loisto ja hänen on kunnia, hänen pyhäkössään on voima ja kirkkaus. Maan kaikki kansat, tunnustakaa Herra, tunnustakaa Herran kunnia ja voima, tunnustakaa hänen nimensä kunnia!” (1. Aik. 16:26–29) Olemmeko kenties joskus kuulleet huhuja Marian ja Herran enkelin kohtaamisesta, ja siitä mistä he puhuivat: ”Maria kysyi enkeliltä: Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon. Enkeli vastasi: Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. (Luuk. 1:34–35)

Elämmekö me nyt tuota Jeesuksen mainitsemaa aikaa, aikaa, jolloin toivomme näkevämme edes yhden Ihmisen Pojan päivän, mutta emme saa nähdä? Moniko edes toivoo näkevänsä Ihmisen Pojan päivän? Merkitseekö tällainen puhe enää mitään? Tämä maailma korostaa näkemistä ja kokemuksellisuutta. Järjestä puhumattakaan. Katekismuksemme sisältää tässäkin kohdin tärkeitä sanoja: ”Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.” Tämä päivä rohkaisee meitä siis pysymään Sanassa ja sen viitoittamalla elämän polulla kohti taivaan kirkkautta. Luen vielä monelle tutut virren sanat: ”Ah sana kallis, iäinen, hyljätty monta kertaa! Ei mikään tieto maallinen voi sille vetää vertaa. Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta kuin armon sanan ikuinen. Se lähti Herran suusta.” (Vk. 183: 4)

 

 

Hyvää ja siunattua uutta kirkkovuotta!

Jumalanpalveluselämä tapahtuu kirkkovuodessa

 

Läntisessä kristillisyydessä on juuri alkanut uusi kirkkovuosi. Kirkkovuosi on aivan erilainen asia kuin kalenterivuosi. Kun uusi vuosi 2009 pian alkaa, astumme uuteen tuntemattomaan. Emme tiedä mitään edes huomisesta. Toki suunnitelmia on kohti tulevaisuutta ja myös epävarmuutta ja sekä epätietoisuutta. Tässä on se suuri ero kirkkovuoteen nähden. Kirkkovuodesta tiedämme oikeastaan kaiken mitä tulee tapahtumaan. Ja se onkin tärkeää. Kirkkovuosi sisältää pähkinänkuoressa Jeesuksen elämän. Adventtiaika kertoo pitkästä odotuksesta, joka eli juutalaisuudessa. Tätä odotusta voidaan oikeastaan kuvata sillä selityksellä, minkä Raamattu antaa ”aamenesta”: ”Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi.” (2. Kor. 1:19–20) Messiasodotus nousi Jumalan lupauksista, jotka tulivat profeettojen, Jumalan miesten, suusta.

Jouluaatosta on tullut suomalaisen kristikansan joulu. Menemme Jeesuksen synttäreille siis etuajoissa. Tiedätkö toista sankaria, jonka juhliin mentäisiin joka vuosi ennen aikojaan. Jouluaaton teemana kun on ”Lupaukset täyttyvät”. Ihminen voi todeta, että helpompi on luvata kuin täyttää. Siinähän me eroamme todellisesta Jumalasta. Me unohdamme usein sen, mitä olemme luvanneet. Jumala ei koskaan.

Joulun juhla-aika alkaa Jeesuksen syntymäjuhlasta. Pian siirrytään Jeesuksen lapsuuden kautta hänen pelastavaan työhönsä. Kirkkovuosi päättyy Kristuksen toisen tulemisen odottamiseen. Kirkkovuosi alkaa ja päättyy odotuksella, että Herra saapuisi keskellemme.

Adventti kertoo myös kirkkovuoden pääsiäiskeskeisyydestä. Laulamme ”Hoosianna! tervehtien todellista auttajaamme ja pelastajaamme. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumi kuvaa palmusunnuntain tapahtumia. Ensimmäinen adventti johtaa meidät suoraan kirkkovuoden keskukseen, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäiseen. Yksi rakkaimmista joululauluistani on tämä: ”Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä. Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.” Joulu on meidän Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla. Tätä joulua ei kukaan voi kantaa ostoskasseissa. Tämä joulu ei ole se mainosten kultainen joulu.

Kirkkovuodesta tiedämme jo sen alkaessa (periaatteessa) kaiken, mutta sen toistaminen on todella tärkeää. Kirkkovuodessa elää raamatullinen todellisuus, joka on meille kaikille hyvin haasteellinen todellisuus. Luterilaisuuskin nimittäin alkaa muuttua vähitellen järkiuskoksi tai aivouskoksi. Voimme tällaisen uskon mukaan hyväksyä vain sen, mikä mahtuu järkeemme. Miksi me sitten hyväksymme varmasti omasta elämästämmekin paljon sellaista, mille ei löydy järkeenkäypää selitystä? Kirkkovuodessa meitä auttavat kolme tekstivuosikertaa. Arvostan kirkkovuottamme hyvin paljon, sillä me saarnaamme sitä evankeliumia, mikä kuuluu kuhunkin pyhäpäivään. Emme saarnaa useinkaan siis siitä, mikä tuntuu itsestämme hyvältä. Evankeliumit haastavat myös saarnaajan oman elämän. Kun nousen saarnastuoliin, saarnaan myös itselleni. Siksi minun on toisinaan vaikea nousta saarnastuoliin, toisen yläpuolelle. Kun polvistun ennen saarnaa, rukoilen, että Herra avaisi minun huuleni, niin että minun suuni julistaisi hänen kunniaansa. Kun saarnan jälkeen polvistun, noudatan Herramme kehotusta: ”Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: 'Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.'” (Luuk. 17:9–10) Hoosianna-hymni on ortodoksisen kristityn mielessä varsin myöhäinen perinne. Keskustelu idän kirkon esipaimenen kanssa rohkaisi minua valitsemaan virren 1 myös palmusunnuntaina laulettavaksi. Eikö muuten ole omituista, miten harvoin Hoosianna silloin kuullaan, vaikka evankeliumitekstit puhuvat samoista tapahtumista?

Joulukauden avauksessa 28.11.2008

Joulu saapuu jokaiselle, lauletaan joululaulussa. Ja jos ajattelemme joulusta, että se on lasten juhla, niin muistakaamme että me kaikki olemme Jumalan lapsia.

Joulu saapuu jokaiselle maksukyvystä riippumatta. Oikeastaan se ensimmäinen joulu koittikin ihmisten maksukyvyttömyyden takia. Velkasaldo oli pitkän ajan kuluessa kasvanut suhteettomaksi. Siksi Jeesus syntyi, pelastuksemme tähden.

Vaikka lahjat ovat tärkeitä, niin silti on hyvä muistaa, että kukaan ei joulua pysty kantamaan kasseissa kotiin. Joulu viedään kotiin sydämissä. ”Sydämeeni joulun teen” soi monissa mielissä ja toistaa tätä tärkeää asiaa.

Jouluaatto on tänä vuonna keskiviikkona. Saamme siis mahdollisimman pitkän jatkon viettää joulua ja nauttia yhdessäolosta. Sekä aikuiset että lapset odottavat yhteiseltä juhlalta rauhaa, lepoa ja turvallisuutta. Anna lapselle raitis joulu, niin annat myös itsellesi mahdollisuuden hyvään jouluun! Vuosittain vuodesta 1998 järjestetty yhteistyökampanja Anna lapselle raitis joulu haluaa jälleen kannustaa kaikkia aikuisia miettimään, miten irtautua arjesta ilman alkoholin apua.

 

Toivotan kaikille maaninkalaisille iloista ja turvallista joulunodotusta.

Toivottavasti luin aamulla vain toimittajan tulkintaa enkä niinkään kirjailijan käsityksiä

Naulan kantaan!

 

Aamun Savon Sanomista (26.11.2008) luin: ”Tämän ajan ihmisellä ei ole sielustaan huoli. Hänellä on huoli elämänsä mielestä.” Näin asia taitaa todellakin olla. Tällä tavoin uskosta ja elämästä tehdään täysin erillisiä todellisuuksia. Kristitty ei kuitenkaan voi erottaa uskoa ja elämää täysin toisistaan, vaikkakaan niiden samaistaminenkaan ei ole mahdollista. Mikäli usko erotetaan elämästä tai siitä tehdään vain yksi kapea sektori, niin ”uskon” avulla joko haukutaan kaikkea mikä liikkuu, tai ”usko” kuopataan maahan tarpeettomana. Kumpikaan ei kerro uskosta elämän varmana voimavarana.

Apostoli Paavali esitti kerran kovin vaikean asian: ”Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä.” (Room. 14:23) Ehkäpä tämä avautuu jollain tavoin niiden sanojen kautta, joita hän kirjoitti nuorelle miehelle nimeltä Timoteus: ”Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä.” (1. Tim. 4:8) Tänä päivänä kyllä korostetaan liikkumista, mikä ei tietenkään ole väärin, mutta jos elämä kokonaan kulkee elävän ja hoitavan Sanan ohi, niin silloin liikunta ja tarve liikkua kertovat vain itsekeskeisestä elämästä. Hyödyllistä on myös palauttaa mieleen apostoli Paavalin tuttu opetus galatalaisille: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” (Gal. 5:22–26)

Huoli oman elämänsä mielestä taitaa olla nykyihmisen osoitus yksilökeskeisestä elämästä. Omaa elämää korostetaan, siinä missä laatuaikaakin. Mihin vedän oman elämäni rajat? Mikä tai kuka siihen kuuluu tai ei kuulu?

Jos kristityllä on sielustaan huoli, niin se kertoo siitä, että ihminen itse ei ole kaiken keskipiste. Saatamme kokea, että olemme kaukana Jumalasta tai että hän on selin meihin päin. Tarvitsemme Jumalaa ja hänen armoaan, mutta tunnemme samalla, ettemme ole kelvollisia Jumalan edessä. Silloin meidän on muistettava, ketkä tarttuivat Jeesuksen viitan liepeisiin ja suorastaan huusivat osakseen Jumalan suurta armoa. Heitä olivat syntiset, sairaat, vammaiset ja vammautuneet.

”Auta, pelasta!” Näin me laulamme tuttuun tapaan ensimmäisenä adventtina. Nyt taidat ajatella, että ”enpä ole tätä virttä kuullut”. Hoosianna-hymni on kyseessä, eli kyllä tunnet kappaleen. Pian alkaa kirkossakin joulunodotuksen aika. ”Joulun aikaan tärkeintä on Vapahtajan syntymä, koska kirkossa kuvitellaan maailman yhä odottavan syntisten pelastajaa.” Tämänkin lainasin alussa mainitsemastani aviisista. Kirkko ei kuvittele, vaan tietää ja sydänjuurissaan tuntee tämän maailman kaipaavan Vapahtajaa. Jeesus Kristus on Raamatun ja siihen perustuvan uskon mukaan sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Erään sanonnan mukaan Jumalalla on ainoastaan yhden päivän ikäisiä lapsia. Tämä kertoo siitä, että Jumalan armo on uusi joka aamu. Ihminen on uusi luomus, kun hän saa syntinsä anteeksi ja siten hänen edessään avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet.

Edelleen luen lehdestä: ”Jumala on kokemusteni summa.” Tämä jumala ei ole Raamatun Jumala. Jumala on salattu. Sanotaan myös, että hänen rauhansa ylittää inhimillisen ymmärryksen. Minä en läheskään aina käsitä Jumalaa, mutta olen varma, että hän ymmärtää minua paremmin kuin minä itse tai kukaan ympärilläni olevista. Juuri siksi hän lähetti ainoan Poikansa maailman Vapahtajaksi, niin, myös sinun ja minun.

 

Puhumalla paras on. Puhekyky on Luojan luoma varoventtiili. Käytä sitä!

Keskustelu on yhtä tärkeää kuin hengittäminen, mutta usein vaikeampaa. Keskustelu edellyttää ajatusten avaruutta, eikä vain sitä, että puolustelemme vain omia kantojamme. Puolustelu ei ole tärkeää, jos ei ole sitä hyökkäystäkään. Eri tavoin ajatteleminen ei edellytä sitä, että toista haukkuu. Vain keskustelulla saavutamme yhteistä ymmärrystä. Joskus koemme, että ymmärrys ei synny, vaikka kuinka puhumme. Puhumista täytyy sitten vain jatkaa. Elämme muutosten maailmassa. Kukaan ei ole tältä turvassa. Tarvitsemme ajatusten vaihtopöytää. Keskustelu saattaa hyvinkin rauhoittaa tunnelmiamme. Paljon puhuttavaa olisikin. Mistä löytäisin elämääni todellisia keskustelukumppaneita? Onko teitä Maaningalla vai missä? Olisin iloinen jos voisin keskustella kanssasi, niin että kummankaan ei tarvitsisi surra olevansa niin hirveästi väärässä.

Jos olen vieraalla, väärällä tiellä, niin ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Lisäys edelliseen

 

Jos nyt mitään mistään ymmärrän, niin Martti Luther ei halunnut muodostaa uutta kirkkoa, vaan puhdistaa oman kirkkonsa vääristä rönsyistä, joita kyllä paljonkin oli. Ei hän myöskään halunnut, että hänen nimensä mukaan mitään erityisemmin nimetään. Kumpikin tärkeä ajatus sitten kaatui.

Nykyaikana Martti Lutheria ei juuri ymmärretä, jos hänen työnsä jälkeen koko ajan maallistutaan eli mukaudutaan kaikkeen maailman menoon. Lutheria ei tästä menosta pidä kiittää, eikä myöskään yhteistä Isäämme, eli pyhää Jumalaa.

Luther ei halunnut varmastikaan, että hänen seuraajansa kulkevat mihin tahansa. Luther ja hänen aikalaisensa halusivat palata aitoon apostoliseen uskoon. Ecclesia semper reformanda est ei tarkoita kyllä tätä hurjaa nykymenoa. Kirkon on kyllä jatkuvasti uudistuttava, eli poistetta vääriä rönsyjä. Miksi esimerkiksi Juice Leskisen sanoitukset tai Unto Monosen Satumaa kelpaisivat kirkolle, jos Raamattu ohitetaan, kuten usein tapahtuu. Raamattuko ei olisi Jumalan sanaa, vaan hyvin vajavaista ihmisten todistusta ja kuvittelua hänestä, joka on luonut taivaan ja maan?

Olen lukenut, että jos Jeesus eläisi tänä päivänä, hän siunaisi vaikkapa rekisteröidyt parisuhteet. Miksi Jeesus ei tehnyt sitten niin omana elinaikanaan, kun hänessä kuitenkin jo silloin uusi aika murtautui synnin pimentämään maailmaan? Olihan homoja jo Jeesuksen aikana, kun heitä oli jo kauan ennen Jeesustakin. Jeesuksen ei tarvitse seurata tällä tavalla meitä, vaan meidän on seurattava Jeesusta, eli otettava ristimme ja kiellettävä itsemme: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” (Matt. 16:24–26)