Sanan kirkossa voi olla kauniita kuvia

Sanan kirkossa myös kuvat saarnaavat

Miksi klassinen kirkkotaide loistaa poissaolollaan?

 

Olen hiukan ihmeissäni katsellut uusia kirjoja, joiden joukossa on ollut piispan juhlakirjaa ja viimeisenä eräs surukirja. Rukouksen henkeä ja mieltä herättäviä kuvia ei juuri ole niissä kirjoissa, joissa niitä odottaisi olevan. Tuntuu, että kaikessa on niin kiire mukautua tähän moderniin maailmaan. Pitääkö siis kirkon unohtaa vuosituhantinen historiansa? Emmekö ole enää osa jatkumoa?

Kristitylle olisi mielestäni tärkeää Pyhän edessä olemisen kokeminen. Tätä voisi hyvinkin tukea kuvilla. Luterilaisessa kirkossa tunnutaan arvostavan nykytaidetta, joka saattaa kristityn sanattomaksi hämmennyksestä. Taideteoksista ei useinkaan ota selvää, mitä ne mahtavat esittää. Ikonia puolestaan sanotaan ikkunaksi, joka avautuu iankaikkisuuteen. Luterilaiset tosin usein esittävät rohkeasti sen harhakäsityksensä, että ortodoksit palvovat ikoneja. Ortodoksiset kristiveljet ja –sisaret eivät palvo ikonia, vaan sen alkukuvaa ja sen kautta yksinomaan Jumalaa, jota luterilaistenkin olisi syytä palvoa, eikä yksinomaan kehitystä, joka kehittyy mihin sattuu, vai minne se oli...

Ilahduin kovin käydessäni kesäkuun lopussa Reykjavikissa. Kaupungin näkyvin maamerkki on Hallgrimurin kirkko. Suorastaan sykähdyttävää oli nähdä kummallakin puolella valoisaa alttaria ikoneita. Lisäksi alttarin vasemmalla puolella oli kaunis rukousalttari, jota kaunisti pyhää Neitsyttä esittävä lasimaalaus.

Luterilaisissa kirkoissa on usein kovin vähän kuvia. Aina ei ehkä ole muistettu, että ihminen on kokonaisuus, ja että tuo kokonaisuus merkitsee paljon muutakin kuin vain korvia.

Kuvat voivat siis usein olla tärkeää muistutusta siitä, että ”tallella eletty elämä”. Vaikka miespolvet vaipuvat unholaan, eivät heidän työnsä aina suinkaan häviä. Siinä on jotakin lohdullista. Jumala ei toki asu käsin tehdyissä temppeleissä, mutta jos temppelin kuvakerronta auttaa rukoustamme ja jopa uskoamme, emme ole varmasti mitään menettäneet.

Antelias vieraanvaraisuus Kristuksessa Jeesuksessa

Keitä te ootte te pienet poijat (ja tytöt), kun en mä tunne teitä...

 

Olin äskettäin erään kurssin ensimmäisellä jaksolla. Kurssin tärkeänä aiheena on hengellinen matkakumppanuus. Yhdessä ihastelimme sitä, miten helppoa oli tulla yhteen erilaisista taustoista ja tilanteista. Varmasti joukossa oli erilaisia kytköksiä herätysliikkeisiimme. Keskustelu oli alusta alkaen luottamuksellisen ilmapiirin keskellä avaraa ja vapautunutta. Olimme sisaria ja veljiä Kristuksessa, emmekä vain diakoniatyöntekijöitä ja pappeja, joista ensin mainittuja oli suurin osa. Kuten asiaan kuuluu, kurssin puitteet olivat erinomaiset. Majoitustilat olivat siistit ja ruoka oli mahdottoman hyvää, kuten tällaisissa paikoissa on aina. Emännille iso kiitos!

Kolmantena päivänä tuntui, että täällä on oltu jo pitempään, niin tutuilta kaikki alkoivat jo tuntua. Minäkin yllätin itseni avaamalla suuni, vaikka yleensä kuuntelen hiljaa, mitä muut sanovat. Kun vähän tietää, niin ainakin sen, kuinka vähän tietää. Ne, jotka eivät mitään tiedä, tuntuvat aina tietävän kaiken. Tämä pätee niin asioihin kuin ihmisiin, joita usein naapureiksi kutsutaan.

 

Kolmas päivä oli viimeinen ja päättyi lounaaseen. Kun olimme syöneet, tuli toinen kurssin ohjaajista luokseni ja kysyi, voisinko lausua ryhmän kiitokset henkilökunnalle, isännille ja emännille. Sanoin, että kyllähän minä sen voin tehdä. Lopuksi laulettaisiin ”Paljon kiitoksia...” Itselleni tuttuun tapaan aloitin sanoen ”sisaret ja veljet”. Siinä vaiheessa ryhmäni naureskeli takanani, sillä minun olisi varmaankin pitänyt sanoa ”arvoisa johtaja, hyvät emännät ja muu henkilökunta, jotka olette palvelleet meitä”. Tarkoitukseni oli kuitenkin kurssin hengen mukaisesti lausua ”sisaret ja veljet Kristuksessa, tahdon lämpimästi kiittää kaikesta vieraanvaraisuudestanne...” Itse en osannut ajatella näin, että ensin sisaret ja veljet (siis me kurssilaiset) ja sitten henkilökunta isäntineen ja emäntineen. Eihän hengellinen matkakumppanuus rajoitu vain johonkin kurssiin tai vain tuttujen pariin. Kristuksessa ne vieraammatkin ovat tuttuja, eikö sen näin pitäisi olla.

Usko on iloinen asia,sillä se on Jumalan suuri lahja meille särkyneille saviastioille!

Miksi me kristityt varsin usein annamme oikeastaan sen ymmärryksen esille, että itse asiassa juuri kukaan ei pääse Isän luokse?

Eihän tällainen perustu Raamattuun, sillä apostoli Paavali sanoo näin: Kehotan ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti. Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus. (1. Tim. 2:1-5)

 

Asian oikean laidan ilmaisee meille tietenkin Jeesus Kristus, hän, joka sanoo näin:  

Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen." Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. (Joh. 14:1-6)

Tie Kristus on ja elämä kaikille etsiville

Näkyyköhän näissä raamatunteksteissä Vanhan ja Uuden Testamentin tärkeä yhteys?

Laitoin tähän muutamia minulle tärkeä Raamatun lauseita. Nämä rivit ovat tukeneet minua tässä elämässä, jonka Jumala on minulle ja meille kaikille antanut.

 

Jumalan profeetasta he sanovat: "Kenelle hän luulee järkeä opettavansa, keille jankuttaa sanomaansa? Varmaan sylilapsille, vastikään äitinsä rinnoilta vieroitetuille! Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!" Ja vieraalla kielellä, oudoin sanoin hän on vastedes puhuva tälle kansalle, hän, joka oli sanonut heille: - Tässä on lepopaikka. Sallikaa väsyneiden hengähtää, täällä on lepo ja virvoitus. Mutta he eivät tahtoneet kuulla. Niinpä Herran sana on oleva heille vain tätä: "Muista aina, muista aina, mieleen paina, mieleen paina hiukan sitä, hiukan tätä!" Ja niin he kulkiessaan kompastuvat ja loukkaantuvat, tarttuvat ansaan, jäävät kiinni. Sen tähden kuulkaa Herran sana, te tyhjänpuhujat, tämän kansan hallitsijat, jotka asutte Jerusalemissa. Herra Jumala sanoo näin: - Katsokaa: minä lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa. Joka uskoo, ei horju.

(Jes. 28:9–14, 16)

 

Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat! Siionin kansa, sinä joka asut Jerusalemissa, sinun itkusi aika on ohi! Kun huudat häneltä apua, hän armahtaa, hän kuulee ja vastaa sinulle. Vaikka Herra suo sinulle vain kapean leivän ja niukasti vettä, hän, sinun opastajasi, ei enää kätkeydy. Omin silmin sinä saat nähdä hänet. Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: - Tässä on tie, kulkekaa sitä. (Jes. 30:18–21)

 

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille.  Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." (Matt. 11:25–30)

 

Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet. (Hepr. 13:7-9)                     

IT´S A HARD DAYS NIGHT, OR IS IT!?!?!?

Huonosti valittu ilta?

 

Ajattelin äskettäin ajattelun avaruutta, jota minusta tarvittaisiin täällä Maaningalla. Sen tähden ajattelin järjestää muutamia keskusteluiltoja työikäisille immeisille katekismuksen ympärillä otsikolla ”Usko tai älä”. Tarkoitus olisi käydä avaran keskustelun merkeissä – ilman oikeassa olemisen pakkoa – katekismus läpi. Ei lause lauseelta, vaan kokonaisuuden ymmärtämiseksi. Ensimmäisen illan piti olla tänään. Huono ilta taisi olla. Olihan isänpäivä ja vesisade. Siinä mielessä hyvä ilta, että sain viikonlopuksi jonkinlaisen lentsun, joten siinä mielessä ihan hyvillä mielin suljin ovet ja läksin kotiin. Mahdollisia immeisiä ootellessa kuuntelin pimeässä kirkkosalissa Mozartin pianokonserttoja levyltä. Jatkosta en tiedä. Täällä kun en oikein ota selvää immeisten aatoksista. Olisi ihan mukava, jos joskus tuntisin seurakunnan toiminnan sen perustehtävän äärellä kiinnostavan. Nyt siltä ei taaskaan tuntunut, mutta toki saatoin valita väärän illan. Seuraavaksi juon kuumaa ja yritän laskea pois painavat ajatukset. Löhöän sohvalla.